Ilona Anniina

Pistetään nyt sitten jalalla koreasti, vaikka väsyttää. Sain nimittäin vihdoin nämä kauan kaipaamani kuvat pikku I:n nimiäisjuhlasta. Nimiäisiä vietettiin kesäkuun alussa kauniissa, joskin vähän vilpoisessa säässä. En suuria odotuksia ladannutkaan sään puolesta, joten kahvit katettiin sen enempää ihmettelemättä sisälle. Yllättäen sankari itse nukkui suurimman osan ajasta, mutta ei pahastunut sylistä syliin "heittelystä", joten kaikki luultavasti olivat tyytyväisiä.

Nimeä saivat vieraiden lisäksi myös vanhemmat taas jännittää ihan loppumetreille asti ja lopullinen valinta taidettiin tehdä kaksi päivä ennen juhlia. Niin myös iso A:n kohdalla. Vielä kakun päälle tulevaa nimeä askarellessani piti useampaan kertaan varmistaa, onko tämä nyt se. Olin myös tehnyt sokerimassaa varten sapluunat parille muulle nimivaihtoehdolle varmuuden vuoksi :D Mutta olemme olleet tyytyväisiä valintaan ja neiti on osoittanut olevansa nimensä veroinen, sellainen päivänpaiste hän päivisin on. Auringon laskiessa neidistä sitten kuoriutuukin melkoinen Gremlin. Ei uskoisi. Jotain paholaisen jälkeläisiä nämä ovat, kun isoveljenkin ensimmäinen suosikkikappale oli The Imperial March. Pitkä matka on tultu tuosta Cheekiin :D

Mutta itse asiaan, eli tarjolla oli laiskurin Bebe-leivoksia (rakastan näitä yli kaiken!), joiden päälle kuorrutin epätyylikkäästi kirjaimia. Jostain syystä saimme päähämme antaa vieraiden hetken arvuutella neidin nimeä. Pikku I:n kummisetä arvasikin toisen nimen oikein! Muilla vierailla ei sitten riittänytkään hahmotuskykyä arvata kaksitavuisia nimiä pidempiä vaihtoehtoja :) Suolaisena herkkuna oli hyydytetty lohivoileipäkakku, josta iso A:n kommentti oli: "pahaa" :) Tämä kakku leivottiin tehokkaasti juhlia edeltävän päivän aamuna  ja heti meni putkeen. Leipä oli unohtunut kauppaan, joten aamuseiskalta tämä rouva huristeli ABC:lle. Aikomus oli toki pyöräillä, matkaa kun on tosiaan hurjat puoli kilometriä tms., mutta totta kai pyörän kumi oli puhki. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tuolloin olin myös viisas ja hyväksyin rajalliset voimavarani, joten delegoin anopille erikoisruokavalion leivonnaiset. Meidän juhlissa kun tosiaan aina täytyy olla myös maidoton, sokeriton ja viljaton vaihtoehto. Ei mitään hajua, mitä ne tällä kertaa olivat :D

Kakkuun valikoitui omasta mielestäni aivan huipputäytteet, mansikka- ja vaniljamousset. Ihanan raikas yhdistelmä ja tulee taatusti löytymään tulevaisuudessakin yhden jos toisen kakun sisältä. Siitä tuli kertaheitolla sellainen luottotäyte, joka kaivetaan esiin kun on hätä kädessä :) Yhtenä vaihtoehtona oli jo odotusaikana, ja jonka itse asiassa hylkäsin vasta viikkoa ennen juhlia, Red Velvet. Hyvä kakku, mutta koin sen liian tylsäksi tähän juhlaan. Se on kuitenkin ollut niin pitkään leipomishaaveissani, että luultavasti otan sen vielä uudestaan kokeiluun jossain yhteydessä ja yritän mahdollisesti keksiä jotain twistiä täytteeseen. Värikäs kakkupohja kiinnostaa siinä määrin, että todennäköisesti sellainen tullaan näkemään eräillä 1-vuotissynttäreillä, vaikka Red Velvetistä ei olekaan kyse ;) Kiitos muuten ystäville, jotka toimivat nimiäiskakkuvaihtoehtojen koemaistajina!

Perhoset meinasivat lähteä lentoon kesken kaiken, mutta sellaista elämä joskus on: vauhdikasta :)

Kaikki reseptit olivat tällä kertaa Kinuskikissalta ja lisään linkit myöhemmin, jos muistan. Nyt pitää ehkä mennä jo nukkumaan, jos vajaan kuuden tunnin päästä meinaa päästä ylös. Ja jaksaa herätä pari kertaa sitä ennen.

Hyvät olivat nämäkin pirskeet!

3-vuotias

Huh, mikä joulukuu! Jäi kaikki suunnitellut päivitykset tekemättä kaiken pyörityksen keskellä. Juhlat vei voimat ja tämä rouva nukahti aika monena iltana pikku I:n viereen neidin nukuttamisen jälkeen. Mutta juhlat saatiin juhlittua ja emäntä on melkein tyytyväinen ;) Onneksi pikku I:n synttäreihin on enää vajaa viisi kuukautta ja niiden juhlien tarjottavat ovatkin jo lähes suunniteltuna, kunnes muutan mieleni :)

Päivänsankari oli riemuissaan juhlista ja touhua riitti pikkuvieraiden kanssa. Omaan korvaani ei edes kantautunut sen kummempia tappeluitakaan, joilta ei yleensä vältytä kun serkkupojat ovat samassa tilassa. Iso A oli myös erittäin tyytyväinen kakkuunsa niin sisällön kuin ulkomuodonkin puolesta, joskin äiti tekisi täytteen nyt toisin. Iso A:han oli toivonut kakkuunsa "alle tuklaata, titten päälle vaniljaa, titten ten päälle toffea" :) Ratkaisin toiveen tekemällä suklaisen kakkupohjan, täytteeksi Kinuskikissan Dumle-täyte ja sokerimassan sekä kreemin maustoin vaniljalla. Dumle-täyte oli itselleni pettymys ja voisin vielä kerran kokeilla sitä sulattamalla suklaan paloittelun sijaan. Mutta luultavasti jatkossa toffeeta toivottaessa teen perus kinuskimoussen tms. Kakun päällä oli tarkoitus olla vielä pieni juna, vaunu ja veturikin oli jo valittu, mutta yllättäen se unohtui :)

Taustalla on kinkkupiirakka ja punajuuripiirakka. Lisäksi tarjolla oli erikoisruokavalioon sopivat viljattomat, maidottomat ja sokerittomat (siinä teille vähän haastetta) kasvispiirakka ja raparperi-mansikkapiirakka (näihin voin laittaa reseptit myöhemmin).

Appelsiinisuklaamuffinsit appelsiinikuorrutteella ja ihania suussasulavia sitruunakeksejä. Kuppikakkujen valitettavan kohalon sinetöi pakastus, jonka jälkeen pieni pintalämmitys ei riittänyt sulattamaan suklaasydäntä.

Appelsiinisuklaamuffinssien reseptin perusta löytyy täältä. Daim-suklaa on yllättäen korvattu appelsiinikrokantilla ja lisäksi taikinassa on hiukan appelsiininkuorta ja -mehua. Jälkimmäisiä saisi olla enemmänkin, vahvistamaan appelsiinin makua, mutta hyvä oli näinkin.

Tämän juhlapöydän luomiseen meni viikko ja kyllä tuo pakastaminen kaikessa kätevyydessään harmitti. Mielestäni osasta katosi jotain tärkeää uudelleenlämmittäessä ja erityisesti muffinssit jäivät harmittamaan, koska niiden ihanuus mielestäni on juuri suklaasydämessä ja se ei ollut enää yhtään sama leivonnainen kun suklaa olikin kovettunut alkuperäiseen muotoonsa. Nämä ovat parhaimmillaan makujen ilotulitusta, mutta sulan suklaasydämen puuttuessa, ne olivat vain muffinsseja. En kuitenkaan vielä luovuta, vaan kokeilen pakastimessa jäljellä olevien muffinssien kanssa pidempää uunilämmitystä, josko suklaa ehtisi sulaa uudelleen kuivattamatta muffinssia. Koska fakta on kuitenkin se, että en pysty haluamiani juhlia järjestämään ilman pakastettavia leivonnaisia, joten kaikki keinot on kokeiltava!

Ensimmäinen ihanuutemme on nyt siis 3-vuotias. Ihana touhukas, teräviä huomioita tekevä, sukkelasanainen metrimitta. Pieni iso poika. Paljon onnea rakas poikani!

N-Y-T NYT!

Olemme vihdoin ja viimein selvinneet perhettämme ravisuttaneesta taudista nimeltä flunssa. Ainakin melkein. Luulin jo reilu viikko sitten parantuneeni, kunnes poskiontelot muistuttivat olemassaolostaan tulehtumalla. Edelliseen postaukseen hyvin liittyen: onnistuin venyttämään seitsemän päivän antibioottikuurin yhdeksänpäiväiseksi ;)

Mutta nyt se on alkanut! Nimittäin joulukuu, mikä tarkoittaa tietysti joulukalenteria! Joulussa kun parasta on nimenomaan sen odotus. Tänään luukusta löytyi viesti tontulta, joka oli piilottanut jotain pikkukivaa olohuoneeseen, josta viestin mukaan voisi olla apua tämän päivän synttärijärjestelyissä. Pienen epäuskon jälkeen ("ei oo tonttu voinut olla") alkoi etsintä. Vihjeenä toimi pikku I, joka oli onnistunut ryömimään nojatuolin alle ja ei aikaakaan, kun nojatuolin päältä torkkupeiton alta paljastui ikioma leivontasetti! Iso A:lla on ennestään kaulin ja piparimuotteja, nyt tuli uusi kaulin, muffinsivuokia, kakkuvuoka, nuolija, suti ja leivonta-alusta. Kaikki tietysti silikonisia. Sitten pikku I pihalle päiväunille ja leivonta alkoi!

Joulukuun lisäksi eilen alkoi myös viralliset synttärijärjestelyt, joihin on enää viisi yötä. Puuhaa riittää jokaiselle päivälle aina juhlapäivän viimeistelyjä myöten. Olen etukäteen tehnyt tarkan suunnitelman, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Minulla kun on ärsyttävä pakkomielle tehdä kaikki itse ja apuahan ei huolita. Paitsi pieneltä apukokilta, joka tänäänkin avusti hienosti heti aamulla. Suunnittelu on myös siksi tärkeää, että juhlaa edeltävä viikko ei saa viedä äitiä niin mukanaan, että lapset unohtuvat. Onkin hyvä, että iso A on jo riittävän iso osallistuakseen leivontaan, niin äidin hyöriminen keittiössä ei ole oikeastaan yhtään pois yhdessäolosta.

Kaikessa stresisaavuudessaan rakastan lasten juhlien järjestämistä, etenkin tietysti sitä leivontaosuutta. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, mutta kuitenkin kohdallaan. Haluaisin kaikkia reseptejä testata etukäteen, jotta sankari ja vieraat saisivat parhaimman makukokemuksen. Tällä kertaa olen valitettavasti ehtinyt testata vain kahta reseptiä, mutta näillä mennään. Testaaminen on kuitenkin osoittautunut tässä parin vuoden aikana varsin hyväksi tavaksi, vaikka se sitten ehkä vaatii hiukan enemmän. Pikku I:n nimiäisisä varten taisin tehdä kolme erilaista kakkua ennen kuin suosikki löytyi. Iso A:n synttäreitä varten taas olen tehnyt kaksi satsia pikkumakeita ennen tätä varsinaista kolmatta ja matkalla reseptiä on muokattu paremmaksi. En ole ihan täysin tyytyväinen vieläkään, mutta tämänpäiväinen satsi pääsi kuitenkin läpi ja herkut ovat nyt pakastimessa odottamassa h-hetkeä.

Vähemmälläkin varmasti voisi selvitä, mutta tämä on minulle tärkeää. En halua, että synttärit ovat läpihuutojuttu ja vain yksi päivä muiden joukossa. En muista omista lapsuuteni synttäreistä oikeastaan mitään, johtuuko sitten siitä vai mistä, mutta nyt haluan kerätä unohtumattomia synttärimuistoja omien lasteni kanssa. Alkuun synttärit luultavasti muistetaan kakuista, mutta jo viime vuonna iso A:n synttäripäivästä tehtiin erityinen, oli mäenlaskua ja uintia koko perheen voimin ja tietysti herkuttelua. Lapseni ovat minulle tärkeintä koko maailmassa ja vaikka lapset varmasti saavat tämän tuntea ja kuulla joka päivä, haluan ainakin yhden päivän vuodessa olevan aivan poikkeuksellisen erityinen. Lasteni syntymät olivat uskomattomimpia päiviä elämässäni ja ne ovat painuneet syvälle mieleen, niin hyvässä kuin pahassakin. Joka vuosi haluan palata niihin hetkiin, kuinka nämä pienet ihmeeni tulivat tähän maailmaan ja juhlia, kuinka valtavasti he elämääni muuttivat ja tekivät siitä moninkertaisesti parempaa pelkällä olemassaolollaan.

Lisää synttäripostauksia epäilemättä luvassa, juhlahumu on virallisesti alkanut :)

Sekaisin lapsesta

Facebookissa nousi (taas) keskustelua äitiaivoista ja RIDe:sta (=raskaus- ja imetysajan dementia) ja pysähdyin itsekin miettimään, miten sekaisin olenkaan :) Heti alkuun on kyllä todettava, että kyllä ne isätkin osaa sekoilla vauvahuuruissaan! Mutta ei siitä sen enempää. Vauvan saaneiden päätä sekoittavat ilman muuta väsymys, mutta olen kuullut ja itsekin todennut, että sekoilua ilmenee, vaikka vauva antaisikin nukkua. Eli erittäin iso sekoilun selittäjä on myös hormonit, jotka heittävät kuperkeikkaa odotusaikana, heti synnytyksen jälkeen ja tietysti imetyksen aikana. Eli melko pitkä aika olla pihalla.

Yksi "moka", mikä ihan erityisesti on pistänyt silmään nyt aiheeseen taas enemmän tutustuneena (Hulvaton ketju väsyneiden äitien toilailuista), liittyy heti synnytyksen jälkeisiin päiviin/öihin. Tätä on toki monelle väsymyspäissään sattunut myöhemminkin, mutta yllättävän monella on tätä esiintynyt nimenomaan ensimmäisen viikon aikana kotiutumisen jälkeen. Kyseessä on tietysti "kadonnut vauva". Havahdut yöllä kesken unien paniikkiin, että vauva on hukassa, olet rusentanut vauvan allesi, vauva on pudonnut sängystä tai ehkä joku on jopa varastanut sen. Joka tapauksessa alat myllätä sänkyä hätääntyneenä, kunnes huomaat, että ah, vauva onkin omassa sängyssään ja nukkuu varsin tyytyväisenä. Tämän täytyy liittyä johonkin primitiiviseen vaistoon, joka totuttelee ajatukseen, että vauva on nyt vatsan ulkopuolella ja siitä on huolehdittava 24/7. Tämä sattuu nin monelle, että jotain tällaista siinä täytyy olla.

Itsekin olen siis molempien lasten kohdalla "kadottanut" heidät ja jo heti ensimmäisenä ja/tai toisena yönä kotona. Iso A:n kohdalla kokemus oli järkyttävä. Näin unta, että makasin juuri siinä missä oikeastikin ja iso A:n pää leijui naamani edessä kuin kauhuelokuvassa. Heräsin paniikissa ja nostelin peittoja herättäen isännänkin tähän sekoiluun. Sopersin puoliunissani "missä vauva on?!" ja ennen kuin isäntä ehti edes mitään vastata, tajusin iso A:n olevan omassa sängyssään. Sama toistui pikku I:n kanssa, mutta tällä kertaa pää ei leijunut, vaan näin ihan selvästi hänen nukkuvan vieressäni ja kun en puolivalveilla nähnytkään enää häntä, heräsin taas paniikkiin. Jälleen kerran kuitenkin todetakseni neidin nukkuvan sängyssään tyytyväisenä. Tiedä sitten, onko nämä kokemukset alitajuisesti myös vaikuttaneet siihen, miksi meillä ollaan ajauduttu perhepetiin :) En siis ole kertaakaan nähnyt painajaista, että olisin musertanut vauvat viereeni silloin, kun he oikeasti ovat vieressäni nukkuneet.

"Ketä me ollaan?" on myös yksi suosikeistani. Kenenkään nimiä et muista, et vanhojen tuttujen, uusien tuttujen, et omien lapsiesi, et puolisosi, etkä ainakaan omaasi. Itse sotken koko perheen nimet varsin ansiokkaasti, erityisesti iso A:n ja isännän nimet menevät keskenään sekaisin, myös pikku I ja iso A menevät sekaisin. Pikku I:n nimeä olen muutenkin usein joutunut miettimään ja kutsunkin häntä tämän tästä naapurin neidin nimellä. Sitten sokerina pohjalla: kuka ihme minä olen? Noudin toissa päivänä (en oikeasti muista, oliko se toissa päivänä vai viime viikolla, mutta en jaksa miettiä, tuskin muistaisin oikein kuitenkaan) pakettia ja minun piti allekirjoittaa luovutuspaperi tai mikä lie. Kirjoitin ihan sujuvasti etunimeni, mutta sitten löi tyhjää. Pidin kynän kärkeä paperissa ja yritin muistella, miltä allekirjoitukseni yleensä näyttää. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sanoin jo myyjällekin "mikähän se mun sukunimi olikaan?" ja sieltähän se onneksi löytyi, vastaanottaja-riviltä :) Eikä muuten ole ensimmäinen kerta! Iso A:n ollessa vauva, kävin usein ABC:llä täyttämässä jääkaappia ja maksoin toisinaan Bonus-kortilla, jolloin pitää allekirjoittaa kuitti. Kerran jos toisenkin olen töhertänyt jotain melko erikoista, koska en muistanut sukunimeäni. Silloin en osannut pistää sitä äitisekoilun piikkiin, koska menimme naimisiin, kun iso A oli n. 5-viikkoinen, joten kesti aikansa tottua uuteen nimeen.

"Kenelle sä puhut?". Kauppa on muutenkin erittäin hyvä paikka sekoilla, se on usein se ainoa paikka, missä jokainen käy säännöllisesti ja jossa pitäisi olla jotenkuten skarppi. Heijataan tyhjiä ostoskärryjä ja sitä rataa. Aika usein minulla on kaupassa jompi kumpi muksuista mukana, useimmiten iso A. Hän haluaa totta kai joka kerta autokärryn, toisinaan toki pikkukärrytkin on kivat, mutta yleensä siis haluaa ajella kaupan läpi. Tämäkin käy hermoon, koska iso A leikkii junaa ja kaupan lattialaatat ovat tietenkin junanraiteet. Sitten alkaa kauhea mesoaminen, kun äiti ei menekään SUORAAN ratoja pitkin. Mutta siis, poika istuu siellä kaukana alhaalla edessä, leikkii autoilua/junailua ja on omissa maailmoissaan. Mitä tekee äiti? Äiti tietenkin selostaa ostoksiaan, ei tarpeeksi kovaa, että lapsi jolle kommenttiraita on oikeasti tarkoitettu kuulisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että muut samalla tasolla ja lähietäisyydellä olevat kyllä kuulevat. Usein tajuan tämän itsekin, mutta en vain saa pidettyä suutani kiinni. Saatan sen sijaan korottaa ääntäni, jotta useampi kanssakaupustelija kuulisi minut, mutta iso A ei edelleenkään.

"Se oli toi!" Tavarat ovat totta kai koko ajan hukassa. Oli ne ennenkin, mutta nyt ne häviävät heti kun käsistäni jotain lasken. Kuljeskelen ajatuksissani ympäri taloa se ja se kädessäni, lasken tavaran alas, mutta en rekisteröi yhtään että mihin. Puhelimeni on joka päivä hukassa, yleensä myös monta kertaa. Pääsääntöisesti syytän totta kai aina puolisoani tavaroideni siirtelystä. Kyllähän minä nyt muistaisin, mihin olen tavarani laskenut puoli minuuttia sitten. Lompakon olen unohtanut todella monesti kotiin, onneksi vain harvoin olen ehtinyt kaupan parkkipaikalle asti, useammin kuin kerran kuitenkin. Viimeksi, kun näin kävi ja lompakko oli iso A:n pingviini-repussa (oma vika), joka oli siirretty (en oma vika) taisin rynnätä sisään kiukkua kiehuen ja pauhasin: "oliko pakko viedä se reppu tonne, vaikka siellä on tavaraa (totta kai olisin muistanut kaivaa lompakon sieltä, jos sitä ei olisi siirretty), olisit voinut edes tyhjentää sen ensin (kyllä se on muiden tehtävä huolehtia tavaroistani)".

"Nyt tai ei koskaan -sääntö" on tärkeä sääntö. Jos et tee jotain asiaa heti, kun sen tekeminen juolahtaa mieleesi, unohdat sen aivan varmasti. Joskus lyhyemmäksi ja joskus pidemmäksi aikaa. Jos päätät viedä roskat autolla samalla, kun lähdet kauppaan, luultavasti autoilutat roskapussia kauppareissun ajan, kunnes kotimatkalla tajuat oudon hajun tulevan kartturistasi, bioroskiksesta. En nykyään enää vie roskia autolla yksin. Ostoslistaa on syytä kirjoittaa sitä mukaa, kun jotain loppuu. Et taatusti muistaa kirjoittaa kaikkea varttia ennen kuin lähdet kauppaan. Tosin, et kuitenkaan muista tuoda kaikkea siltä listaltakaan, joten mitä väliä oikeastaan?

"Monta rautaa tulessa" liittyy hyvin paljon edelliseen. Suosittelisin tekemään yhden asian kerralla loppuun, koska muuten sinulla on kymmeniä keskeneräisiä tehtäviä, joista puolet olet jo unohtanut joka tapauksessa. Jos päätät antaa vauvalle ilmakylpyjä ja sillä aikaa "nopeasti" käydä tekemässä jotain, jonka unohdat matkalla, mutta keksitkin jonkin muun jutun, josta tulee mieleen kolmas asia, jonka myötä päädyt takaisin olohuoneeseen toteamaan, että vauva on kierinyt pyyhkeen päältä lattialle, pissannut ja kierinyt varmuuden vuoksi vielä pissan yli sotkien myös puhtaan bodyn, jonka äsken vaihdoit eritevahingon jäljiltä. Niin ja vaikka pitkään haudutettu tee voi olla monen mieleen, tunteja hautunut kylmä tee on enää harvan mielestä hyvää.

"Tyyli ennen kaikkea". Olet lähdössä kauppaan nopean aamupalan/lounaan jälkeen. Lapsilla on jokseenkin puhtaat vaatteet päällä, kasvotkin on ehkä pesty ruokailun jäljiltä ja sitten katkeaa filmi. Oliko vielä joku, jonka naama piti pestä? Oliko vielä joku, jonka pyjamanpaita piti vaihtaa? Yksi lapsi, kaksi lapsi, kaikki on koossa. Ei, nyt ei kyllä tule ketään mieleen. Sinä! Se olet SINÄ! Kaupan lasiovien peilikuva saa sinut muistamaan: tukka on kuin harakanpesä, koska nukut joka yö hiukset nutturalla, mutta harvemmin aamulla muistat harjata ja siistiä sitä. Paidassa on kaikki mahdollinen sotku, mitä keksiä voit, koska käytät sitä yleisrättinä hukattuasi kaikki miljoona varsinaista rättiä. Naamassasi on jotain tuntematonta ja on ehkä parempikin, ettet tiedä mitä se on. Mutta hyvä, jos sinulla on kuitenkin ihan oikeat ulkoiluun tarkoitetut kengät jalassa. Sillä niitä sinulla ei varmasti ollut, kun kärryttelit vauvaa päiväunille pitkin naapurustoa. Ne olivat aamutossut. Nykyään aamutossuni ovat ulkoilukäytössä ihan virallisesti.

Loppuun vielä bonustarina, kun taannoin soitin pankin asiakaspalveluun varatakseni ajan pikku I:n tilinavausta varten. Puhelu oli melkoista sirkusta alusta loppuun, iso A kun totta kai halusi osallistua siihen mm. tällä kuolemattomalla lauseella "tuli pissa! Tuli PISSA!" Asiakaspalvelijakin oli oikein iloinen pissasta. No, aika saatiin varattua ja virkailija sanoi lopuksi tarkistavansa vielä kenelle tämä aika nyt on varattuna. Olen soittanut vastaavia puheluita useamman ja tiedän kyllä tämän rutiinin, mutta silti jostain syystä, liekö johtunut väsymyksestä vai ympärillä pomppivasta leikki-ikäisestä, ajattelin virkailijan nyt tarkistavan, että minun nimeni tuli varaukseen oikein. Hän sanoi sitten jonkun minulle tuntemattoman naisen nimen ja vastasin painokkaasti "ei". Virkailija meni aivan hämilleen ja toisti "ei? Siis teille ei käy X X?" Sitten repesin nauramaan ja selitin, miten olin ymmärtänyt kysymyksen ja ettei minulla ole mitään X X:ää vastaan, tulen mielelläni asioimaan hänen kanssaan.

Ajatus katkeaa kesken lauseen ja vaikka kuuntelet tarkkaavaisesti toisten juttuja, et ymmärrä sanaakaan. En enää hirveästi kiinnitä huomiota toilailuihini, koska kädet ovat niin täynnä työtä, että mitä sitä turhaan itkemään kaatuneen maidon perään. En oikeastaan edes hirveästi huomaa näitä juttuja enkä ainakaan häpeile niitä hirveästi, ne ovat jo osa minua. Etenkin nyt kun pikku I vielä nukkuu useat päiväunet ja iso A ei ollenkaan, on paletti aika valmis. Päivät ovat yhtä sinkoilua ja haastetta luo yllättävän paljon se, että lapsilla on erilaiset tarpeet samaan aikaan. Vaikka toki yritän edes ruokailut saada osumaan samaan aikaan. Pää menee kuitenkin todella sekaisin ja toisaalta olen iloinen, että iso A:n päiväunet ovat jääneet aika lailla kokonaan pois, koska olisin luultavasti joka tapauksessa kaikessa vauvahärdellissä unohtanut nukuttaa hänetkin.
Näin itse asiassa kävikin kesällä.

Hyvää Isänpäivää!

Meillä on ollut jo aika pitkään tapana juhlia heti aamupalalla merkkipäiviä. Ennen lapsia paistoin usein syntymäpäiväaamuina lettuja tai amerikkalaisia pannukakkuja. Yleensä päivänsankari on myös saanut nauttia rauhallisesta aamusta ja syödä aamupalansa sängyssä. Joskin aamupalan nauttiminen sängyssä on ollut melko haastavaa iso A:n synnyttyä, joten niistä on vähitellen luovuttu. Toinen muutos lasten myötä on ollut myös se, että letut ovat saaneet väistyä ja tilalle on tullut kakut ja muffinssit.

Tällä kertaa kakun valinta lähti liikkeelle koristelusta. Olisin halunnut painaa lasten kädenjäljet valkosuklaaseen ja siirtää ne kakun päälle. Kuitenkin miettiessäni mitä kakun sisältä sitten löytyisi, Koko Suomi leipoo -ohjelma muutti tämän suunnitelman. Kilpailijoiden tehtävänä oli tehdä keikauskakku ja Hannan kakun makuja (banaani, suklaa, kinuski ja suolapähkinä) listatessa mietin vain, että huhhuh, kuulostaapa ällömakealta. Ja banaania nyt en voi edes sietää leivonnassa! Itse asiassa banaani on varmasti varsin hyvä raaka-aine makeutensa vuoksi, mutta itselleni tulee heti mieleen lapsuuden kermakakut, joiden välissä oli A-I-N-A banaania, enkä tykännyt siitä. Takaisin keikauskakkuun: tuomarit kehuivat sitä vallan valtavasti, eikä sanaakaan liiasta makeudesta. Ja koska isäntä tämän tästä kertoo haluavansa jotain banaanijälkiruokaa, ajattelin tämän olevan oiva isänpäiväkakku.

Resepti muuten löytyy täältä ja Hanna itse suositteli kakun nauttimista tuoreeltaan, joten tällä kertaa kakku ei ihan ehtinyt aamupalalle, mutta aamukahveille sentään. Päädyin tekemään kakun sydänvuokaan, kuten yleensä isän- ja äitienpäiväkakut, ja alkuperäisen ohjeen ainemäärät riittävät siihenkin vallan mainiosti. Banaanien asettelu oli kyllä vikatikki ja seuraavalla kerralla laittaisin myös sydänvuoassa banaanit samalla tyylillä mitä suorakaiteen muotoisessa. Mutta onneksi kinuskilla ja pähkinöillä sai hiukan peiteltyä pikku kauneusvirhettä. Ulkonäöllisesti sanoisin, että tämä kakku ei tällaisenaan välttämättä ole juhlien kaunistus, ainakaan minun mielestäni, mutta kakku on niin taivaallisen täyteläinen ja yhtä makujen ilotulitusta, että kukaan ei pian enää muista miltä kakku näytti.

Ja tältä kakku näytti, kun meidän kolmihenkinen kahvipöytäseurue oli ottanut osansa...

Vaikka kakku ei ollutkaan lopulta niin äkkimakea kuin olin kuvitellut, niin kyllä se kolmannen palan kohdalla alkoi jo aika makealta tuntua :)

Hyvää Isänpäivää!

Arvoisensa äiti

Jokin aika sitten kirjoitin leikkimielisen opinto-oppaan vanhemmuuteen ja silloin jo minulla oli mielessäni yksi kantava ajatus, joka kuitenkin jäi sanomatta, koska yllättäen sitä juttua tulee ihan riittämiin vaikka vessapaperista ;) Nyt aion palata siihen, nimittäin ehkä tärkeimpään lapselta oppimaani asiaan tähän mennessä.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde on kovin kiehtova, siinä on paljon biologiaa, mutta se ei tietenkäänn ole ainoa vanhemman ja lapsen siteen muodostava tekijä. Eikä se ole edes olennaisin. Vanhemman on joskus vaikea muistaa tätä, koska yleensä vanhemman rakkaus lapseen syntyy itsestään ja juuri siitä biologisesta tarpeesta ja halusta suojella ja hoitaa lasta. Myös lapsen rakkaus vanhempaan on helposti syttyvä, koska pieni vauva automaattisesti tukeutuu ja luottaa häntä hoitavaan aikuiseen. Tämä siteen pysyvä muodostuminen ei kuitenkaan ole täysin mutkaton. Voisin nyt alkaa selostaa seikkaperäisesti kiintymyssuhteen muodostumisen teoriasta, se tuli jokseenkin tutuksi kandityöni yhteydessä, mutta sen sijaan kerron asiasta omakohtaisen kokemuksen.

Iso A:n syntymänjälkeinen aika oli kaoottista, pian kotiutumisen jälkeen minulla alkoi voimakkaat tulehdusoireet ja tilanne vaati lopulta sairaalahoitoa. Kotona oireet ja synnytyksen jälkeiset kivut veivät kaikki mehut ja olin todella pihalla. Esikoiseen totuttelu ei helpottanut tilannetta. Toipumisen jälkeenkin olin jatkuvasti stressaantunut ja pian alkoivat myös iso A:n univaikeudet. Meidän lapsemme eivät ole luontaisia nukkujia, vaan ovat vaatineet (pikku I edelleen) paljon opetusta, jota en silloin vielä osannut tarjota iso A:lle. En saanut levättyä öisin, enkä päivisin. Iso A alkoi myös oireilla vähäisestä nukkumisesta ja oli etenkin aamuisin todella kiukkuinen. Olin todella uupunut valtavasta väsymyksestä, jollaista en ollut osannut edes kuvitella ennen äidiksi tuloa. Hermot olivat kireällä, koska myös päiväunille nukuttaminen oli haastavaa ja vaati uskomattomia temppuja jopa rattaissa.

Koko vuoden kruunasi syksyinen soitto minut leikánneelta kirurgilta. Jo raskausaikana löysin kaulaltani kyhmyn, joka tutkimuksissa paljastui laadultaan selittämättömäksi. Tämä on yleistä ja minua hoitavat asiantuntijat olivat optimistisia, koska useimmiten nämä ovat vääriä hälytyksiä. Leikkaus olisi kuitenkin tarpeen, koska se olisi ainoa tapa selvittää kyhmyn todellinen luonne. Minut leikattiin iso A:n ollessa 9-kuinen. Jouduin odottamaan patologin vastausta yli kuukauden ja muistan sen päivän vieläkin. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paisteli ja iso A oli juuri nukkumassa. Kirurgi kertoi rauhallisesti, että huolimatta leikkauksen yhteydessä tehdystä jääleikkeestä (joka oli siis puhdas), kyhmy oli kuitenkin pahalaatuinen. Edessä olisi toinen leikkaus niin pian kuin mahdollista, jossa poistettaisiin varmuuden vuoksi myös terve kilpirauhaskudos ja sen jälkeen syöpätautien erikoislääkärin konsultaatio, jossa päätettäisiin vielä radiojodihoidosta. Tuona päivänä iso A poikkeuksellisesti nukkui kolmenvartin sijaan yli kaksi tuntia.

Syöpädiagnoosin sulattelu oli vaikeaa, lähes mahdotonta. Energiani meni läheisten rauhoitteluun ja päivistä selviytymiseen. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut suoraan ja rehellisesti puhua peloistani, ja minä olin todella peloissani. Minua ei auttanut tyhjät lauseet "kaikki menee hyvin" ja "kyllä se siitä". Yksi ystäväni lopulta oli onnekseni tarpeeksi vahva kuullakseen tämän ja hän oli myös se, joka toisen leikkauksen jälkeen tuli tapaamaan minua sairaalaan. Kiitos. Tällaisissa asioissa todennäköisyydet eivät kerro mitään, koska kukaan ei voi tietää, kenelle on arvottu parantumisen kortit ja kenelle ei. Leikkauksen jälkeen jouduin vielä tyroksiintauolle, mikä tarkoitti henkistä ja fyysistä väsymistä ja viimeisinä lääkkeettöminä viikkoina myös lihasheikkous oli huomattavaa. Radiojodihoito jännitti valtavasti, koska iso A oli vielä kovin riippuvainen rinnasta ja joutuisin olemaan kolme vuorokautta eristyksissä sairaalassa. Lopulta tämä osoittautui onneksi onnettomuudessa, koska sain ensimmäistä kertaa vuoteen oikeasti levätä. Ensimmäisen illan itkin helpotuksesta.

Vuosi oli uskomattoman raskas ja on vieläkin vaikea uskoa, että olen elänyt sen. Itselleni tapahtui niin paljon henkilökohtaisella tasolla, että valitettavasti suhteeni iso A:han kärsi merkittävästi. En jaksanut olla hänelle se äiti, jonka hän olisi ansainnut. Onneksi hänellä kuitenkin on hyvä isä, josta tuli seuraavaksi reiluksi vuodeksi todella tärkeä. Iso A alkoi hylkiä minua paljon, jos isä oli saatavilla, hänet myös haluttiin. Äiti ei kelvannut edes päivisin rauhoittelemaan kiukkua, vaan mielummin itki lohduttomana lattialla. Ette arvaa, kuinka kipeää tämä teki. Aluksi luulimme tämän olevan normaali kehitysvaihe, koska olimme kuulleet muissakin perheissä olevan "suosikkivanhemman" vaihtelua. Tilanne kuitenkin kesti ja kesti, ja oli kaikille raskas. Minä tunsin itseni hylätyksi ja huonoksi äidiksi, isä taas väsyi siihen, että hänen oli kotona ollessaan tehtävä aika lailla kaikki pojan kanssa. Minä tein ruoan ja huolehdin rytmin ylläpitämisestä, mutta en saanut kunnon kontaktia poikaani.

Kun aloin odottaa pikku I:tä ja olin selvinnyt alun väsymyksestä, aloin tajuta tilanteen. Näin yhtäkkiä itseni kuin ulkopuolisen silmin ja otin tärkeimmäksi tavoitteeksi luoda kiintymyssuhde poikaani. Tämän vuoden kevättalvella aloin huomata jo isompia muutoksia suhteessamme ja iso A:n suhtautumisessa minuun. Iso A alkoi pyytää minua iltaisin nukuttamaan, vaikka sitten lopulta halusikin vaihtaa isään. Sain kuitenkin kunnian lukea iltasatua. Muutenkin kevään mittaa iso A alkoi pyytää minua enemmän milloin mihinkin asiaan, leikkimään, kylpyyn, hammaspesulle jne. Luulen, että tilannetta alkoi loppukeväästä vauhdittaa vielä pikku I:n syntymä, kun iso A näki millainen äiti olin uudelle vauvalle, luottamus kasvoi entisestään. Tällä hetkellä uskon olevani tasavertainen vanhempi isän kanssa ja kuulen olevani kiva, rakas ja kultanen. Iso A valitsee minut entistä useammin leikkikaveriksi ja haluaa tehdä asioita juuri minun kanssani. On jopa pari kertaa halunnut nukkua yön vieressäni. Isäkin kuulee vähintään yhtä usein kuin minä sanat "tinä pois!" On uskomattoman hienoa kokea sekä oikeasti tuntea tämä side ja pidän sitä suuressa arvossa. Se on ilman muuta tärkein ihmissuhteeni, suhde lapsiini.

Lyhyestä virsi kaunis ei todella ole minun juttuni :D Yritän nyt siis sanoa, että vaikka vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehdotonta (poikkeuksia lukuunottamatta) ja syntyy kuin itsestään vain lapsen kanssa olemalla, niin lapsen rakkaus vanhempaan ei missään nimessä ole itsestään selvä. Lapselta ei voi olettaa rakkautta ja kunnioitusta, se pitää ansaita. Sinun on oltava lapsesi arvoinen, jos haluat hänen rakastavan ja arvostavan sinua. Siihen eivät lahjat ja herkut auta, lapsi näkee niiden läpi. Ei myöskään riitä, että olet paikalla, sinun on oltava läsnä. Kiintymyssuhde on niitä asioita, joita ei yleensä näe ja useimmat eivät tule edes tietoisesti ajatelleeksi. Tuskin minäkään olisin, jos suhteemme olisi muodostunut jo heti alusta sellaiseksi kuin olisi kuulunut. Tai ehkä koulutus olisi "pakottanut" hiukan asiaa pohtimaan ;) Olen kuitenkin koko sydämestäni kiitollinen, että iso A antoi minulle mahdollisuuden korjata tilanne ja että vielä ei ollut liian myöhäistä. Kadun todennäköisesti ikuisesti sitä, että menetimme ensimmäisen vuoden, mutta onneksi se oli vain yksi vuosi. Toivottavasti meillä on vielä monta edessä ja vaalin jokaista yhteistä päiväämme kuin kultakimpaletta. Nyt kiinnitän joka päivä huomiota siihen, miten huolehdin suhteestani lapsiini, en halua menettää saamaani arvostusta enkä halua joutua samaan korjausoperaatioon pikku I:n kanssa.

Kuinka usein kuulemmekaan, että puolisoa ei saa pitää itsestäänselvyytenä, mutta vanhemmat hoi! Sama pätee lapsiin!

Lastenhuone

Meillä oli "pieni" projekti viime viikonloppuna, vihdoin ja viimein ryhdyimme tuumasta toimeen ja laitoimme iso A:n huoneen kuntoon. Kaikki meillä kyläilleet (siis ennen tätä projektia) arvanevat, ettei kyse ollut ihan pienestä huonekalujen uudelleenjärjestelemisestä vaan huone sai aika lailla täysin uuden ilmeen. Tähän astihan huone on ollut sekä iso A:n huone että meidän rojuvarasto. Edelleen kaapeissa on muutamia sinne kuulumattomia asioita, mutta hei, ei kaikkeen nyt kerralla pysty. Vaikka viime lauantaisen perusteella melkein pystyykin ;)

Kun muutimme tänne, jätimme tarkoituksella keskimmäisen makuuhuoneen tapetoimatta. Vähän katseltiin lastentapetteja, mutta koska vielä ei ollut vauvaa edes tiedossa, oli aika vaikea miettiä minkälaisen lastenhuoneen sitä haluaisikaan. Kaikki nämä vuodet siellä on siis ollut sellaiset aivan järkyttävät tapetit, jotka muista makuuhuoneista tapetoimme äkkiä piiloon. Meidän makkarissa taisi kyllä olla vielä hirveämmät.  Ei siis todellakaan olisi tapettien perusteella uskonut, että talo on rakennettu 2007 ja että täällä asui lapsiperhe. Anteeksi tämä vuodatus, meillä ei oikein maku kohdannut edellisen asukkaan kanssa. Kosteiden tilojen laatoitus ansaitseekin ihan oman postauksensa...

Nyt siis vihdoin ja viimein päätimme laittaa tapetit uusiksi ja tulimme siihen tulokseen, että itse tapetti voisi olla suhteellisen neutraali. Tuskin pystymme täällä asumaan ihan hirveän montaa vuotta enää tai ainakaan emme voi molempia vesseleitä sulloa samaan huoneeseen loputtomiin, mutta ajattelimme silti yksinkertaisen tapetin olevan varmuuden vuoksi paras valinta. Myös koska huone on todella pieni, liian kirkas ja kuviorikas tapetti todennäköisesti saisi seinät kaatumaan päälle. Lapsekkuutta ja leikkisyyttä lisäisimme sitten sisustustarroilla.

Kuvat ovat ihan tavattoman surkeita, en jaksa vaivautua ottamaan oikealla kameralla, koska kuvien siirtämisen kanssa olisi hirveää säätöä, perheemme kuvausvälineet kun yllättäen kuuluvat sille, joka valokuvausta harrastaa. Aurinkokin teki katoamistempun juuri ennen kuvaamista, mutta ehkä tästä vähän pääsee tunnelmaan. Pitemmittä pölinöittä, astutaanpa iso A:n huoneeseen.

Kirjain on jotain tiivistä vaahtomuovin kaltaista materiaalia. Tämä ja huoneen muut puputarrat on tilattu Hattentatista

Tapetti on kuvioimaton vaaleanvihreä kuitutapetti K-Raudasta.

Hylly ja uskomattoman tilavat säilytyskorit ovat Ikeasta. Hyllyn toinen reuna on hassusti rajattu pois kuvasta, koska huoneen asukki ei suostunut väistämään enempää ;)

Tarroiksi valitsimme iki-ihanan Guess how much I love you -setin, johon ihastui heti niin äiti kuin poikakin.

Nämä tarrat ehkä joutuvat uudelleenjärjestäytymään, kun saadaan päiväjärjestys-kellotaulu seinälle asti.

Tässä nyt suurin osa seinillä seikkailevista pupuista, ei ihan kaikkea pidä paljastaa ;) Omasta mielestäni onnistuimme luomaan lapsenomaisen, mutta lastemme luonteisiin sopivan rauhallisen tunnelman huoneeseen. Olen ikionnellinen, että nyt iso A:llakin on tilaa leikkiä omassa huoneessa, eikä isompiakaan leikkejä tarvitse enää raahata olohuoneeseen. Nyt saatiin myös oma pieni keittiönurkkauskin kokkausintoiselle pojalle. Noista kuvista ei tosiaan näekään, kuinka paljon sinne tulikaan tilaa. Iso A aiheutti vähän haastetta kuvaamiselle, koska olisi halunnut olla joka kuvassa mukana ja vielä toistaiseksi pidän kiinni linjastani, eli ei lasten kuvia yleiseen jakoon nettiin. Vaikka vähän jo tekisi mieli jakaa hauskoja videonpätkiä ja muita otoksia, kun ovat niin vallattoman söpöjä nassikoita! :)

Näihin herkkiin pupustelu-tunnelmiin päätän tämän päivityksen ja jatkan harvinaisen hiljaisuuden nauttimisesta: molemmat mussukat SAMAAN AIKAAN päiväunilla!

Aarrekid + siilit

Facebookissa hehkutin jokunen aika sitten, kuinka arpaonni osui kohdalleni. Kyseessä oli siis Aarrekidin sadutustempaus, jonka puitteissa suosikkiblogistini järjesti arvonnan. Palkinto oli lahjakortti Aarrekidin verkkokauppaan ja tilaus lähti jo samana iltana. Pähkäilin tovin, mitä kivaa valitsisin, ottaisinko jonkun kivan paidan iso A:lle vai ehkä jotain yhteistä lapsille. Iso A:n satu kuitenkin oli se varsinainen "arpa", joten palkintokin pitäisi olla erityisesti hänelle. Päädyin lopulta valitsemaan metrin palan kangasta, josta saisin tehtyä enemmän kuin yhden paidan ja ehkä jotain pientä myös pikkusiskolle. Pohdin pitkään kahden eri kankaan välillä, kuosina pidin tästä enemmän, mutta en vain näe lilaa iso A.n päällä, Moni väri sopii hänelle, mutta lilaa vierastan. Sen verran jäi lahjakortin arvoa jäljelle, että otin vielä iso A.lle Rooster-huivin.

Avaruusmatka

Rooster

Sain lopulta viimeisteltyä siili-hupparinkin. Hupusta tuli vähän epäsiisti, samoin hupparin sisäpuolesta, koska en halunnut vuorittaa sitä. Halusin tehdä kevyen hupparin talveksi sisäkäyttöön ja viileisiin kesäaamuihin tai -iltoihin. Kun lopulta sain raivattua aikaa viimeistelylle, huomasin jättäneeni helman ohjetta pidemmäksi, joten ostamani vetoketju oli aivan liian lyhyt. Facebookin Kangashamsterit-ryhmästä löytyi onneksi nopea apu ja pian sain käsiini hieman pidemmän ketjun.

Kaava jostain Ottobresta.

Siili-velour Tekstiili-Fihlistä ja vihreä trikoo Fabriinasta.

Ostin alunperin siili-kangasta tietämättä mitä siitä teen. Yllättäen. Mieleeni piirtyi lopulta kuva ensi kesästä, kun lapsemme juoksevat (tai taapertavat) leikkikentälle samanlaisissa huppareissa. Totesin, että ostamani kangas tuskin riittäisi ja jostain olisi saatava nopeasti lisää, koska kangas näytti olevan joistain kaupoista jo loppu. Jälleen apuun tuli Kangashamsterit. Kun esipesin ensimmäistä kangaspalaa, ikäväkseni totesin siilien värjänneen koko pohjavärin. Alunperin pohjaväri oli ihana puhtaanvalkea ja siksi se näyttikin niin herkulliselta. Värjäytyminen teki mielestäni kankaasta tosi ruman ja tässä vaiheessa olin todella täynnä koko siiliä! Nyt kun huppari on vihdoin valmis, olen aika tykästynyt siihen. Eniten harmittaa, etten kankaita leikatessani kohdistanut etukappaleita ja huppua viisaammin, mutta mitäs pienistä. Pikku I:lle on siis tulossa samanlainen erivärisin kantein ja vuorin. Toivottavasti saan sen tehtyä gradu- yms. hässäkän keskellä.

Nyt sormet syyhyvät jo kuitenkin leipomisen pariin. Iso A on esittänyt haastavan toiveen synttärikakkunsa suhteen ja vihdoin mielessä on joitain ideoita. Synttäritarjoiluvaihtoehtojen testailu muutenkin lähtee käyntiin virallisesti tällä viikolla. Naapureiden makunystyrät tulevat tarpeeseen! Kiireellisin olisi nyt kuitenkin ensi viikon isänpäiväkakku, johon on vasta koristelu mielessä. Iltanaksuttelu jatkuukin nyt leivontasivustojen parissa :)

Sormiruokailu taso 2

Seuraava päivitys piti olla jo Aarrekidistä, mutta vaippa muutti asian. Meinasin ensin jo hihkua asiasta facebookissa, mutta nyt kun on tämä blogi, ajattelin kakka-asioiden sopivan paremmin tänne :) Olemme siis nyt sormiruokailleet aktiivisemmin viikon verran, loppuviikkoa kohden ruokailuhetkiä alkoi olla jo kolme päivässä. Olemme tutustuneet kurkkuun, porkkanaan, parsakaaliin, banaaniin ja perunaan. Kurkku on ihan ok, ei välttämättä aina maistu. Porkkana taas on ihan suosikki ja niitä palasia makustellaan tovi vielä ruokailun jälkeenkin. Olin jo laskemassa pikku I:tä alas, kun leveä hymy paljasti pienet oranssit kikkareet suussa :) Banaani on melkein vielä parempaa kuin porkkana, sitä pikku I järsii ja imeskelee sellaisella antaumuksella, että banaanilta ei säästy edes korvat! Parsakaali oli ihan liian outo ilmeisesti, sitä pikku I tutki pitkän tovin ja pyöritteli käsillään. Pari kertaa neiti toi kukinnon huulille, mutta ei ollut kiinnostunut maistamaan. Perunakin maistui, mutta ei vielä ehkä ihan banaanin ja porkkanan veroisesti. Taidan pitää perunan ruokalistalla, koska se kuitenkin kelpasi hyvin, kun taas iso A ei oikeastaan koskaan oli välittänyt perunasta. Vauvana ei ollenkaan, taaperona ei ollenkaan, nyt leikki-ikäisenä vähän.

Sormiruokailussa ei siis säästellä makujen kanssa, itse olen ehkä vähän piheyttäni säästellyt, vaikka onhan noita ruoka-aineita kertynyt yhdelle viikolle aika kiitettävästi. Neuvolassa kun yleensä ohjeeksi annetaan "yksi maku kerrallaan" ja ilmeisesti siihen on joku aikasuosituskin? Samaa makua useampana päivänä? Tästä en kyllä nyt mene sanomaan mitään enempää, koska yleensä annan neuvolan puheet kiinteistä mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, joten ei ole nämä suositukset ihan hallussa. Siellä ei siis ihan hirveästi ymmärretä meidän valintaa. Mutta siis, koska meidän ei ole syytä olettaa allergioita, niin ei tarvitse sen takia himmailla makujen kanssa ja erityisesti tarkkailla reaktioita makuihin. Jos jollain perheestämme olisi jotain allergiaa, olisin tarkempi. Sormiruokailuun enemmän perehtyneet myös väittävät, että sormiruokaileva lapsi itse alkaa välttää tiettyjä ruoka-aineita, mikäli on niille allerginen. Samoin kuin täysin sormiruokaileva lapsi myös valitsee ruoka-aineista ne, joita sillä hetkellä eniten tarvitsee. Aikuinenkin osaisi, jos herkistäisi itsensä kehonsa viesteille. Itse asiassa iso A söi hurjia määriä lihaa aina kasvupyrähdys aikoina, joten ehkä siinä on jokin totuuden siemen. Mutta en siis näitä sen enempää pohdi, koska sillä ei itselleni ole merkitystä. Sormiruokailemme kuitenkin eri syistä.

Ja nyt siihen vaippa-asiaan. Tänään aamupäivän vaipasta löytyi ensimmäinen pieni porkkanan palanen ja banaanin rihmastoa! Jo viikossa pikku I on saanut nielaistua pieniä määriä ruokaa! Iso A nielaisi myös porkkanaa ensimmäisen viikon aikana ja siitä sitten oppi nopeasti ruoan syömisen idean. Parin kuukauden sisällä päiväimetykset vähenivät merkittävästi. Toisilla menee kauemmin kuin toisilla ja se on ihan normaalia, mutta olen kyllä todella iloinen, että meidän lapsemme vaikuttaisivat olevan varsin nopeita oppimaan. Vaikka imettämisestä tykkäänkin, ei minua haittaa, vaikka yöimetykset vähenisivät ;) Se taas edellyttää meidän kohdalla sitä, että päivän alkana saadaan tuhdimpaa ruokaa riittävästi. Olen kuullut huhuja sellaisista vauvoista, jotka täysimetykselläkin vetelevät läpi yön tai ainakin melkein, mutta en kyllä välitä kuulla :P

Sen verran sensuuria minullakin on, että en ottanut kuvaa tästä virstanpylväs-vaipasta, joten tässä jälleen kuvaton päivitys :) Jospa seuraavaan saataisiin jo kuvamateriaaliakin. Ei siis vaipasta, vaan jostain ihan muusta!

Sor-sor-sormiruokailu alkaa!

Pikku I on 5,5 kk ja taas on aika haikeudella valmistautua täysimetyksen päättymiseen. Toki vielä pitkään saan imettää ja paljonkin, mutta henkinen valmistautuminen vie vähintään yhtä paljon aikaa kuin syömisen opettelukin :) Kuten moni varmaan tietääkin, pidän imettämisestä tosi paljon ja olen jopa pikkuisen fanaattinen siitä. Miksi antaisin korvikkeita, kun pystyn itse ruokkimaan lapseni siten kuin luonto on tarkoittanut? Ja se helppous! Ei tarvitse kuljetella mukana purkkeja ja purnukoita, jos nälkä yllättää bussissa (näin on siis käynyt) niin sitten paita auki ja pöytä on katettu. Nautin myös suuresti siitä pienestä läheisestä hetkestä vauvan kanssa, kukaan muu ei voi osallistua siihen eikä kunnolla keskeyttääkään, se on vain meidän aikaamme. Ja kun imettää pitkään, sen loppumisen myötä väistämättä todellisuus iskee lujaa kasvoille: vauvani kasvaa. Se vasta on kamalaa. Toissapäivänä tihrustin naama kyyneleistä märkänä, kun katsoin viime kesäisiä kuvia iso A:sta. Voi miten pieni poika kuvissa seikkailikaan!

Mutta varsinaiseen asiaan. Hiukan jännitin pari kuukautta sitten, miten meidän kiinteiden aloittelun kanssa käy. Olin jo etukäteen toivonut, että voisimme pikku I:nkin kanssa sormiruokailla alusta asti, koska iso A:n sormiruokailusta oli niin hyvät kokemukset. Ja nyt koen myös olevani siinäkin asiassa hiukan viisaampi. Pikku I:llä alkoi kuitenkin kasvu hidastua jossain vaiheessa ja aloin jännittää, josko neuvolasta tulee käsky aloittaa kiinteät. Tosin, olisin varmaan ennemmin kokeillut sitten lisämaidon antamista, vaikka neiti on kyllä nirso korvikkeiden suhteen. Tänäänkin mielummin oli hetken nälissään ja odotti äitiä kotiin :) Mutta kasvua on kuitenkin tullut ja pikku I on varsin tyytyväinen vauva, ei siis ainakaan ilmaise jääneensä imetyksen jälkeen nälkäiseksi. Eikä tiheän imun kausia (viimeinen juuri päättynyt) lukuunottamatta edes syö niin usein, että olisin huolissani.

No joko nyt itse aiheeseen :D Reilu viikko sitten pikku I sai jo ensimmäisen kurkkutikkunsa käteen. Silloin ei varsinaisesti ollut tarkoitus aloittaa varsinaista sormiruokailua, mutta neidin ikeniä vaikutti kutiavan siinä määrin, että annoin kylmän kurkkutikun helpottamaan kutinaa. Ja se auttoi. Nyt tällä viikolla olemme alkaneet tarjota kurkkua kerran päivässä ja eilen neitokaisen lautaselle ilmestyi myös keitettyjä porkkanatikkuja. En muuten muistanutkaan, kuinka haastavaa on saada porkkanat juuri sopivan pehmeiksi. Ei saa olla liian kovaa, mutta ei liian pehmeäkään. Täytyy olla JUURI sopiva ;)

Olen halunnut lykätä tätä ruokailun aloittamista myös siksi mahdollisimman myöhälle, että neiti osaisi istua mahdollisimman hyvin, mieluiten ilman tukea. En kuitenkaan malttanut ihan siihen asti odottaa, koska pikku I on osoittanut olevansa todella kiinnostunut ruoasta ja kuitenkin istuu sylissä tuettuna erittäin hyvin. Tämä tosin rajoittaa perheen yhteistä ruokailua nyt hiukan, mutta ei se mitään. Parin kuukauden sisään nyt ainakin jo istuu tuetta. Ja toki sitä voi vähän aiemminkin pieniä hetkiä istuttaa, mutta en mielellään. Lapset tekevät asiat sitten, kun osaavat. Mielessä myös pyöri se, että onkohan pikku I:n vatsa valmis vastaanottamaan kiinteämpiä asioita, koska hän ei ole missään vaiheessa hirveästi kuolannut (mikä muistaakseni kahden-kolmen kuukauden vaiheilla merkitsee ruuansulatusjärjestelmän kehittymistä), mutta kyllä sitä nyt tuntuisi vähän tulevan.

Porkkanat neidille maistuivat jopa paremmin kuin kurkut ja on saanut pienet palatkin nirhaistua irti. Nyt viimeistään ensimmäiset kysyvät: eikö se tukehdu niihin?! No juu ei. Ei ole vielä taitoa viedä tavaraa nieluun, joten ne tulee kyllä (kaaressa) ulos. Tämän ikäisillä on myös kakomisrefleksi, joka pitää huolen siitä, ettei pääse tukehtumaan vaikka ruokaa eksyisikin vahingossa nieluun. Tässä vaiheessa ruoka onkin vasta leikkiväline, johon on hauska tutustua siinä missä kaikkeen muuhunkin, mihin käsi vain yltää. Nyt vain odotellaan, milloin oppii viemään ruoan nielaistavaksi ja ensimmäiset porkkananpalat yms. löytyvät vaipasta :)

Huomenna on kauppapäivä, joten kärryyn varmaan tarttuu mukaan kaikenlaista sormiruokailijan herkkua. Nyt postauksen tässä vaiheessa alankin olla jo aika innoissani, koska mieleen alkaa muistua miten hienoa ja uskomatonta syömään opettelevan lapsen seuraaminen on. Vaikeinta tässä touhussa on ilman muuta kehumisen välttäminen. Kehuminen tulee niin luonnostaan, mutta on tärkeää olla viestittämättä lapselle, että syöminen olisi jotenkin palkittava asia. Kehut ovat sitten tulleet varsinaisista syömistaidoista: hienosti juot itse lasista, hienosti sait palan haarukkaan, hienosti käytät veistä. Olen yrittänyt painottaa lastemme kasvatuksessa sitä, että syöminen ei ole vain ravinnon tankkaamista, eikä syömisen määrästä palkita tai rangaista. Jokainen syö sen, mitä jaksaa, vaikka se joskus tarkottaisi syömättä jättämistä. Kyllä lapsi syö, kun on nälkä. Ja jos ei jaksa lautasta syödä tyhjäksi, se ei ole lapsen vika vaan minun, koska lappasin liikaa ruokaa lautaselle. Toki pitää olla vähän pelisilmää, koska pienellä lapsella väsymys menee nälänkin ohi ja uhmaikäisellä on omat jekkunsa tässäkin asiassa ;) Iso A on muuten joskus nukahtanut lounaalle porkkanalettujen ääreen. Letut olivat kuitenkin niin suurta herkkua, että muutaman sentään jaksoi sinnitellä, kunnes uni tuli.

Mutta tästä aiheesta varmasti tulee lisää postauksia ja kuvien kera. Nyt kaksi porkkanatikkua lautasella näytti vähän turhan ankealta, kun kurkutkin olivat jo lentäneet ties minne :)

Bachelor of Parenting

Vanhemmilla on valtava kasvatusvastuu lapsistaan, usein kuitenkin mietin, kumpi lopulta kasvattaa toista enemmän. Vanhemmuus on opettavaisin ja kasvattavin kokemus, mitä ihminen voi kokea elämänsä aikana. Vanhemmuuden myötä ihminen ei opi pelkästään lapsen kasvattamisesta, vaan opit läpäisevät koko elämän eri osa-alueet, siksi edellinen uhmakas väitteeni. Itse ainakin olen kokenut vanhemmuuden avanneen silmäni koko maailmalle ja niin tapahtuu koko ajan uudestaan ja mitä odottamattomimmilla alueilla. Olen usein kuullut/lukenut puolitosissaan lausutun toteamuksen: "lapset tietävät universumin salaisuudet", ja se saattaa olla enemmän totta kuin moni arvaakaan. Nyt kuitenkin vanhemmuuden tiivistettyyn opinto-oppaaseen!

Ensimmäinen lapsi on kuin vanhemmuuden perusopinnot. Niskaan kaadetaan rysäyksellä hirveä määrä tietoa aiheesta, joka oli ennen suhteellisen tuntematon. Tieto on vielä melko pinnallista ja tavoitteena on lähinnä elävä, terve ja ehkä jopa tyytyväinen vauva. Ensimmäistä vauvaansa sylissä pidellessä ne odotusajan hienolta kuulostavat kasvatustavoitteet tuntuvat yhtäkkiä todella kaukaisilta ja hetkittäin tulee epäiltyä voiko tästä selviytyä muuten kuin rimaa hipoen. Kunhan nyt saisi ne opintopisteet!

Kun saa toisen vauvan syliinsä, perusopinnoista opitut perusfaktat tulvivat mieleen ja olo on levollisempi aineopintoihin siirryttäessä. Ei tarvitse joka käänteensä olla kaivamassa tietoa kakan väristä, yhtäkkiä alkaneesta pulauttelusta tai tiheän imun kausista. On ehkä jopa sisäistänyt, että vauvat herättävät öisin, saattavat jopa valvoa, eikä silti ole mitään hätää tai "korjattavaa". Sen sijaan kanniskeluvuoroja vaihdellaan (yleensä) rauhallisin mielin. Ensimmäisen lapsen aikana saatu neuvo "se menee ohi, vaikka se ei nyt tunnu siltä" on yhtäkkiä uskottava ja nyt sen tietää todeksi. Vielä tulee uusiakin tilanteita eteen, uudella vauvalla on uusia temppuja ja ehkä hän on temperamentiltaan edeltäjänsä vastakohta. Ehkä hän on eri sukupuolta, jolloin vaipanvaihdossa on jotain erilaista. Uutta tietoa on joka tapauksessa helpompi vastaanottaa ja käsitellä, koska on jotain, johon suhteuttaa se.

Itse olen vanhemmuuden kandi, joten varmaa tietoa minulla ei ole syventävistä opinnoista. Kuitenkin tähän astiseen suhteuttaen ja korkeakouluopintoja soveltaen minulla on siitä hypoteesi. Kolmannen lapsen kohdalla ja siitä eteenpäin voidaan luultavasti puhua vahvasta selkärankavanhemmuudesta. Asiantuntijuus alkaa vieläkin enemmän perustua hiljaiselle tiedolle, jota perusopintojen ja aineopintojenkin eksplisiittinen tieto kannattelee. Toki jo perusopinnoissakin alkaa muodostua hiljaista tietoa, mutta todelliseen loistoonsa ja kattavampaan käyttöön se todennäköisesti yltää vasta maisteritason opinnoissa. Uuttakin luultavasti vielä tulee, ovathan vauvat erilaisia, mutta se on pääsääntöisesti kuitenkin aiemmin opitun syventämistä.

Olit sitten minkä tahansa vaiheen vanhempi, olet todennäköisesti jo oppinut lapseltasi/lapsiltasi enemmän kuin kukaan muu olisi koskaan sinulle voinut opettaa. Ne opit käsittelevät arvoja, oman elämän prioriteetteja ja ylipäätään kaikkea sitä, mikä tekee sinusta sinut. Jokainen ihminen, vanhempi tai ei, kasvaa läpi elämänsä ja toivottavasti oppii myös tuntemaan ja hyväksymään itsensä. Vanhemmuus ei siis tietenkään ole edellytys onnelliselle ja eheälle ihmiselle, eikä edes tae, mutta sen mukanaan tuoman hiljaisen tiedon määrää ja kirjoa tuskin muualta voi löytää.

Lokakuu juhlia täynnä

Lokakuussa meillä on varsinainen juhlarysä! N. yhden viikon sisään meille mahtuu viidet nimpparijuhlat aina isomummosta pikkuserkkuun. Lokakuun synttärisankareita en edes viitsi luetella, niitäkin nimittäin on! Olemme tietysti kotona juhlineet omia pikkusankareitamme tavattomankin yltäkylläisesti. Vaikka nimpparit eivät itselleni ole kovinkaan tärkeät, jostain syystä siitäkin saadaan aikaiseksi tynnyreittäin iloa, kun on kyseessä tämä pikkuväki. Aamun Pikku kakkoseenkin saadaan kunnon jännitettä useammalle päivälle, kun odotetaan tutun nimen kuulemista :)

Mummi ja Ukki kävivät kylässä jo melkein kaksi viikkoa sitten, samaan rytäkkään sattui myös Papan vierailu. Siispä päätimme iso A:n kanssa ryhtyä leipomishommiin. Oikeastaan tällä kertaa taisin itse leipoa suurimmaksi osaksi, mutta päätös ainakin oli yhteinen :) Kokeiluun lähti Kinuskikissan sen hetkinen uutuus: whoopiekakku. Siinä perinteinen whoopie on suurentunut kakun kokoiseksi ja koristelukin on pidetty maltillisena. Kinuskikissan koristelu muutti meillä muotoaan nimipäiväsankareiden kunniaksi.

Vinkki: kun pursotat koristeet Candy Melts:llä tai suklaasulalla, malta odottaa jäähtymistä. Muuten koristelusta voi tulla hätäistä sohimista, kun sormet palaa ;)

Eilen ei leivottu pikku I:n kunniaksi, kun ei toinen olisi kuitenkaan itse päässyt herkuttelemaan, joten tyydyimme juhlimaan Gremliniä pelkin lahjoin. Tämä tuntui sopivan neitokaiselle oikein hyvin ja pakkausmateriaalit saivat kyytiä. Tänään juhlittiin iso A:ta luonnollisesti vähän isommin. Lahjoja tutkittiin tarkkaan ja yhdessä leivoimme appelsiinikakun, jota ehdin jo Facebookissakin hehkuttaa. Kakku on jo lähes hävinnyt pöydältä, että ei sitä iloa kovin pitkään riittänyt :) Koristelut jätettiin tällä erää pois, koska maku on tässä niin hurmaava, ettei kakku kyllä koristeita tarvitse.

Juhlapäivää on jatkettu sisäleikeillä, koska iso A (kuten kaksi muutakin perheenjäsentä) on nuhassa, joten en viitsinyt viedä sateeseen. Sade loppui totta kai sopivasti päiväunien ajaksi. Hoidettiin yhdessä pyykkihuolto ja leikittiin piilosta pyykkitelineen alla. Sitten ryhdyimme tositoimiin, nimittäin junaradan rakentamiseen, johon upposikin melkein kaikki ratapalikat. Otimme oikein matonkin pois, että saimme ison hyvän alustan radalle.

 

 

  

 

Viime yö oli lähes katastrofi Gremlinin osalta, mikä saattaa poikia uuden nukkumispostauksen. Mutta sitä odotellessa mukavaa syyspäivää teille muillekin ja itse taidan lähteä tarkastamaan tuon appelsiinikakun tilanteen... ;)

Lapset ja autoilu

Luultavasti valtaosa ainakin 2000-luvulla vanhemmiksi tulleista on kuullut jotain tämän tapaista: "jos ei muuten nuku, niin autoon vaan, siellä nukkuu KAIKKI tosi hyvin" Tässä nyt toiseen vauvaan tutustuessa voin vain ihmetellä, siis kenen vauvat nukkuvat autossa?!

Huoh. Iso A:n ensimmäinen pidempi autoreissu oli kolmeviikkoisena mummilaan ja ukkilaan joulun viettoon. Hermostunein (minua stressasi ihan kaikki vauvaan liittyvä), mutta luottavaisin mielin pakkasimme vauvan kaukaloon ja ihana rauhallinen matka voisi alkaa. Not. Taisi kyllä nukahtaa, mutta jossain Pälkäneellä jo alkoi ensimmäinen huuto. Matkalla syötettiin, vähennettiin vaatteita ja muuten vain syliteltiin, mutta kaukalo oli kauhun paikka. Ensimmäinen kokemus ei siis ollut järin hyvä.

Kolmekuisena oli sitten todellinen näytön paikka, jota vielä raskausaikana odotin innoissani, vaan en enää tuon joulun jälkeen. Edessä oli ensimmäinen yhteinen matkamme Ouluun kummisedän ja -tädin häihin. Lähdimme aamutuimaan ja iso A jatkoi autossa vielä yöuniaan. Unet jatkuivat juuri sopivasti Jyväskylään asti ensimmäiselle suunnitellulle pysähdyspaikalle. Sen jälkeen iso A ei nukkunut enää hetkeäkään autossa, siis Jyväskylästä Ouluun tämä KOLMEkuinen valvoi ja tietysti kitisi minkä ehti. Ihanaa. Eikä mokomaa meinattu saada unille perilläkään. Uskomatonta. Kotimatka sujuikin paremmin ja poika heräsi vain syömään, muuten nukkui lähes koko matkan.

Iso A oppi nukkumaan autossa koko päiväunensa vasta joskus viime syksynä, muistaakseni. Siitä alkaen siis pitkät unet autossa alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja siis kuitenkin reilu vuoden ikäisestä lähtien oli jo muuten oppinut nukkumaan n. 1,5 tunnin päiväunia. Tietämättömille ihan tiedoksi, sellaista alle 1,5-vuotiasta on ihan hiton vaikea viihdyttää autossa! Siis kun kyseessä on vähintään parin tunnin ajomatka. Onneksi viime kesänä tosiaan alkoi erilaiset videot kiinnostaa, joilla saatiin automatkoista siedettäviä. Erityisesti youtube-videot milloin mistäkin aiheesta (usein toisten vanhempien kuvaamia kotivideopätkiä) kiinnosti ja niitä olisi voinut katsoa maailman tappiin asti.

Sitten syntyi pikku I. Olin ihan suunnattoman optimistinen, toki varauduin vastaavaan menoon, mutta toivoin kuitenkin parasta. No, ihan sama meno jatkui myös pikkuneidin kanssa. Viiden kuukauden ikään mennessä pikku I on nukkunut yhden koko matkan Lahdesta kotiin. Pikku I onneksi viihtyy ehkä hitusen paremmin autossa kuin iso A, ei auto nyt ihan suosikkipaikka ole, mutta menettelee. Tässä ei nyt sinänsä mitään, mutta tänään oli ihan kaiken huippu. Tyttö on sinnikkään harjoittelun myötä oppinut nukkumaan pitkiä päiväunia vaunuissa. Huippua! Ette oikeasti tiedä, kuinka onnellinen olen, ellette sitten itse satu olemaan pätkäunisen vanhempia. Tietenkin sitten oletin, että kun uudelleennukahtamisen taito on jotenkuten hallussa, automatkakin sujuu nukkuen. Auto on kuitenkin koko ajan liikkeessä. Ja höpölöpö. Neitihän ei suostunut ensin edes nukahtamaan. Kitisi vain väsymystään, eikä huolinut edes tuttia. Reilu puoli tuntia ajettuamme päätimme etsiä hiekkaisen sivutien, jotta saisimme edes kitinän loppumaan. Kitinä loppui, mutta senkin jälkeen nukahtaminen kesti pienen tovin. Kun väsymys lopulta vei voiton, sitä kesti se perinteinen 40 minuuttia! Voin kertoa, että olin huuli pyöreänä. Toisaalta en kovin yllättynyt, mutta pettynyt ainakin.

Iso A on nyt pari kuukautta vajaa kolmevuotias ja automatkustaminen on hänen kanssaan jopa mukavaa. Hän viihtyy maisemia katselleen ja näkemästään höpötellen. Nyt pikku I:n synnyttyä iso A saa jopa matkustaa etupenkillä. Unikin maistuu ja juuri sen verran kuin on milloinkin tarve, yleensä se 1,5 tuntia. Oulun reissuille varaamme toki videoita, mutta ei niitäkään ihan välttämättä tarvita, ne kuitenkin helpottavat. Nyt poika osaa myös pelata Angry Birdsiä puhelimella tai tabletilla, joten sekin käy ajanvietteestä. Meillä tämä kuitenkin tosiaan kesti sen lähemmäs kaksi vuotta, joten vain oman kokemani perusteella on pakko todeta: autossa viihtyvät vauvat ovat urbaani legenda.

Muffineita ja muuta mukavaa

Tänään piipahdettiin Tenavatuvan ulkoilutapahtumassa, jota vietettiin Tommilan päiväkodin pihassa. Tarjolla oli talon puolesta mehua, kahvia, teetä, pullaa ja pipareita. Paikalla oli myös mahdollista grillata omia makkaroita. Avoimen tädit olivat täyttäneet pihan erilaisilla rasteilla, joilla lapset saivat vierailla omien halujen mukaan. Oli pallonheittoa, maalausta, luontotehtävä ja vaikka mitä. Kivaa oli!

Aasinsiltana ulkoilusta päästään tietysti pipoihin :) Kesän aikana on tullut surruuteltua yksi jos toinenkin pipo ja viimeisimpänä päänlämmikkeitä koristaa ihanat muffinit. Ihailin muffinitrikoota jo aikaa sitten pinkillä pohjalla ja nyt edellisellä kangaskauppareissulla bongasin samaa kangasta vaalean lilalla pohjalla. Hyllyllä komeili myös vaaleankeltainen versio, mutta pienen mietinnän jälkeen päädyin lilaan. Iso A näki kankaan kuivumassa esipesun jälkeen ja ihastui muffineihin heti. Tai oikeastaan taas, sillä hän oli haltioissaan niistä jo aiemmin katsellessani sitä pinkkiä versiota. Kerroin, että aioin tehdä pikku I:lle muffinimyssyn, josta iso A riemastui. "Minulle muffinssipipo! Minä haluan muffinssipipon!" Ja näin siinä kävi:

Myssyn kaava on Ottobren ja pipon kaava on oma. Molemmissa vaalean turkoosi trikoovuori.

Ompeluun ei ole viime aikoina jäänyt paljonkaan aikaan ja iso A:n huppari odottaa edelleen viimeistelyä. Ei ole kyllä ollut oikein aikaa ihan perus-kotitöillekään. Ehdottoman pakollisen on ehtinyt, mutta kylppäri on täynnä joko likaisia tai puhtaita vaatteita, pääsäntöisesti siellä on näiden kombo. Muut huoneet ovat muuten vain täynnä ihan kaikkea. Syyttävän, mutta rakastavan sormeni osoitan kohti pikku I:tä, joka on vetänyt illat ihan pelleilyksi. Pari kuukautta sitten totesin, että vähemmän tärkeät kotityöt on syytä jättää iltaan, kun lapset ovat nukkumassa, jotta en koko ajan olisi jossain muualla kuin lasten kanssa. Nyt sitten koko ilta meneekin neidin nukuttamiseen, tai pikemminkin uudelleennukuttamiseen. Jostain syystä neiti ei ole ihan täysin sopeutunut kolmien päiväunien rytmiin ja herää yöunilta klassisen 40 minuutin jälkeen jumppaamaan ja seurustelemaan. Vastakaikua neiti ei tietenkään saa, mutta seurana on syytä olla ja todennäköisesti myös tarvitsee sylittelyä, jos siis haluaa että hän ylipäänsä nukahtaa joskus uudestaan. Toivottavasti pienin rakkauspakkaus oppisi pian tämän uuden rytmin ja saataisiin koti järjestykseen ja hupparit jumpsuiteineen blogiin! :)

Kauniita unia?

Koko pikku I:n odotusta ja näitä ensimmäisiä kuukausia on enemmän tai vähemmän leimannut ajatus: "tällä kertaa onnistun paremmin". Ei niin, että kokisin epäonnistuneeni iso A:n äitinä, vaan enemmänkin olen oppinut näistä kolmesta vuodesta niin paljon, että haluaisin nyt olla sen verran parempi kuin täysin kokemattomana. Konkreettisesti minulla oli mielessä muutama asia, joihin halusin tällä kertaa kiinnittää erityistä huomiota ja joissa halusin nimenomaan toimia toisin.

Yksi tärkeimmistä liittyi ilman muuta nukkumiseen. Iso A heräsi koko ensimmäisen vuotensa ajan öisin 8-10 kertaa yössä, pisimmät unipätkät öisin olivat vastasyntyneenä kaksi tuntia, myöhemmin 1,5 tuntia (yleensä ei siis tätäkään). Päiväunia iso A alkoi noin nelikuisena nukkua vain 45 minuuttia kerrallaan, noin suurin piirtein. Muutamia poikkeuksia mahtui myös joukkoon. Nukahtamisesta tuli hirveä show niin iltaisin kuin päivisinkin ja ainoa keino tuntui olevan iltaisin imetys ja päivisin pitkät vaunulenkit täydessä hiljaisuudessa keskellä metsää. Ei toivoakaan, että olisin uskaltanut olla illalla poissa kotoa. Vuoden lopussa olin niin uupunut, että kun minut pakotettiin kolmeksi vuorokaudeksi sairaalaan eristyksiin (huom. EI mielenterveydellisistä syistä ;) itkin ensimmäiset tunnit väsymyksestä ja helpotuksesta.

Eli ensimmäinen ajatus raskauden varmistuttua oli: ei enää rinnalle nukutusta! Toinen: unileluun on opetettava! Iso A ei piitannut unileluista ja näin ollen äiti ja myöhemmin isä olivat ainoat turvat, tuttikin nimittäin jäi ensimmäisten hampaiden puhjettua. Tuttiin liittyen olen nyt sijoittanut pikku I:n kanssa kalliimpiin tutteihin, jotka ovat tavallisia ohuempia ja aiheuttavat vähemmän painetta hampaisiin ja ikeniin. Toiveena siis, että tuttia syötäisiin myös hampaiden kanssa. Niille, jotka pidätte tutin imemistä pahana: ette tiedä mistä puhutte! :)

Rinnalle nukuttamisen suhteen olen pysynyt melko hyvin ruodussa ja alkuun pikku I nukahti hienosti omaan sänkyyn. En siis iltaisin ole edelleenkään kertaakaan nukuttanut rinnalle, mutta öisin on tullut rauhoiteltua imettämällä, kun ei ole jaksanut koko yötä kanniskella. Tosin, pikku I ei ole mikään erityinen rinnalla viihtyjä, toisin kuin veljensä aikoinaan. Sekin on tehnyt osaltaan helpommaksi tämän rintaa vain ruoka-aikaan -kampanjoinnin. Pikku I nimittäin saattaa jopa ärsyyntyä, jos tarjoaa rintaa, eikä hänellä ole nälkä. Oikeastihan tosi mielelläni imettäisin muutenkin kuin vain syöttääkseni, valitettavasti kokemus on kuitenkin osoittanut sen olevan suuresti koukuttava nautinto vauvalle, mikä taas johtaisi hankalaan imetysrumbaan öisin.

4 kuukauden yöhulinoiden alettua, olemme oman jaksamisemme huomioiden pyrkineet etsimään vaihtoehtoja ilta- ja yönukahtamiseen. Kanniskelu poikkeuksellisen rivakalla hytkytyksellä ja keinutuksella toimi, mutta alkuun vain isän kanssa. Ilmeisesti itse tuoksuin liikaa maidolle ja vaikka neiti ei sitä halunnut, se häiritsi. Manduca toimii usein, mutta ei nykyään enää joka kertaa, eikä yhtä helposti. Iltanukahtamiseen auttoi merkittävästi myös heijaus vaunujen kantokassissa. Se oli uskomatonta, sylissä jatkui rimpuilu ja kesti pienen hetken ennen kuin rauhottui, mutta kantokassin heiluessa itku ja pyöriminen loppuivat kuin seinään.

Päiväuniin olemme myös panostaneet toden teolla. Vaunuja on heijattu niin kauan, kunnes on ollut täysin varmaa, ettei uni enää tule. Usein uni on kuitenkin jatkunut. Tässäkin taas opimme nopeasti, että pieni heilutus ei todellakaan riitä, vaan tarvitaan kunnon maastoajoa. Eli käytännössä rivakkaa työntelyä nurmikolla. Välillä mietin, olisiko iso A:kin voitu opettaa aiemmin nukkumaan pitkiä päiväunia, luultavasti. Kuitenkin päiväunilta hän heräsi aina tyytyväisenä. Pikku I:stä taas huomaa, että pidemmät unet ovat tarpeen, vaikka tarvitseekin siihen apua. Viikkojen superheijaukset ovatkin tuottaneet tulosta ja pikku I nukkuu ainakin kahdet meidän mittapuulla superpitkät unet ja viime päivinä lähes ilman heijauksia. Joskus on riittänyt tutin laittaminen takaisin suuhun, joskus ei ole tarvinnut käydä kertaakaan vaunuilla (paitsi tarkistamassa, onko itkuhälyttimestä loppunut virta, kun on niin hiljaista). Tänään oli erikoinen päivä, kun päiväunia kertyi vain kolmet, kahdet kolmen tunnin ja yhdet kahden tunnin. En todella uskonut, että elämä vauvan kanssa voisi olla tällaistakin!

Sanottakoon nyt tähän väliin vielä sekin, että meillä ei ole mitään tarvetta opettaa pientä lasta, saati vauvaa, nukahtamaan yksin ja nukkumaan yksin. Iso A haluaa edelleen nukkua meidän välissä ja saa niin tehdä, tosin nykyään viihtyy myös paljon omassa sängyssään, joka on kuitenkin meidän sänkymme sivuvaununa. Pikku I:kin on aika monena iltana nukutettu syliin, jos vain on siinä viihtynyt. "Uni-itsenäisyys" on meillä siis todella pitkän aikavälin tavoite ja pyrimme siihen jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita ja haluja kunnioittaen. Itse nautin suuresti lasteni kanssa nukkumisesta ja olisi todella yksinäistä ja kurjaa, jos he nukkuisivat toisessa huoneessa :) Uskon kuitenkin, että mikään muu ei koukuta niin kuin rintamaito ja siinä nyppii tietysti eniten se, että kukaan muu ei sitä voi tarjota kuin minä. Vaikka sitten haluaisi nukahtaa vain syliin seuraavat kaksi vuotta, syliksi voi kelvata moni muukin. Tai ainakin myös isä. Toivon myös, että nämä nykyiset käytäntömme auttaisivat pikku I:tä oppimaan nukkumaan taas pidempiä pätkiä yölläkin (ensimmäiset pari kuukautta nukkui keskimäärin viisi tuntia pisimmillään putkeen). Se kun on aikuiselle aika tärkeä jaksamisen edellytys. Tällä hetkellä me aikuiset nukummekin eri huoneissa ja aamuyön syötön jälkeen vien pikku I:n isälleen, jotta itse saan nukuttua kolmisen tuntia putkeen.

Pinnasänkyyn on myös hankittu Brion mahtavat Bed rockers -tassut, joilla saa aikaan näppärää heijausta. Toistaiseksi pikku I ei ole mennyt niin helppoon, mutta viime yönä ja tänä iltana syliheijausta on saanut hiukan hiljentää, joten jospa kohta kelpaisi heijaustassutkin. En kyllä viime yönä hirveästi ehtinyt kokeillakaan noita tassuja, kun jo aika alkuyöstä nappasin neidin kainalooni.

Oli miten oli, nyt on helpottavaa ja lohdullista, kun on jotain vertailupohjaa. Tietää, että tämä on normaalia ja ohimenevää, ehkä on myös asioita, joita voimme itse tehdä helpottaaksemme kaikkien nukkumista. Ja vaikka Iso A:n kanssa mentiin vaikeimman kautta, on hänkin oppinut nukkumaan ilman vippaskonsteja ja periaatteessa läpi yön. Nukkumisesta ei tarvitse edes kinastella ja jos herää yöllä, kömpii vain viereen tai käy pissalla ja sitten kömpii viereen. (Viime yönä kyllä vähän höpöteltiinkin, koska iso A oli jo ehtinyt nähdä jännittävää unta ja halusi kertoa siitä).

Tämä on ikuisuusaihe lapsiperheissä, nukkuminen nimittäin. Se on myös yksi omista suosikkiaiheistani, kuten varmaan jo arvaattekin :) Mikä siis olisikaan osuvampi tapa lopettaa tämä merkintä kuin todeta, että menenpä tästä nyt nukkumaan ihanien lasteni väliin :)

Hyvää yötä!

Trendikäs paska äiti?

Käyn pääni sisällä melkoista taistelua siitä, minkälainen äiti oikeastaan haluaisin olla. Se ei ole tähän mennessä ollut tietoinen taistelu, mutta erinäisten tuskailujen seurauksena olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kyse. Jotenkin varmaan ajattelin, että äitiys tulee ajan kanssa luonnostaan, mutta taidan analysoida itseäni liikaa mennäkseni kaikessa pelkällä tunteella.

Äitiydelle asetetaan melko paljon paineita mielestäni. Toisaalta kannustetaan etsimään rohkeasti oma tapa olla äiti, mutta samalla joka ikistä valintaa ja mielipidettä tarkkaillaan suurennuslasilla ja sopivan (tai sopimattomankin) hetken tullen sinua arvostellaan tarpeettoman kriittisesti. Pahimpia arvostelijoita ovat äidit itse. Äidit ovat ankaria paitsi itselleen, myös toisille äideille. Äitiys on jotain, jossa jokainen haluaisi onnistua, mutta joka kuitenkin usein tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä. Äitiys on ampiaispesä, jota ei voi olla sohimatta.

En tiedä, syntyikö "paska äiti" vastailmiöksi tälle täydellisyyden paineelle vai oliko se vain yksi tapa purkaa väsyneiden äitien turhautumista. Joka tapauksessa aion nyt sohaista sitä ampiaispesää. Näitä paska äiti -blogeja taitaa olla nykyään jo useita, joista yhtä seurasin aika kiinnostuneenakin, kunnes meni maku. Kyseinen blogisti (en nyt tiedä pitäisikö se linkittää tähän vai ei, joten en tee sitä) kirjoittaa elävästi arjen sattumuksista lapsiperheessä, useimmiten todella osuvasti ja hilpeästi. Kaikin puolin viihdyttävää. Useimmiten. Eräs postaus kuitenkin muutti kelkkani suuntaa. Jo aihe taisi saada arvostelevan minäni pulpahtamaan pintaan ja aloin kiinnittää ihan tosissani huomiota siihen kieleen, jota hän blogikirjoituksissaan käyttää. Ehkä se on tyylikeino, mutta minua se alkoi ihan suunnattomasti ärsyttää. Ei lapsiperhe-elämä todellakaan ole mitään ruusunnuppuja vaahtokarkkikylvyssä -meininkiä, mutta en silti koe tarpeelliseksi puhua siitä niin vähättelevään sävyyn. Tuntuu, että kirjoittaja pyörittelee silmiään jatkuvasti kirjoittaessaan. Se on todennäköisesti tietoinen ratkaisu tai ominaispiirre, mutta minut se sai tajuamaan, mitä en itse halua olla.

"Paska äiti" -ilmiön tarkoitus nykyisellään luultavasti on inhimmillistää äitiys, antaa anteeksi kaikille meille tavallisille äideille, jotka väsymme, unohtelemme asioita ja elämme vähän vinksin vonksin, ja jotka kuitenkin selviydymme arjesta vallan mainiosti, jopa nautimme siitä. Nimenomaan vastaisku niille keskustelupalsojen äideille, jotka paheksuen tuhahtelevat neuvoa kysyville äideille ja lyttäävät toisten valinnat maanrakoon. Ehkä tarkoitus on kärjistää, jotta keskivertoäitiyskin tulisi oikeasti kuulluksi. Samalla kuitenkin mielestäni lytätään vähän juuri sitä keskivertoäitiyttäkin. On siistiä olla se äiti, joka unohtaa laittaa lapselle eväät mukaan kerhoon, jonka lapset eivät koskaan ole ajoissa koulussa ja jolle äitiys on valtava myönnytys. Erityisen noloa on, jos on huolehtinut sopivasta ulkoiluvaatetuksesta ja järjestänyt syntymäpäiväjuhlat. Sellaisen kuvanhan siitä saa.

Joskus on ihan ok olla paska äiti ja mennä riman ali, todellakin. Joskus on viihdyttävää ja helpottavaa lukea, kun joku toinen on paska. En kuitenkaan itse halua olla perusasetuksiltani sellainen. En halua liioitella ja kärjistää perusarkea sinne kökköön, koska oikeasti siitä tulee vain kurja olo. Ehkä se helpottaa joskus, mutta minulle se ei sovi joka päiväiseksi purkutavaksi. Tarvitsen iloa ja vähän hypeäkin, jotta pysyn edes keskiraiteilla. Välillä kaikki menee niin päin pyllyä, ettei voi muuta kuin kirota koko vanhemmuus penkin alle, mutta pysyäkseni järjissäni se on jotenkin opittava ohittamaan.

Oman äitiyteni ydintä etsiessäni, olen siis nyt päässyt näin pitkälle: en halua olla paska.

Erään mekon tarina

Käsityöt ovat mielestäni ihanaa ajanvietettä. Siinä on pakko unohtaa kaikki muu, koska keskittymisen on oltava sataprosenttista. Siis minulla. Lisäksi hyvällä tuurilla lopputulos on jotain hyödyllistä. Käsityöharrastukseni on intohimosta huolimatta ollut melko kivikkoinen ja katkonainen, ja lähes aina istahtaessani uuden projektin ääreen, joudun opettelemaan homman uudestaan. Rutiinia ei siis ole päässyt syntymään. Iso A:ta odottaessa kylläkin tuli ommeltua kestovaippoja sen verran, että ne alkoivat jo mennä rutiinilla silloin. Sekin oli kuitenkin vain väliaikainen rutiini, kyllä nyt olisi taas huuli pyöreänä, että miten se taas menikään.

No, nyt on taas erityisesti ompelu ottanut tuulta alleen, lapsille olisi niin ihanaa ommella sitä sun tätä. Iso A:n vauva-aikana tälle intoilulle olisi ollut tarvetta (jos vain olisi ollut energiaa), koska sillon vauvanvaate-valikoima oli sanalla sanoen surkeaa. Iso A oli vieläpä todella iso, joten läheskään kaikki merkit ja mallit eivät käyneet. Se oli todella ankeaa vaateaikaa. Nyt on jonkin verran parempaa valikoimaa, mutta kangasvalikoimat ovat vieläkin paremmat.

Ihan hirveästi ei ole ollut aikaa paneutua ompeluun, nytkin pikku I yrittää nukkua sylissäni Manducassa, koska ei 4 kuukauden kriisiltään malta nukkua sängyssä kymmentä minuuttia kauempaa. Kesällä olin kuitenkin leikannut valmiiksi kankaat pikku I:n ensi kesän mekkoa varten. Eilen sitten päätin, että nyt äiskä ottaa aikalisän ja ompelee hetken. Mitä kaikkea sitten tapahtuikaan?

Päätin jo heti aluksi edetä rauhassa ilman kiirettä ja hyväksyä sen tosiasian, että tuskin ehtisin tehdä mekkoa valmiiksi (ärsyttää jättää kesken). Halusin siis ennen kaikkea välttyä virheiltä. Ihan aluksi ajattelin, että no leikkaampa resorit valmiiksi, ne kuitenkin ommellaan jo heti alussa. Ai niin, tässä on raglanhihat. Huomioinko asiaa mitatessani resoria? Juu en. Iso A:ta lainaten: ei haittaa. Suikale säästöön ja uutta kehiin.

Ennen resorien ompelua, pääntiehen ja myöhemmin hihansuihin oli tarkoitus ommella myös poimutukset joustonauhalla. Enpä tuollaistakaan muistanut, mutta onneksi kaapista löytyi joustokanttinauhaa kestovaippa-ajalta, joten käytin sitä. Varmuuden vuoksi leikkasin sen halki ja ompelin niin, että siistimätön reuna ei todellakaan jäänyt resorin alle. Jotta sitten varmasti saisin kivaa pölyä irtoamaan KOKO AJAN. Oikein innokkaana jossain kohdin pääntiessä venytin myös varsinaista kangasta, ettei koko pääntie olisi vahingossa tasaisesti poimutettu. Tästä seurasi myös se, että koska olin aputikannut joustonauhan suoralla ompeleella, pääntiehän ei joustanut. Tämän tajusin vasta sen jälkeen, kun olin jo päättänyt, että en lähde purkamaan joustonauhaa ja uudelleenompelemaan, joten päätin sitten katkaista koko aputikkauksen venyttämällä pääntietä reilusti. Onhan joustonauha kuitenkin resoriompeleenkin alla.

No, hihat meni jo ok ja sivusaumatkin sain ilman suurempia kuoppia ommeltua. Alalanka nyt totta kai loppui kesken (ihan superärsyttävää, kun aikaa on muutenkin vähän). Pikku I:llä oli oudot maratonunet menossa ja totesin, että tämähän tulee valmiiksi tältä istumalta, jes! Loppusilaus vielä: helmakäänne. Tämän mekon kohdalla olin jopa päättänyt käyttää kaaaaauan avaamattomassa paketissa odottanutta kaksoisneulaa (kuka jaksaa koko ajan vaihdella neuloja kesken työn?), joten innoissani lähdin helmaa vielä kääntämään. Tässä kohtaa pikku I alkoi olla jo aika levoton ja taisin käydä vartin sisään kolmesti heijaamassa vaunuja. Näin käy aina pitkien unien lähetessä loppuaan. Tästä olisi todellakin pitänyt ymmärtää vaikka jättää ompeluhommat sikseen, mutta ei. "Äkkiä nyt!". Joo, sain ommeltua helman. Vaan hieno kaksoineulatikkaus jäi NURJALLE PUOLELLE! Oijoi. Tässä kohtaa taas mietin, että voisiko näissä asioissa vain yksinkertaisesti hengittää syvään ja miettiä mitä on tekemässä. Näin käy kun ajatus harhailee.

En edes listaa niitä perus epäsiisteyksiä, joita tähänkin mekkoon mahtuu, ovat kuitenkin sellaisia, jotka eivät niin näy jos ei osaa katsoa, eivätkä haittaa käyttöä mitenkään. Pointtina nyt kuitenkin on se, että vaikka joskus mennään ojaan, niin sieltä voi kurvata takaisin, vaikka sitten vähän oikaistenkin. Kuitenkin lopputulos on se, että oli ihanaa taas ommella pitkästä aikaa ja unohtaa muu, ja kaiken lisäksi pikku I sai aikas kivan mekon ensi kesän kävelyharjoituksiin :)

Kangas on Fabriinalta ja kaava Ottobren lehdestä, jonka numeroa en nyt muista. Kaavan nimi on kuitenkin Speedy Girl.

Kirppis-helmiä

Kävimme tänään pitkästä aikaa kirppiksellä, kun Ropelli mainosti pöytien notkuvan välikausi- ja talvivaatteita. Olen tässä viime päivinä aloittanut neitokaisen talvihaalarin metsästyksen, kun tajusin, että hän saattaa alkaa kontata talven aikana. Ja luultavasti muutenkin on sellaisessa vaiheessa, että on kiva päästää vähän tutkimaan lunta. Siispä totesin, että äitiyspakkauksen haalari ei todellakaan riitä. Vaikka kestäisi pienen kosketuksen lumeen, on viisainta varautua varahaalarilla, ettei sitten olla huuli pyöreänä kun ainoa toppis onkin märkä ja pitäisi päikkäreille lähteä. Eli haalaria metsästämään!

Kieltämättä odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kuinka moni muka löytää yhdeltä kirpparilta etsimänsä? Ja vielä ensiyrittämällä? (Poikkeuksena Lahden Lanttila, joka on paras kirppari ikinä!) No, läksimme matkaan kuitenkin toiveikkaina. Ja kuinkas kävikään! Yhdellä pöydällä komeili vaaleanpunainen Reiman toppahaalari kokoa 68 cm, joka oletettavasti on sopiva haalarikoko, etenkin Reiman mitoituksessa. Eikä siinä vielä kaikki: hintaa vaivaiset 4 euroa! Siis NELJÄ kokonaista euroa! Pieni lika lahkeessa, mutta muuten mielestäni ihan priimaa. Tiedä sitten kuinka monella lapsella ollut käytössä, mutta uskoisin sen kuitenkin vastaavan tarpeitamme. JES!

Tämä kirppisvisiitti kuitenkin osoittautui vielä odotettuakin suuremmaksi kultakaivokseksi. Vaatteita kumpikaan lapsistamme ei oikeastaan juuri nyt tarvitse, joten en ihan hirveän tarkkaan syynännyt, vaikka 90% pöydistä notkui taas juuri lasten vaatteita. Silmäni kuitenkin osuivat erääseen vihreään suloisuuteen, joka niin ikään sattui olemaan kokoa 68 cm. Pinta lähes nukaton, eikä näkyviä tahroja, reikiä tai muutakaan vikaa. Tutkiessani tätä ihanuutta, huomasin niskalapussa komeilevan LipFishin logon ja intoni alkoi laantua. Periaatteeni kun on, etten käytetystä maksa kovinkaan suurta hintaa, ainakaan ihan helposti. Ja pyjamiakin tässä koossa neidiltä löytyy enemmän kuin ehtii käyttää. LipFishistä kukaan tuskin luopuisi ihan pilkkahintaan, etenkään näin hyväkuntoisesta. Kuinka väärässä olinkaan! Tuotteelle oli merkitty hinnaksi kolme euroa! KOLME EUROA! Juu, kyllä lähti mukaan :)

Pöytiä kiertäessä voittaja-fiilis vain kasvoi, kun seuraavaksi silmiini osui auton korokeistuin. Ei ole vielä tarvetta, mutta olemme harkinneet joskus aikanaan siirtää iso A:n istumaan pelkälle korokkeelle, kun pikku I perii isoveljensä nykyisen istuimen. Perheessämme kyllä ollaan kahta mieltä siitä, voiko ko. istuinta enää eteenpäin laittaa... Joka tapauksessa, korokeistuin voisi olla ihan tarpeellinen jossain vaiheessa. Painon perusteella iso A voisi nyt jo matkustaa siinä, mutta mielestäni saa luvan istua kunnon istuimessa niin pitkään kuin mahdollista. Joka tapauksessa, korokeistuin oli vieläpä Brion, eli ei mikään ihan pilipali-vetkutin ja voi hyvänen aika sentään: hintaa oli peräti 4 euroa, NELJÄ euroa! En voi käsittää. No joo, ostettiin todellakin :)

Ihan mieletön reissu. Muutakin tarttui vielä mukaan, mutta nämä oli ilman muuta reissun kohokohdat. Vähän pelottaa, mitä seuraavat viikot tuovat tulleessaan, tämä kun oli kovemman luokan lottovoitto ja mitään ei kyllä saa ilmaiseksi. Vai olikohan tämä maailmankaikkeuden tapa lohduttaa viime aikojen univaikeilusta? Oli miten oli, nautitaan nyt tästä vielä kun voidaan.

Askartelusta on moneksi

Minä sitten tykkään askarrella. Mutta olen aika surkea siinä. Tai seuraan kyllä hyvin ohjeita, mutta mitään hienoja askarteluideoita en kyllä päähäni saa. Enkä kyllä huonojakaan :) Joka tapauksessa haluan tutustuttaa lapset askartelun ihmeelliseen maailmaan, siksipä meiltä löytyykin jo melkoinen valikoima sitä sun tätä vaikka nyt vasta oikeastaan ollaan kunnolla päästy askartelun maailmaan. On värillisiä papereita, tusseja, liituja, kimalleliimaa, tavallisia liimoja, huopaa, piippurasseja, silkkipaperia, sormivärejä, vesivärejä, muovailuvahaa... Ja voi pojat, mitä kaikkea vielä haluaisin! Kortit ollaan iso A:n kanssa jo hyvä tovi tehty itse. Oma suosikkini iso A:n piirrustuksista on ehdottomasti mörkö! Valtava ympyrä, jonka yläpäässä on pikkuriikkiset silmät ja leveä suu :)

Askartelusta saa siis ilman muuta iloa. Koristeitakin olemme askarrelleet lastenhuoneen ikkunaan. Sinne teimme perhoset, jotka iso A sai koristella silkkipapereilla mielensä mukaan. Lisäksi liimasimme silmiksi heiluvat askartelusilmät ja piirsimme nenän ja suun. Näitä tehdessä hämmästelin jälleen kerran iso A:n ajattelua. Hän oli varsin tarkka siitä, että perhosten siivet oli koristeltu symmetrisesti. Eli jokaisessa siivessä ei todellakaan ollut erilaisia juttuja, vaan alasiivet oli koristeltu tietyllä tavalla, mutta samanlaisesti keskenään ja sama homma ylemmillä siivillä. Aiemminhan olen huomannut saman Duploilla ja junilla leikkiessä. Ei ole ollenkaan samantekevää, mitkä vaunut ovat missäkin junassa tai missä värijärjestyksessä palikat pinotaan.

Tässä on kuva iso A:n tämänpäiväisestä askartelusta, johon sain idean Ikean kuvastosta. Iso A on vähitellen harkinnut siirtyvänsä kymmenen senttiä seinään päin, eli omaan sänkyynsä ja tänään sitten ajattelimme tehdä sängystä vieläkin houkuttelevamman. Ei ole tarkoitus häätä poikaa sängystämme pois, mutta pikkusisko on alkanut haluta päästä ihan viereen, joten sängyssä alkaa olla ahdasta. Eikä sekään muuten haittaisi, mutta pikku I on vielä niin kovin pieni, joten pitää hiukan varoa ja välttää sängyn ylikansoittumista. No, tässä se kuva nyt vihdoin.

Minä siis leikkasin pallot erivärisistä papereista ja iso A sai liimata ne kontaktimuovilla sängyn päätyyn miten halusi. Jalkopäässä sama juttu.

Useimmat askartelu"ideani" syntyvät hyödystä ja järjestelmällisyydestä. Kuten esimerkiksi tiskikoneen yläpuolella keikkuva likaiset/puhtaat-kyltti. Nyt halusin tehdä iso A:lle viikkokalenterin, jotta hän pystyisi hahmottamaan paremmin päivien kulun. Pystymme jo kertomaan, että niin ja niin monen yön päästä tapahtuu sitä ja tätä, mutta usein yöunet sotkeutuvat päiväuniin ja asioiden pitäisikin tapahtua puolet nopeammin. Samaan syssyyn ajattelin lisätä päiväkalenterin, mistä näkisi mitä kaikkea on tänään vielä edessä. Helpottamaan myös niiden tylsien rutiinijuttujen tekemistä, vaikka viime aikoina ei hirveästi ole ollutkaan onglemia. Mutta jos tulee ja pikku I:n kanssa ongelmat ovat vasta edessä :) Tästä ajatuksesta syntyi tämä:

Ja tässä tarkemmin, mitä meillä oli tuona tiistaina ohjelmassa välipalasta eteenpäin:

Muskaria, päivällistä, leikkiä, suihkut, iltapala, hammaspesu, iltasatu ja nukkumaan :) (Keskiviikolle on jo merkattu temppukoulu)

Taulu vaatii vielä vähän kehittämistä, kuvat ovat nimittäin ihan liian isot. Taulu ei ole vielä ihan aktiivikäytössä, johtuen juuri näistä hienosäädöistä. Tarvitsee myös tulostella tuttujen kuvat, jotta vierailujen ajankohdat voidaan merkata. Tehokkaimpaan käyttöönsä tämä todennäköisesti pääsee, mikäli haaveeni hoitolasten ottamisesta toteutuu. Vaikka perhepäivähoidossa nimenomaan arvostan rentoa kodinomaisuutta, päiväkodin muutamissa jutuissa on oma hyvä ideansa, jotka haluaisin istuttaa omaan toimintaani. Uskon, että varsinkin vaikeina päivinä tällainen selkeä havainnollistaminen helpottaa lapsen jaksamista ja halua selvitä rankasta päivästä.

Talvea silmällä pitäen haluaisin vielä askarrella vaate-kortit helpottamaan pukemisrumbaa, josta kärsimme viime talvena. Iso A ei olisi ikinä suostunut lähtemään ulos (lukuunottamatta päivää, jona ensilumi satoi), vaikka ulkona aina lopulta oli kivaa. Pukeminen tökki ja pahasti. Jahtasin poikaa aika lailla päivittäin milloin pitkien kalsareiden ja milloin villahaalarin kanssa. Voitte varmaan arvata, että toisinaan ulkoilut jäivät välistä ihan vain siksi, ettei äiti jaksanut :)

Näihin kuviin ja tunnelmiin!