Ruokafilosofia

Ahdistun uusista ravintosuosituksista, oli ne sitten virallisen tai epävirallisen tahon esittämiä. Aina uudesta villityksestä luettuani tuskastelen viikon verran sitä, että syömme niin väärin ja sitä sun tätä puuttuu ruokavaliostamme. Sitten se menee ohi. Koska fakta on kuitenkin se, että voimme sen verran hyvin, ettemme edes toivo voivamme paremmin. Kukaan ei valita säännöllisesti turvotuksista tai vatsankouristeluista. Lapset ovat virkeitä ja vanhemmat vain nukkuvat liian vähän. Emme ole myöskään ylipainoisia tai sairasta mitään sellaista sairautta, johon ruokavalinnoilla voisi vaikuttaa. Tämän takia uusiin villityksiin täysin mukaan lähteminen ahdistuksesta huolimatta, on harvinaista.

Olen kuitenkin onneksi rauhoittunut melko tavalla ruokahysteriassa. En mieti enää viljojen hyvyyttä/huonoutta, vaan ne ovat osa ruokavaliotamme ja sillä siisti. Täysjyvää toki pääasiassa, mutta myös ihan perinteisiä valkoisia vehnäjauhoja. Ja riisin ostan aina valkoisena, koska lukuisista yrityksistä huolimatta, en voi sietää täysjyväriisin makua ja koostumusta. Voisin varmaan syödä sitä säännöllisestikin, mutta minulle ruoka ei ole (aina) pelkkää ravintoa vaan myös jotain, mistä voi nauttia. Joten ilman omatunnontuskia, syömme pari kertaa viikossa valkoista riisiä. Leivistä saatan tarkistaa, sisältävätkö ne vehnägluteenia, mutta koska useimmat sisältävät, en ota liikaa paineita siitäkään. Vaikka myönnettäköön, mukaan tarttuu aika usein juuri se leipäpussi, jonka muistan olevan vehnägluteeniton. Nyt olen kyllä harkinnut tekeväni itse enemmän leipää, joten sitten ei tarvitsisi sitäkään miettiä. Tässä hyvää tekstiä leivästä.

Sitten ne rasvat. Niistä olen kantanut melkeinpä eniten huolta. Mistä saisimme tarvittavan määrän rasvahappoja ja vieläpä oikeassa suhteessa? Tiedän jo suurin piirtein, mitä rasvoja tulisi suosia, mutta vielä on epäselvää, kuinka paljon mitäkin pitäisi päivittäin nauttia, jotta omegat olisivat kohdillaan. Ja toisaalta myös se, että jos käyttää kuumennusta kestämättömiä öljyjä (esim. rypsi- tai pellavaöljy), niin miten niitä sitten saisi kurkusta alas. Salaatinkastike ei meillä toimisi, koska lapset eivät syö salaattia salaattina ja tuskinpa ainakaan se öljy uppoaisi kurkun päältä. Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi sitten leivän päälle sively. Toistaiseksi olen yrittänyt turvata rasvahappojen saantia pähkinöillä, joista harmikseni vain cashewt uppoavat pikkuväkeen. Saksanpähkinää voisi jatkossa murskata leivän sekaan. Muuten meillä on käytössä voi sekä oliiviöljy ja erikoistapauksissa, kuten banaanilettujen paistoon käytän neitsytkookosöljyä. Leivontamargariinikin jää jatkossa kaupan hyllylle, kun yhtenä päivänä lukaisin, mistä se on valmistettu: mm. palmuöljystä.

Sokeriin minulla on suurin viha/rakkaussuhde. En missään nimessä voisi kuvitellakaan luopuvani täysin sokerista, koska silloin kaupan valikoimat kävisivät todella suppeiksi. Sokeria on ihan kaikessa. Ja jos ei ole, niin sitten on makeutusaineita. Viimeisin yllättävä löytö oli maustamaton jogurtti. Siis MAUSTAMATON jogurtti sisältää sokeria. MIKSI? Pitkään vaivasin päätäni myös sillä, että miksi kuivattuihin hedelmiinkin lisätään sokeria. Joskus se on jopa listan ensimmäinen, ennen sitä itse hedelmää, eli kuivattu hedelmä x sisältää enemmän sokeria kuin itse hedelmää. Ottaen huomioon hedelmien makeuden, on todella outoa, että niihin lisätään vielä sokeria. Eron tajuaa, kun maistaa sekä makeutettuja että makeuttamattomia kuivattuja banaanilastuja. Ero on päätä huimaava, enkä enää ikinä vapaaehtoisesti pistä makeutettua suuhuni. Maistuu niin ällöttävän äkkimakealta, että näköä haittaa. Oikeasti sokerittomia tuotteita on todella vaikea löytää ja harva sokerittoman kuukauden nyt julistanut tulee tätä ajatelleeksi. Joskaan sillä nyt tuskin on suurta merkitystä, kun monen pääasiallisena tavoitteena on päästä irti makeiden herkkujen napostelusta.

Onneksi suuret valmistajat ovat myös alkaneet vähitellen havahtua stevian käyttöön, minkä toivon laajenevan entisestään. Meiltä löytyy kaapista aina stevia-sokeria, josta vain puolet on sokeria. Ohjeen mukaan sitä voi pienemmissä määrissä käyttää samassa suhteessa kuin sokeria, mutta itse käytän aina vähemmän. Stevia on niin tavattoman makeaa, että makeuttamiseen riittää selvästi pienempi määrä. Stevia-sokeria käytän pääasiassa aina silloin, kun sokerin leivontaominaisuuksia ei juurikaan tarvita, vaan tarkoitus on vain makeuttaa. Pullaakin kuulemma voisi tehdä stevia-sokerista, mutta vielä en ole uskaltautunut kokeilemaan. Vaniljasokerin sen sijaan korvaan useimmiten vaniljatangolla tai vaniljajauheella.

Neljäs viime vuosien suurimpia ruokavalintoja on ollut päätös välttää lisäaineita niin pitkälle kuin mahdollista. Ruoka tehdään pääasiassa itse ja jos joskus täytyy turvautua valmisaterioihin, niin nykyään onneksi valmisruokahyllystäkin löytyy lisäaineettomia vaihtoehtoja. Muutenkin lisäaineiden käyttöä on vähennetty viime vuosina paljonkin ruokateollisuudessa ainakin kuluttajan silmin ja yhä useamman tuotteen päällä on kissankokoisin kirjaimin teksti: LISÄAINEETON. Ehkäpä vielä SÄILÖNTÄAINEETONkin. Nämä ovat positiivisia muutoksia ja tekevät omista ruokaostoksistani helpompia.

Luomuun en ole hurahtanut. En ole tutustunut tähän puoleen ruoantuottamisessa niin paljon, että sokeasti lähtisin sen mukana. Ja toisaalta jo ylläolevat ruokavalinnat kasvattavat ruokalaskua siinä määrin, että luomuun sijoittaminen on liian suuri satsaus tässä elämäntilanteessa. Ehkä joskus.

Tällä hetkellä uskon osaavani tehdä sellaisia valintoja kaupassa, että hyvillä mielin voimme kohtuudella syödä prosessoitujakin tuotteita. Maidosta tykkää melkein koko perhe, joten mielelläni ostan sitä, samoin kuin monia muitakin maitotuotteita. Ruokakerma tosin sai leivontamargariinin mukana lähteä jääkaapistamme ja tilalle on tullut kuohukermaa. En kuitenkaan jaksa enää ihan hirveästi ottaa paineita ruoka-asioista niin kauan kuin voimme hyvin ja olemme perusterveitä. Jos söisimme niin täydellisen puhtaasti, kuin kaupunkilaisena on mahdollista, niin eläisimmekö merkittävästi pidempään? Ja olisiko sillä merkitystä? Ehkä, jos tavoitteena on vain elää todella kauan. Itse haluan kuitenkin nauttia elämästä ja maut ovat yksi tapani nauttia. Leivonnaisista en tule helposti luopumaan, enkä niitä kiellä myöskään lapsiltani. Seuraavat merkittävät muutokset ruokavaliossa tulevat tapahtumaan todennäköisesti vasta siinä tapauksessa, että terveytemme tai hyvinvointimme sitä vaatii.

Tämä postaus on esimakua tulevasta ruokaan liittyvästä kokeilusta, josta kuulette pian!

Yhteisöt - online vai offline?

Olen aina ollut jossain määrin kiinnostunut kaikenlaisesta kehityksestä, sekä ihmisen sisäisestä että ympäristön kehityksestä. Nyt etenkin tieto- ja viestintätekniikan kehitys ja sen vaikutukset ihmisiin sekä ihmissuhteisiin on ollut tavallista enemmän suurennuslasini alla, koska graduni käsittelee sosiaalista mediaa ja sen opetus-/oppimiskäyttöä. Kaikki ympäristön kehitys lähtee usein liikkeelle siitä, kuinka helpottaa arkeamme ja sosiaalinen media on tarjonnut merkittävää helpotusta etenkin yhteydenpitoon. Nyt kun some alkaa olla arkipäivää, peruspullaa, alkaa tulla esiin myös entistä selkeämmin sen kääntöpuoli. Mikä onkaan sosiaalisen median hinta?

Toissailtana (?) täällä jylläsi valtava ukkosmyrsky rankkasateineen, minkä seurauksena pihatiestämme seuraavalle kadulle on kertynyt melkoinen määrä soraa tienreunalta. Seuraavana päivänä kauppaan ajellessani mietin, että koskakohan nuokin tuosta putsataan takaisin tienreunaan. Ajatusketjuni ei suinkaan päättynyt siihen, vaan aloin miettiä, että kukahan ne siitä siivoaa ja kuinka tämä henkilö saa tietää, että tällainen siivoustarve edes on. Ajattelemme, että meillä jokaisella on oma paikkamme täällä maailmassa, oma tehtävämme ja muiden tonteille ei mennä. Minä olen kotiäiti tuosta läheltä ja alani on kasvatustiede, minulla ei ole mitään tekemistä tuon tiellä olevan soran kanssa. Paitsi että se häiritsee minua. On olemassa joku muu, joka soittaa johonkin jollekin ja kertoo tiellä olevasta sorasta. Sitten tämä jälkimmäinen joku antaa kadunlakaisun jollekin kolmannelle kasvottomalle henkilölle tehtäväksi. Jonain päivänä (mieluiten hetinytkohtahuomenna), kun taas ajelen tuota tietä, en kiinnitä huomiota kadulla olevaan soraan, koska joku on siivonnut sen pois ja itse olen jo unohtanut koko asian.

Mutta ei se näin mene. Se sora on edelleen siellä tiellä. Luultavasti kukaan ei ole siitä ilmoittanut mihinkään. Sen sijaan kaikki odottavat, että kadunlakaisija joko a) lukee meidän kuntalaisten ajatuksia ja lentää valkealla ratsullaan siivoamaan kadun tai b) kadunlakaisija käy päivittäin ajelemassa kaikki kadut läpi ja tarkistaa, olisiko jossain putsattavaa. Molemmat varsin todennäköisiä vaihtoehtoja, kuten voi päätellä siitä tosiasiasta, että ne sorat on edelleen siellä tiellä. Joka päivä me ihmiset suljemme silmämme pieneltä tai isolta epäkohdalta, koska se ei muka kuulu meille. Mutta kenelle se sitten kuuluu?

Tässä vaiheessa ajatusprosessia tulin siihen lopputulokseen, että tuon tien lakaiseminen myrskyn jälkeen ON meidän jokaisen lähellä asuvan ja tietä säännöllisesti käyttävän asia. Vähintään meistä jokaisen tulisi siitä ilmoittaa katujen puhtaanapitopalveluun/kuntaan, mutta yhtä pienellä vaivalla joku sen voisi ihan omalla harjallaan käydä lakaisemassa. Ei sitä niin paljon ole. Sen sijaan minä ja luultavasti monet muutkin manaamme sitä hiton soraa joka kerta siitä yli ajaessamme.

Olen aika varma, että tämä tilanne on seurausta yhteiskuntamme hienosta, mutta ei suinkaan ilmaisesta kehityksestä. Maailma on monimutkaistunut ja vähitellen siitä on seurannut se, että emme suinkaan ole enää yhteisö. Meidän yhteisömme on virtuaalimaailmassa ja luulemme olevamme sosiaalisia ja hoitavamme sosiaalisia suhteitamme, kun kommentoimme kaverin Facebook-päivitystä tai Instagram-kuvia. Koska käymme kirpputorikauppaa lukuisien tuntemattomien ihmisten kanssa verkossa, luulemme olevamme yltiösosiaalisia. Todellisuudessa olemme kuitenkin kaukana siitä ja aito yhteisöllisyys on unohtumassa. Verkossa voi olla yhteisöjä, mutta se ei riitä, koska elämme muuallakin kuin verkossa. Näemme ihmisiä kaduilla, kaupoissa ja kirjastoissa, mutta emme kohtaa enää toisiamme. Emme tervehdi (täällä etelän isoissa kaupungeissa ainakaan) tuntemattomia, jotka matkustavat kanssamme samalla bussilla, emme rupattele pitkässä kassajonossa muiden kanssa aikaa kuluttaaksemme. Mitä me teemme? Me kaivamme esiin älypuhelimemme ja päivitämme Facebookin: "Tolkuton kassajono, miksei muut voi käydä kaupassa eri aikaan kuin minä?"

Verkkopalvelut helpottavat arkea, todellakin. On kiva, että voin maksaa laskuja keskellä yötä kotona ja sen jälkeen selata eri kauppojen kuravaatevalikoimaa, jotta osaan sitten tehdä täsmäiskun oikeaan paikkaan. Olen kuitenkin itsessäni huomannut, että mitä helpommaksi kaikenlainen asiointi on tullut, sitä enemmän kaipaan sitä, että voin mennä kauppaan hypistelemään vaatteita, juttelemaan niistä myyjän kanssa jne. Kauhukuva on se, että kaikki tämä katoaa ja kaikki hoidetaan verkon kautta. Ruokaostoksiakin voi jo vähitellen tehdä verkossa ja noutaa kaupasta valmiiksi pakattuina tai joissain tapauksissa voi saada jopa kotiinkuljetuksen. Olen kuitenkin hiukan päässyt eroon tästä kamalasta ajatuksesta ja alkanut luottaa ihmiseen. Ihminen ei ole kone. Kehitys alkaa luultavasti jo pikku hiljaa olla siinä pisteessä, että uutuudenviehätys haihtuu ja ihmiset huomaavat kaipaavansa niitä perinteisiäkin tapoja toimia. Joskus on ihan kiva koskea oikeaa rahaa muovikortin sijaan. Ihminen myös tarvitsee toista ihmistä. Ei siksi, etteikö osaisi tehdä jotain yksin, vaan emotionaalisista syistä. En enää pelkää koneiden korvaavan esimerkiksi opettajia, koska koneet sellaisenaan eivät koskaan voi korvata ihmistä.

Mitä siis aion tehdä? Aion mennä harjaamaan sen kadun. Aion käyttää jatkossakin entistä enemmän oikeita kauppoja verkkokauppojen sijaan. Aion sanoa kassalla toimiville myyjille muutakin kuin kiitos ja moi. Aion jättää yhä useammin puhelimen sinne taskuun tai kassin pohjalle. Aion opettaa esimerkilläni lapsilleni, että kärsivällisyys ei tarkoita puhelime räpläämistä aina tilaisuuden tullen ja että on muitakin ihmisiä kuin meidän oman lähipiirimme ihmiset, ja heidän olemassaolonsa voi huomioida. Siis oikeasti huomioida. Yhteisössä on voimaa ja se antaa turvaa. En ymmärrä, miksi olemme heittämässä sen pois?

Ajatuksen voima

Ihmisen mielellä on ihan uskomaton voima, jota ei usein tule ajateltuakaan. Yleensä mielen lujuuden ja heikkouden tajuaa vasta, kun joutuu kohtaamaan jonkin merkittävän ison haasteen tai sellaisen ohitettuaan. Arjessa koko mieli tulee helposti ohitettua. Kuten fyysinen terveys ja hyvinvointi yleensä, mielenkin olemassa olon tajuaa vasta, kun jotain on pielessä. Itse olen jo vuosikausia painiskellut mieleni koukeroiden kanssa, joten ajatusteni tarkastelu ja niiden perusteiden analysointi tulee minulta aika luontevasti silloinkin, kun voin hyvin ja etenkin kun voin huonosti. Erittäin selväksi minulle on tullut se, kuinka merkittävästi oma mieli ohjaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaikka fyysisesti keho voisikin hyvin. Jos mieli on alavireinen, myös keho alkaa voida huonosti: väsyttää ja olo on voimaton. Pahimmillaan monia muitakin, jopa vakavempia, fyysisiä oireita voi ilmaantua. Ensimmäiseksi aletaankin etsiä helpotusta näihin fyysisiin oireisiin, jotka ovat paljon helpommin havaittavissa. Jotta väsymys oikeasti selätettäisiin, on kuitenkin pakko selvittää pään solmut. Valitettavan moni jättää sen tekemättä ja elää koko elämänsä säästöliekillä.

Omaa mieltäni järkyttää taipuvaisuus ahdistukseen ja masentuneisuuteen, kuten tiedätte. Murehdin siis herkästi sekä mennyttä että tulevaa. Pahimmillaan sekä fyysisen että henkisen väsymyksen ja uupumuksen lisäksi olen kokenut myös sydämentykytystä ja hengenahdistusta. Vain siksi, että mieleni on kärsinyt. En ole ainoa, joka kokee tällaista, mutta yllättävän moni antaa asian olla. Itsellänikin kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, että kyseessä on asia, jonka voin muuttaa. Toivoisin mahdollisimman monen löytävän väylän saada apua ja ennen kaikkea sen rohkeuden itsestään ottaa vastaan apua. Pieni lyhytterapia tekisi hyvää muutenkin ihan kaikille. Koskaan ei ole turhaa tutustua itseensä ja opetella ymmärtämään itseään, ja terapia tarjoaa ainutlaatuisen matkan itseen. Ennen kaikkea se antaa työkalut, joilla jatkaa itsetutkiskelua terapian ulkopuolella.

Terapia ei vienyt pois taipumustani synkkyyteen ja alavireisyyteen, ja on väärin sellaista odottaakaan. Sen sijaan tunnistan kohtaamani tunteet ja siksi pystyn paremmin käsittelemään niitä. Osaan myös ennustaa tilanteet, jotka saattavat laukaista kielteiset tunteet. Sen myötä olen oppinut hyväksymään koko tunnekirjon, mutta myös kanavoimaan negatiiviset lävitseni siten, etten anna jokaisen tunteen jäädä vellomaan sisälleni. Tämä on kuitenkin työtä, jota pitää tehdä edelleen koko ajan. Yhtenä suurimpana muutoksena vältän valittamista ja pyrin positiivisuuteen. En sellaiseen yltiöepärealistiseensöpöilypositiivisuuteen, koska olen kuitenkin realisti, joka ymmärtää elämässä olevan myös kurjuutta. Vaan sellaiseen, joka hyväksyy surun ja kurjuuden osaksi elämää, mutta pystyy löytämään kaikesta jonkin enemmän tai vähemmän tärkeän opetuksen tai polun valinnan. Jokainen kokemuksemme pakottaa valitsemaan yhden polun jättäen jonkun toisen kulkematta. Näin edelliset kokemukset kuljettavat meitä kohti seuraavia ohittaen kuitenkin osan. Joskus voimme välttää vielä ikävämmän asian valitsemalla pienemmän pahan, joskus ehkä tietämättämme kuljemme jonkun todella hienon asian ohi. Valinnat on kuitenkin pakko tehdä, silloinkin kun tuntuu, että joku muu tekee valinnat puolestamme. Emme voi useinkaan päättää mitä asioita meille tapahtuu (iskeekö flunssa, hajoaako tiskikone, tuleeko sähkökatkos...), mutta voimme valita sen, kuinka niihin suhtaudumme ja mitä teemme niiden tapahtumien jälkeen.

Positiivisuus onkin se, joka auttaa itseäni näissä polkujen valinnoissa ja pääsääntöisesti vie minua aina parempaan paikkaan. Näin ainakin uskon tietämäni perusteella. Kun arki heittää eteeni ärsyttäviä pikku rasitteita, mietin miten asia voisi olla vielä huonommin ja totean, että kyllähän tällä nyt pärjää. Nyt esimerkiksi olen flunssassa ja oikeasti, kurkkukipu, vuotava nenä ja kuume yhdistettynä helteeseen tuntuu luultavasti aika samalta kuin kuoleminen kiduttamalla (yhtään liioittelematta), mutta totesin, että vielä kamalampaa olisi olla vatsataudissa. Kurjuudessani vellominen loppui siihen ja sain siirrettyä katseeni eteenpäin. Siihen hetkeen ihan kohta, kun en enää ole kipeä. Sama pätee vähemmän konkreettisiin tuntemuksiin. Murheet pienenevät, kun ne asettaa uusiin mittasuhteisiin. Positiivinen ajattelu auttaa näkemään maailmassa hyvän ja vie kohti uusia hienoja kokemuksia. Positiivinen ajattelu auttaa kestämään pahan, koska se tietää, että pahan jälkeen on pakko olla taas hyvää. Pahaa ei olisi ilman hyvää, eikä hyvää ilman pahaa. Molempia tarvitaan ja siksi yletön välinpitämättömyys pahaan tuskin johtaa aitoon onneen. Menetysten ja pettymysten kokeminen opettaa kiitollisuutta ja auttaa meitä näkemään, mitä itse tarvitsemme ollaksemme onnellisia. Jos meillä siis on kosketuspintaa tunteisiimme.

Olet siis onnellinen, jos päätät olla. Typerä lause sellaisenaan, mutta siinä piilee kuitenkin totuus. Kun keskittyy elämässään hyviin asioihin, mutta käsittelee myös surut ja murheet, antaa itselleen mahdollisuuden olla onnellinen. Joskus kuitenkin täytyy myös antaa periksi. Antaa tuulen viedä mukanaan, antaa pahan puhdistaa. Koska ennen pitkää tuuli tyyntyy ja huomaat herääväsi jossain ihan muualla, jossain, missä voit taas jatkaa kävelemistä, jossain, missä on hyvää.

Kuten toipuvan alkoholistin pitää joka päivä päättää olla selvä, minunkin pitää joka päivä päättää olla kiitollinen, tyytyväinen ja onnellinen. Aina se ei ole helppoa, aina pelkkä positiivinen ajattelu ei saa hymyä huulille. Joskus vain on huono päivä. Oikeasti rikkinäistä kehoa pitää myös kuunnella, pelkkä pakotettu ilo ei auta, jos keho vaatii lepoa. Yhtäkään päivää en enää kuitenkaan elä tietämättä, että aina tulee huominen (kunnes ei enää tule) ja yhtenäkään päivänä en enää sure luullen, etten myöhemminkään voi muuta tuntea. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää, se vain pitää löytää ja siinä pitää vähän velloa.

Ajattelen, siis olen.

Elämä on hassua, jotenkin se aina ohjaa huomaamatta juuri sinne, minne pitäisikin. Vai johtuuko se omasta kyvystä hyväksyä vallitseva tilanne, jolloin se tuntuu oikealta? Yksi tällainen yllättävä, kuitenkin oikealta tuntuva polku omassa elämässäni on ollut tieni kohti kasvatustieteilijää. Kasvatustiede ei ollut koskaan erityinen haaveeni, jos ei lasketa alakoulun opettaja-haaveita. Yläasteen aikana mieleeni vahvistuikin ajatus lääketieteestä ja sitä kohti tein töitä koko lukion. Lukiossa luin pelkästään luonnontieteitä, joista kemiaa pitkänä. Kemian opettajalta opinkin paljon, pääasiassa kemian rajojen ulkopuolelta ;) ("When you come late, you can leave early", "That went straight to the forest and deep" jne.)

IB-loppukokeet järjestetään näppärästi samaan aikaan, kun suomalaisen ylioppilastutkinnon suorittaneet jo valmistautuvat pääsykokeisiin. Aikani ja ennen kaikkea kykyni eivät siis riittäneet Galenoksen perusteelliseen opiskeluun ensimmäisenä hakukeväänä. Kävin kuitenkin katsomassa pääsykokeen (it went straight to the forest and deep), mutta luonnollisesti hain muihinkin paikkoihin. Koin tärkeäksi päästä opiskelemaan jotain, opiskelupaikan turvin voisin rauhassa miettiä seuraavan vuoden, mihin hakisin seuraavana keväänä.

Pääsin toiseen vaihtoehtooni: biokemiaan. Tästä kiitos kuuluu edellä mainitsemalleni kemian opettajalle, koska en tähänkään pääsykokeeseen sen kummemmin ehtinyt valmistautua, vaan lukion kemialla ja ryhmämme valinnaisaihepaketin (medical biochemistry) turvin sain kuin sainkin opiskelupaikan. Biokemia vaikutti varteenotettavalta vaihtoehdolta ja hetkittäin mietin sille tielle jäämistä. Lääketieteessä kun itseäni kiinnosti kovasti myös nimenomaan tutkimuspuoli, johon biokemiakin antaisi edellytyksiä. Jokin ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kemia oli haastavaa, eikä oikein motivaatiotakaan lopulta löytynyt. Samaan aikaan jouduin myös ensimmäistä kertaa vastatusten itseni kanssa: kuka olen? Keneksi haluan tulla?

Menneisyyden haamut olivat tulleet jäädäkseen ja ainoa keino päästä niistä eroon, oli niiden kohtaaminen. Seuraava kevät kului pitkälti neljän seinän sisällä. Kurssit jäivät suorittamatta, paine alkoi kasvaa: mihin nyt? Biokemia ei ollut paikkani, eikä ehkä lääketiedekään. Mihin laittaisin hakupaperit? Pikku hiljaa mieleeni hiipi ajatus opettamisesta. Se tuntui heti kotoisalta ja lämpöiseltä, vaikka jollain tasolla epäilin, olisiko minusta siihenkään. Päätin lopulta laittaa hakemuksen kasvatustieteen pääaineeseen. Halusin nauttia sellaisesta akateemisesta vapaudesta, mitä lääketiede ja OKL eivät pysty tarjoamaan ja toisaalta epäilin äkkinäistä innostustani OKL:ää kohtaan. Pääsykoeaamuna kuitenkin totesin, etten pysty ja jatkoin uniani. En enää muista sitä tunnetta tai ajatusta sen ympärillä, muistan vain sen varmuuden jo edellisiltana, etten pysty menemään sinne.

Seuraava kesä oli henkisesti sekavaa aikaa. Taistelin itseni kanssa tulevaisuudestani ja myös nykyisyydestäni. Mietin, että ehkä teoreettinen opiskelu ei olekaan minua varten ja etsin vastauksia käytännönläheisemmistä aloista. Samana kesänä aloin seurustella myös mieheni kanssa, joka lopulti kannusti minua jatkamaan opintojani yliopistolla. Pienen harkinnan jälkeen, päätin syksyllä palata yliopistolle, mutta biokemia saisi jäädä. Päätin käyttää tulevan lukuvuoden paitsi työntekoon, myös kasvatusalan opintojen suorittamiseen. Ilmottauduin kasvatustieteen, erityispedagogiikan ja aikuiskasvatustieteen perusopinnoille sivuaineopiskelijana. Opiskeluja hankaloitti ahkera töissä käynti ja viikonloppuiset matkat Tampereelle. Minä-kriisi veti yleisvireen synkäksi ja teki opiskelusta lopulta miltei mahdottoman. Sain kuitenkin suoritettua kasvatustieteen perusopinnot kokonaan ja erityispedagogiikan yhtä kurssia vaille kokonaan. Aikuiskasvatuksen opinnoista luovuin suosiolla.

Kasvatustiede veti hankaluuksista huolimatta mukaansa. Minua kiehtoi aluksi kasvatuspsykologia, koska se auttoi minua ymmärtämään itseäni ja auttoi minut alkuun itsetutkiskelussa. Toisaalta innostuin myös kovasti kurssista, jolla käsiteltiin oppimista ja arviointia. Sitä kurssia ohjasi "ekaluokkani" musiikinopettaja, joka oli silloin myös lempiopettajani. Kävin ensimmäisen luokkani Raumalla ja muutettuamme Turkuun, myös tämä musiikinopettajani (ja itse asiassa hänen lisäkseen myös luokanopettajani) muutti pian sen jälkeen Turkuun työskentelemään samaan kouluun, johon minäkin olin siirtynyt. Ja nyt hän opetti minua yliopistossa! Jänniä sattumia, jotka romaanissa olisivat selkeitä metaforia tai symboleja vahvistamaan polkuni oikeellisuutta (minulla on omituinen tapa tarkastella elämääni toisinaan kirjallisuustutkimuksen termein).

Kevättä kohden mentäessä oli taas aika tehdä suuria päätöksiä. Olisi haettava opiskelemaan ja olisi valittava kaupunki. Päätökset olivat lopulta helppoja. Kaupunginvaihto tuntui helpottavalta ja ennen kaikkea välttämättömältä matkallani eheämmäksi minäksi. Oli pakko päästä fyysisesti kauas siitä kaikesta, johon paha oloni kulminoitui, otettava etäisyyttä nähdäkseni selvemmin. Olin myös varma, että nyt olisi aika vaihtaa pääainetta ja olin vihdoin varma valinnastani.

Valmistauduin huolella pääsykokeeseen ja sain haluamani opiskelupaikan. Syksyllä aloitin opinnot intoa puhkuen, mutta petyin. Koska olin jo suorittanut perusopinnot, ensimmäisen vuoden opintoni kasvatustieteen osalta koostui pitkälti viestintä- ja menetelmäopinnoista. Aineopintojen  kurssivalikoimakaan ei vastannut odotuksiani. Turhauduin ja hukkasin motivaationi. Kaipasin etäisyyttä opiskeluun ja perheenperustaminen alkoi tuntua luontevalta. Kun sitten aloin odottaa iso A:ta, päätin saada kandidaatintutkintoni valmiiksi ennen synnytystä vaikka väkisin. Onnistuin, vaikka hilkulla olikin. Kandidaatintutkinnon suorittamispäivämääräksi on merkitty 31.12.2010, kun iso A syntyi 6.12.2010 :)

Olen ollut todella opiskelukriittinen, olen ajatellut, ettei yliopisto ole minua varten. Etten saa siitä mitään irti ja etten opi siellä mitään. Kurssit ovat tympeitä, eikä niistä ole minulle mitään hyötyä. Hallintotieteen ollessa poikkeus. Äitiyslomani aikana yliopisto kuitenkin koki merkittäviä rakenneuudistuksia ja koulutuksemme sai perusteellisen make-overin. Se alkoi vastata odotuksiani ja pikku I:tä odottaessani osallistuin mielenkiinnolla syventäville kursseille. Paljon oli kehitettävää uudistuneessa yksikössämme, mutta kurssien sisällöt olivat vihdoin mielenkiintoisia ja keskenään ne muodostivat selkeitä kokonaisuuksia, jotka auttoivat hahmottamaan omaan asiantuntijuutta. Samalla huomasin, kuinka paljon yliopisto onkaan antanut minulle. Toki nippelitietoa teorioista ja niiden kehittelijöistä, mutta ennen kaikkea olen saanut ajattelumallin, jonka pohjalta muodostan näkemyksiä ja ajatuksia uusista asioista. Olen saanut ajatusrakennelman, johon lisään uutta ja jota toisaalta muokkaan uuteen tietoon sopivaksi. Olen matkalla asiantuntijaksi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että tämä kaikki, nämä oivallukset, ovat kaiken lisäksi juuri niitä asioita, joista olen kiinnostunut, joita opiskelen. Oppimista. Kasvamista.

