Pikku I on 5,5 kk ja taas on aika haikeudella valmistautua täysimetyksen päättymiseen. Toki vielä pitkään saan imettää ja paljonkin, mutta henkinen valmistautuminen vie vähintään yhtä paljon aikaa kuin syömisen opettelukin :) Kuten moni varmaan tietääkin, pidän imettämisestä tosi paljon ja olen jopa pikkuisen fanaattinen siitä. Miksi antaisin korvikkeita, kun pystyn itse ruokkimaan lapseni siten kuin luonto on tarkoittanut? Ja se helppous! Ei tarvitse kuljetella mukana purkkeja ja purnukoita, jos nälkä yllättää bussissa (näin on siis käynyt) niin sitten paita auki ja pöytä on katettu. Nautin myös suuresti siitä pienestä läheisestä hetkestä vauvan kanssa, kukaan muu ei voi osallistua siihen eikä kunnolla keskeyttääkään, se on vain meidän aikaamme. Ja kun imettää pitkään, sen loppumisen myötä väistämättä todellisuus iskee lujaa kasvoille: vauvani kasvaa. Se vasta on kamalaa. Toissapäivänä tihrustin naama kyyneleistä märkänä, kun katsoin viime kesäisiä kuvia iso A:sta. Voi miten pieni poika kuvissa seikkailikaan!
Mutta varsinaiseen asiaan. Hiukan jännitin pari kuukautta sitten, miten meidän kiinteiden aloittelun kanssa käy. Olin jo etukäteen toivonut, että voisimme pikku I:nkin kanssa sormiruokailla alusta asti, koska iso A:n sormiruokailusta oli niin hyvät kokemukset. Ja nyt koen myös olevani siinäkin asiassa hiukan viisaampi. Pikku I:llä alkoi kuitenkin kasvu hidastua jossain vaiheessa ja aloin jännittää, josko neuvolasta tulee käsky aloittaa kiinteät. Tosin, olisin varmaan ennemmin kokeillut sitten lisämaidon antamista, vaikka neiti on kyllä nirso korvikkeiden suhteen. Tänäänkin mielummin oli hetken nälissään ja odotti äitiä kotiin :) Mutta kasvua on kuitenkin tullut ja pikku I on varsin tyytyväinen vauva, ei siis ainakaan ilmaise jääneensä imetyksen jälkeen nälkäiseksi. Eikä tiheän imun kausia (viimeinen juuri päättynyt) lukuunottamatta edes syö niin usein, että olisin huolissani.
No joko nyt itse aiheeseen :D Reilu viikko sitten pikku I sai jo ensimmäisen kurkkutikkunsa käteen. Silloin ei varsinaisesti ollut tarkoitus aloittaa varsinaista sormiruokailua, mutta neidin ikeniä vaikutti kutiavan siinä määrin, että annoin kylmän kurkkutikun helpottamaan kutinaa. Ja se auttoi. Nyt tällä viikolla olemme alkaneet tarjota kurkkua kerran päivässä ja eilen neitokaisen lautaselle ilmestyi myös keitettyjä porkkanatikkuja. En muuten muistanutkaan, kuinka haastavaa on saada porkkanat juuri sopivan pehmeiksi. Ei saa olla liian kovaa, mutta ei liian pehmeäkään. Täytyy olla JUURI sopiva ;)
Olen halunnut lykätä tätä ruokailun aloittamista myös siksi mahdollisimman myöhälle, että neiti osaisi istua mahdollisimman hyvin, mieluiten ilman tukea. En kuitenkaan malttanut ihan siihen asti odottaa, koska pikku I on osoittanut olevansa todella kiinnostunut ruoasta ja kuitenkin istuu sylissä tuettuna erittäin hyvin. Tämä tosin rajoittaa perheen yhteistä ruokailua nyt hiukan, mutta ei se mitään. Parin kuukauden sisään nyt ainakin jo istuu tuetta. Ja toki sitä voi vähän aiemminkin pieniä hetkiä istuttaa, mutta en mielellään. Lapset tekevät asiat sitten, kun osaavat. Mielessä myös pyöri se, että onkohan pikku I:n vatsa valmis vastaanottamaan kiinteämpiä asioita, koska hän ei ole missään vaiheessa hirveästi kuolannut (mikä muistaakseni kahden-kolmen kuukauden vaiheilla merkitsee ruuansulatusjärjestelmän kehittymistä), mutta kyllä sitä nyt tuntuisi vähän tulevan.
Porkkanat neidille maistuivat jopa paremmin kuin kurkut ja on saanut pienet palatkin nirhaistua irti. Nyt viimeistään ensimmäiset kysyvät: eikö se tukehdu niihin?! No juu ei. Ei ole vielä taitoa viedä tavaraa nieluun, joten ne tulee kyllä (kaaressa) ulos. Tämän ikäisillä on myös kakomisrefleksi, joka pitää huolen siitä, ettei pääse tukehtumaan vaikka ruokaa eksyisikin vahingossa nieluun. Tässä vaiheessa ruoka onkin vasta leikkiväline, johon on hauska tutustua siinä missä kaikkeen muuhunkin, mihin käsi vain yltää. Nyt vain odotellaan, milloin oppii viemään ruoan nielaistavaksi ja ensimmäiset porkkananpalat yms. löytyvät vaipasta :)
Huomenna on kauppapäivä, joten kärryyn varmaan tarttuu mukaan kaikenlaista sormiruokailijan herkkua. Nyt postauksen tässä vaiheessa alankin olla jo aika innoissani, koska mieleen alkaa muistua miten hienoa ja uskomatonta syömään opettelevan lapsen seuraaminen on. Vaikeinta tässä touhussa on ilman muuta kehumisen välttäminen. Kehuminen tulee niin luonnostaan, mutta on tärkeää olla viestittämättä lapselle, että syöminen olisi jotenkin palkittava asia. Kehut ovat sitten tulleet varsinaisista syömistaidoista: hienosti juot itse lasista, hienosti sait palan haarukkaan, hienosti käytät veistä. Olen yrittänyt painottaa lastemme kasvatuksessa sitä, että syöminen ei ole vain ravinnon tankkaamista, eikä syömisen määrästä palkita tai rangaista. Jokainen syö sen, mitä jaksaa, vaikka se joskus tarkottaisi syömättä jättämistä. Kyllä lapsi syö, kun on nälkä. Ja jos ei jaksa lautasta syödä tyhjäksi, se ei ole lapsen vika vaan minun, koska lappasin liikaa ruokaa lautaselle. Toki pitää olla vähän pelisilmää, koska pienellä lapsella väsymys menee nälänkin ohi ja uhmaikäisellä on omat jekkunsa tässäkin asiassa ;) Iso A on muuten joskus nukahtanut lounaalle porkkanalettujen ääreen. Letut olivat kuitenkin niin suurta herkkua, että muutaman sentään jaksoi sinnitellä, kunnes uni tuli.
Mutta tästä aiheesta varmasti tulee lisää postauksia ja kuvien kera. Nyt kaksi porkkanatikkua lautasella näytti vähän turhan ankealta, kun kurkutkin olivat jo lentäneet ties minne :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti