Vanhemmilla on valtava kasvatusvastuu lapsistaan, usein kuitenkin mietin, kumpi lopulta kasvattaa toista enemmän. Vanhemmuus on opettavaisin ja kasvattavin kokemus, mitä ihminen voi kokea elämänsä aikana. Vanhemmuuden myötä ihminen ei opi pelkästään lapsen kasvattamisesta, vaan opit läpäisevät koko elämän eri osa-alueet, siksi edellinen uhmakas väitteeni. Itse ainakin olen kokenut vanhemmuuden avanneen silmäni koko maailmalle ja niin tapahtuu koko ajan uudestaan ja mitä odottamattomimmilla alueilla. Olen usein kuullut/lukenut puolitosissaan lausutun toteamuksen: "lapset tietävät universumin salaisuudet", ja se saattaa olla enemmän totta kuin moni arvaakaan. Nyt kuitenkin vanhemmuuden tiivistettyyn opinto-oppaaseen!
Ensimmäinen lapsi on kuin vanhemmuuden perusopinnot. Niskaan kaadetaan rysäyksellä hirveä määrä tietoa aiheesta, joka oli ennen suhteellisen tuntematon. Tieto on vielä melko pinnallista ja tavoitteena on lähinnä elävä, terve ja ehkä jopa tyytyväinen vauva. Ensimmäistä vauvaansa sylissä pidellessä ne odotusajan hienolta kuulostavat kasvatustavoitteet tuntuvat yhtäkkiä todella kaukaisilta ja hetkittäin tulee epäiltyä voiko tästä selviytyä muuten kuin rimaa hipoen. Kunhan nyt saisi ne opintopisteet!
Kun saa toisen vauvan syliinsä, perusopinnoista opitut perusfaktat tulvivat mieleen ja olo on levollisempi aineopintoihin siirryttäessä. Ei tarvitse joka käänteensä olla kaivamassa tietoa kakan väristä, yhtäkkiä alkaneesta pulauttelusta tai tiheän imun kausista. On ehkä jopa sisäistänyt, että vauvat herättävät öisin, saattavat jopa valvoa, eikä silti ole mitään hätää tai "korjattavaa". Sen sijaan kanniskeluvuoroja vaihdellaan (yleensä) rauhallisin mielin. Ensimmäisen lapsen aikana saatu neuvo "se menee ohi, vaikka se ei nyt tunnu siltä" on yhtäkkiä uskottava ja nyt sen tietää todeksi. Vielä tulee uusiakin tilanteita eteen, uudella vauvalla on uusia temppuja ja ehkä hän on temperamentiltaan edeltäjänsä vastakohta. Ehkä hän on eri sukupuolta, jolloin vaipanvaihdossa on jotain erilaista. Uutta tietoa on joka tapauksessa helpompi vastaanottaa ja käsitellä, koska on jotain, johon suhteuttaa se.
Itse olen vanhemmuuden kandi, joten varmaa tietoa minulla ei ole syventävistä opinnoista. Kuitenkin tähän astiseen suhteuttaen ja korkeakouluopintoja soveltaen minulla on siitä hypoteesi. Kolmannen lapsen kohdalla ja siitä eteenpäin voidaan luultavasti puhua vahvasta selkärankavanhemmuudesta. Asiantuntijuus alkaa vieläkin enemmän perustua hiljaiselle tiedolle, jota perusopintojen ja aineopintojenkin eksplisiittinen tieto kannattelee. Toki jo perusopinnoissakin alkaa muodostua hiljaista tietoa, mutta todelliseen loistoonsa ja kattavampaan käyttöön se todennäköisesti yltää vasta maisteritason opinnoissa. Uuttakin luultavasti vielä tulee, ovathan vauvat erilaisia, mutta se on pääsääntöisesti kuitenkin aiemmin opitun syventämistä.
Olit sitten minkä tahansa vaiheen vanhempi, olet todennäköisesti jo oppinut lapseltasi/lapsiltasi enemmän kuin kukaan muu olisi koskaan sinulle voinut opettaa. Ne opit käsittelevät arvoja, oman elämän prioriteetteja ja ylipäätään kaikkea sitä, mikä tekee sinusta sinut. Jokainen ihminen, vanhempi tai ei, kasvaa läpi elämänsä ja toivottavasti oppii myös tuntemaan ja hyväksymään itsensä. Vanhemmuus ei siis tietenkään ole edellytys onnelliselle ja eheälle ihmiselle, eikä edes tae, mutta sen mukanaan tuoman hiljaisen tiedon määrää ja kirjoa tuskin muualta voi löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti