Sekaisin lapsesta

Facebookissa nousi (taas) keskustelua äitiaivoista ja RIDe:sta (=raskaus- ja imetysajan dementia) ja pysähdyin itsekin miettimään, miten sekaisin olenkaan :) Heti alkuun on kyllä todettava, että kyllä ne isätkin osaa sekoilla vauvahuuruissaan! Mutta ei siitä sen enempää. Vauvan saaneiden päätä sekoittavat ilman muuta väsymys, mutta olen kuullut ja itsekin todennut, että sekoilua ilmenee, vaikka vauva antaisikin nukkua. Eli erittäin iso sekoilun selittäjä on myös hormonit, jotka heittävät kuperkeikkaa odotusaikana, heti synnytyksen jälkeen ja tietysti imetyksen aikana. Eli melko pitkä aika olla pihalla.

Yksi "moka", mikä ihan erityisesti on pistänyt silmään nyt aiheeseen taas enemmän tutustuneena (Hulvaton ketju väsyneiden äitien toilailuista), liittyy heti synnytyksen jälkeisiin päiviin/öihin. Tätä on toki monelle väsymyspäissään sattunut myöhemminkin, mutta yllättävän monella on tätä esiintynyt nimenomaan ensimmäisen viikon aikana kotiutumisen jälkeen. Kyseessä on tietysti "kadonnut vauva". Havahdut yöllä kesken unien paniikkiin, että vauva on hukassa, olet rusentanut vauvan allesi, vauva on pudonnut sängystä tai ehkä joku on jopa varastanut sen. Joka tapauksessa alat myllätä sänkyä hätääntyneenä, kunnes huomaat, että ah, vauva onkin omassa sängyssään ja nukkuu varsin tyytyväisenä. Tämän täytyy liittyä johonkin primitiiviseen vaistoon, joka totuttelee ajatukseen, että vauva on nyt vatsan ulkopuolella ja siitä on huolehdittava 24/7. Tämä sattuu nin monelle, että jotain tällaista siinä täytyy olla.

Itsekin olen siis molempien lasten kohdalla "kadottanut" heidät ja jo heti ensimmäisenä ja/tai toisena yönä kotona. Iso A:n kohdalla kokemus oli järkyttävä. Näin unta, että makasin juuri siinä missä oikeastikin ja iso A:n pää leijui naamani edessä kuin kauhuelokuvassa. Heräsin paniikissa ja nostelin peittoja herättäen isännänkin tähän sekoiluun. Sopersin puoliunissani "missä vauva on?!" ja ennen kuin isäntä ehti edes mitään vastata, tajusin iso A:n olevan omassa sängyssään. Sama toistui pikku I:n kanssa, mutta tällä kertaa pää ei leijunut, vaan näin ihan selvästi hänen nukkuvan vieressäni ja kun en puolivalveilla nähnytkään enää häntä, heräsin taas paniikkiin. Jälleen kerran kuitenkin todetakseni neidin nukkuvan sängyssään tyytyväisenä. Tiedä sitten, onko nämä kokemukset alitajuisesti myös vaikuttaneet siihen, miksi meillä ollaan ajauduttu perhepetiin :) En siis ole kertaakaan nähnyt painajaista, että olisin musertanut vauvat viereeni silloin, kun he oikeasti ovat vieressäni nukkuneet.

"Ketä me ollaan?" on myös yksi suosikeistani. Kenenkään nimiä et muista, et vanhojen tuttujen, uusien tuttujen, et omien lapsiesi, et puolisosi, etkä ainakaan omaasi. Itse sotken koko perheen nimet varsin ansiokkaasti, erityisesti iso A:n ja isännän nimet menevät keskenään sekaisin, myös pikku I ja iso A menevät sekaisin. Pikku I:n nimeä olen muutenkin usein joutunut miettimään ja kutsunkin häntä tämän tästä naapurin neidin nimellä. Sitten sokerina pohjalla: kuka ihme minä olen? Noudin toissa päivänä (en oikeasti muista, oliko se toissa päivänä vai viime viikolla, mutta en jaksa miettiä, tuskin muistaisin oikein kuitenkaan) pakettia ja minun piti allekirjoittaa luovutuspaperi tai mikä lie. Kirjoitin ihan sujuvasti etunimeni, mutta sitten löi tyhjää. Pidin kynän kärkeä paperissa ja yritin muistella, miltä allekirjoitukseni yleensä näyttää. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sanoin jo myyjällekin "mikähän se mun sukunimi olikaan?" ja sieltähän se onneksi löytyi, vastaanottaja-riviltä :) Eikä muuten ole ensimmäinen kerta! Iso A:n ollessa vauva, kävin usein ABC:llä täyttämässä jääkaappia ja maksoin toisinaan Bonus-kortilla, jolloin pitää allekirjoittaa kuitti. Kerran jos toisenkin olen töhertänyt jotain melko erikoista, koska en muistanut sukunimeäni. Silloin en osannut pistää sitä äitisekoilun piikkiin, koska menimme naimisiin, kun iso A oli n. 5-viikkoinen, joten kesti aikansa tottua uuteen nimeen.

"Kenelle sä puhut?". Kauppa on muutenkin erittäin hyvä paikka sekoilla, se on usein se ainoa paikka, missä jokainen käy säännöllisesti ja jossa pitäisi olla jotenkuten skarppi. Heijataan tyhjiä ostoskärryjä ja sitä rataa. Aika usein minulla on kaupassa jompi kumpi muksuista mukana, useimmiten iso A. Hän haluaa totta kai joka kerta autokärryn, toisinaan toki pikkukärrytkin on kivat, mutta yleensä siis haluaa ajella kaupan läpi. Tämäkin käy hermoon, koska iso A leikkii junaa ja kaupan lattialaatat ovat tietenkin junanraiteet. Sitten alkaa kauhea mesoaminen, kun äiti ei menekään SUORAAN ratoja pitkin. Mutta siis, poika istuu siellä kaukana alhaalla edessä, leikkii autoilua/junailua ja on omissa maailmoissaan. Mitä tekee äiti? Äiti tietenkin selostaa ostoksiaan, ei tarpeeksi kovaa, että lapsi jolle kommenttiraita on oikeasti tarkoitettu kuulisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että muut samalla tasolla ja lähietäisyydellä olevat kyllä kuulevat. Usein tajuan tämän itsekin, mutta en vain saa pidettyä suutani kiinni. Saatan sen sijaan korottaa ääntäni, jotta useampi kanssakaupustelija kuulisi minut, mutta iso A ei edelleenkään.

"Se oli toi!" Tavarat ovat totta kai koko ajan hukassa. Oli ne ennenkin, mutta nyt ne häviävät heti kun käsistäni jotain lasken. Kuljeskelen ajatuksissani ympäri taloa se ja se kädessäni, lasken tavaran alas, mutta en rekisteröi yhtään että mihin. Puhelimeni on joka päivä hukassa, yleensä myös monta kertaa. Pääsääntöisesti syytän totta kai aina puolisoani tavaroideni siirtelystä. Kyllähän minä nyt muistaisin, mihin olen tavarani laskenut puoli minuuttia sitten. Lompakon olen unohtanut todella monesti kotiin, onneksi vain harvoin olen ehtinyt kaupan parkkipaikalle asti, useammin kuin kerran kuitenkin. Viimeksi, kun näin kävi ja lompakko oli iso A:n pingviini-repussa (oma vika), joka oli siirretty (en oma vika) taisin rynnätä sisään kiukkua kiehuen ja pauhasin: "oliko pakko viedä se reppu tonne, vaikka siellä on tavaraa (totta kai olisin muistanut kaivaa lompakon sieltä, jos sitä ei olisi siirretty), olisit voinut edes tyhjentää sen ensin (kyllä se on muiden tehtävä huolehtia tavaroistani)".

"Nyt tai ei koskaan -sääntö" on tärkeä sääntö. Jos et tee jotain asiaa heti, kun sen tekeminen juolahtaa mieleesi, unohdat sen aivan varmasti. Joskus lyhyemmäksi ja joskus pidemmäksi aikaa. Jos päätät viedä roskat autolla samalla, kun lähdet kauppaan, luultavasti autoilutat roskapussia kauppareissun ajan, kunnes kotimatkalla tajuat oudon hajun tulevan kartturistasi, bioroskiksesta. En nykyään enää vie roskia autolla yksin. Ostoslistaa on syytä kirjoittaa sitä mukaa, kun jotain loppuu. Et taatusti muistaa kirjoittaa kaikkea varttia ennen kuin lähdet kauppaan. Tosin, et kuitenkaan muista tuoda kaikkea siltä listaltakaan, joten mitä väliä oikeastaan?

"Monta rautaa tulessa" liittyy hyvin paljon edelliseen. Suosittelisin tekemään yhden asian kerralla loppuun, koska muuten sinulla on kymmeniä keskeneräisiä tehtäviä, joista puolet olet jo unohtanut joka tapauksessa. Jos päätät antaa vauvalle ilmakylpyjä ja sillä aikaa "nopeasti" käydä tekemässä jotain, jonka unohdat matkalla, mutta keksitkin jonkin muun jutun, josta tulee mieleen kolmas asia, jonka myötä päädyt takaisin olohuoneeseen toteamaan, että vauva on kierinyt pyyhkeen päältä lattialle, pissannut ja kierinyt varmuuden vuoksi vielä pissan yli sotkien myös puhtaan bodyn, jonka äsken vaihdoit eritevahingon jäljiltä. Niin ja vaikka pitkään haudutettu tee voi olla monen mieleen, tunteja hautunut kylmä tee on enää harvan mielestä hyvää.

"Tyyli ennen kaikkea". Olet lähdössä kauppaan nopean aamupalan/lounaan jälkeen. Lapsilla on jokseenkin puhtaat vaatteet päällä, kasvotkin on ehkä pesty ruokailun jäljiltä ja sitten katkeaa filmi. Oliko vielä joku, jonka naama piti pestä? Oliko vielä joku, jonka pyjamanpaita piti vaihtaa? Yksi lapsi, kaksi lapsi, kaikki on koossa. Ei, nyt ei kyllä tule ketään mieleen. Sinä! Se olet SINÄ! Kaupan lasiovien peilikuva saa sinut muistamaan: tukka on kuin harakanpesä, koska nukut joka yö hiukset nutturalla, mutta harvemmin aamulla muistat harjata ja siistiä sitä. Paidassa on kaikki mahdollinen sotku, mitä keksiä voit, koska käytät sitä yleisrättinä hukattuasi kaikki miljoona varsinaista rättiä. Naamassasi on jotain tuntematonta ja on ehkä parempikin, ettet tiedä mitä se on. Mutta hyvä, jos sinulla on kuitenkin ihan oikeat ulkoiluun tarkoitetut kengät jalassa. Sillä niitä sinulla ei varmasti ollut, kun kärryttelit vauvaa päiväunille pitkin naapurustoa. Ne olivat aamutossut. Nykyään aamutossuni ovat ulkoilukäytössä ihan virallisesti.

Loppuun vielä bonustarina, kun taannoin soitin pankin asiakaspalveluun varatakseni ajan pikku I:n tilinavausta varten. Puhelu oli melkoista sirkusta alusta loppuun, iso A kun totta kai halusi osallistua siihen mm. tällä kuolemattomalla lauseella "tuli pissa! Tuli PISSA!" Asiakaspalvelijakin oli oikein iloinen pissasta. No, aika saatiin varattua ja virkailija sanoi lopuksi tarkistavansa vielä kenelle tämä aika nyt on varattuna. Olen soittanut vastaavia puheluita useamman ja tiedän kyllä tämän rutiinin, mutta silti jostain syystä, liekö johtunut väsymyksestä vai ympärillä pomppivasta leikki-ikäisestä, ajattelin virkailijan nyt tarkistavan, että minun nimeni tuli varaukseen oikein. Hän sanoi sitten jonkun minulle tuntemattoman naisen nimen ja vastasin painokkaasti "ei". Virkailija meni aivan hämilleen ja toisti "ei? Siis teille ei käy X X?" Sitten repesin nauramaan ja selitin, miten olin ymmärtänyt kysymyksen ja ettei minulla ole mitään X X:ää vastaan, tulen mielelläni asioimaan hänen kanssaan.

Ajatus katkeaa kesken lauseen ja vaikka kuuntelet tarkkaavaisesti toisten juttuja, et ymmärrä sanaakaan. En enää hirveästi kiinnitä huomiota toilailuihini, koska kädet ovat niin täynnä työtä, että mitä sitä turhaan itkemään kaatuneen maidon perään. En oikeastaan edes hirveästi huomaa näitä juttuja enkä ainakaan häpeile niitä hirveästi, ne ovat jo osa minua. Etenkin nyt kun pikku I vielä nukkuu useat päiväunet ja iso A ei ollenkaan, on paletti aika valmis. Päivät ovat yhtä sinkoilua ja haastetta luo yllättävän paljon se, että lapsilla on erilaiset tarpeet samaan aikaan. Vaikka toki yritän edes ruokailut saada osumaan samaan aikaan. Pää menee kuitenkin todella sekaisin ja toisaalta olen iloinen, että iso A:n päiväunet ovat jääneet aika lailla kokonaan pois, koska olisin luultavasti joka tapauksessa kaikessa vauvahärdellissä unohtanut nukuttaa hänetkin.
Näin itse asiassa kävikin kesällä.