Opiskelukriittisyyteeni luultavasti on liittynyt paljon muuta kuin mitä pinnalla näkyy. Todennäköisesti se on ollut osa henkilökohtaista kamppailuani siitä, kuka olen ja keneksi haluan tulla. Nyt olen hyväksynyt yliopiston ja kasvatustieteen osaksi itseäni. Suhtaudun alaani intohimolla ja olen rakastunut opiskeluun, etenkin tällä hetkellä graduni tekemiseen. Uskon, että lapsilla on ollut suuri merkitys tällä matkalla. En tiedä olisinko ilman heitä löytänyt motivaationi opiskelulle ja olisinko vielä näin pitkällä oppimisessani. Välillä mietin, että ilman lapsia saattaisin jo olla valmistunut, olisin päässyt eroon tästä taakasta. Toisaalta lapset ovat opettaneet minulle tehokasta työskentelyä ja auttaneet karsimaan turhan haahuilun, joiden avulla taas opiskeluni on tehostunut. Lapset saavat minut haluamaan valmistumista enemmän kuin koskaan ennen. Nyt teen gradua tauotta nelisen tuntia kerrallaan ja palaan takaisin kotiin lasten luo sen sijaan, että haahuilisin yliopistolla kahdeksan tuntia saamatta mitään aikaiseksi. Tai no, sähköpostit tulisi huolella luettua ;)

Aina jossitella voi, mut jokin tärkeä minut tähän toi. Tuskin elämässä on vain yhtä polkua jonkin päämäärän saavuttamisessa. Reittejä on mitä luultavimmin useita, toiset lyhyitä tai pitkiä, toiset vaativia tai helppoja. Jokaisella reitillä on kuitenkin tarjottavaa sen kulkijalle enemmän kuin päämäärällä itsellään. Ei olekaan lopulta väliä, minkä polun valitsee, kunhan valitsee jonkun ja kulkee sen loppuun asti. Keräten talteen kaikki opit, joista arvokkaimmat voi pakata siihen kokemusten reppuun, jota kantaa muille poluille niin kauan kuin on tarvis. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea ehdinkään vielä tältä polulta kerätä, ennen kuin päätän tarinani tämän luvun sanoihin "Maisteri Pitkänen kuittaa".

Rakkautta jaloille!

Kaapit saattavat olla pullollaan monenmoista kenkää, useimmiten ulkonäön perusteella valittuja. Ne voivat tuntua ihan ookoolta jalassa, ovat sopivat, eivät hankaa. Mutta kun kerran sujautat jalkasi täydellisiin kenkiin, jotka saavat tuntien seisoskelun ja kävelyn tuntumaan lähes taivaalliselta, ei takaisin enää ole paluuta. Et voi enää unohtaa sellaisten kenkien olemassaoloa, etkä koskaan enää voi nauttia kauniista kengistä samalla tavalla, kun tiedät jossain olevan parempaa. Jalat ovat yhtä tärkeät kuin muutkin ruuminosasi, mikset siis hellisi myös niitä?

Minulle täydellisiä kenkähetkiä on tarjonnut toistaiseksi kolme merkkiä: Vagabond, Rieker ja Crocs, joista jälkimmäinen on tällä hetkellä todella vahvassa kärjessä. Satun asumaan noin kuuden kilometrin päässä Crocsin varastosta, jossa järjestetään kahdesti vuodessa varastomyyjäiset, joissa suosittuja kenkiä saa ihan pilkkahintaan. Tämän kesän myyjäiset järjestetään tänään ja huomenna, ja tietystihän sinne oli suunnattava heti tänään. Ihan sellaista ihmissumaa en osannut odottaa viime syksyn perusteella, mutta hengissä selvittiin ja täyttyipä meidän Crocs-perheemme kolmella uudella parilla.

Lapsille kumpparit.

Mitä herkkuvärejä saappaissa! Melkein ostin itsellenikin, mutta vielä jäivät harkinnalle. Vaikka tiedänkin niiden olevan nappiostos, mutta eihän kaikkea voi aina saada :) Nuo Pikku I:n kumpparit ovat ihan supersuloiset, koska todellisuudessa ne ovat aika pienet. Meillä ei taida ennestään noin pieniä kumppareita ollakaan. Lisäksi nämä ovat Crocsin tyyliin ihan älyttömän kevyet ja pohjat ovat miellyttävästi muotoillut. Veikkaanpa, että meillä on luvassa melko iloisia kuraleikkejä syksyllä! Lisäksi iso plussa suunnittelijalle kahvoista. Näppärät aikuisille ja huippuhauskat lapsille. 15€/pari, en kadu senttiäkään. Iso A:han olisi halunnut ottaa nämä tänään uintireissulle ja illalla tuli pieni raivonpuuska, kun ei oltu muistetukaan. (Naapuriin terveiset: kohta mekin kuljetaan kumppareissa kesät talvet;)

Viime syksynä ostin itselleni balleriinat, mutta ne ovat valitettavasti itselleni liian isot. Siispä tänään lähdin varastolle toiveena löytää itselleni uudet. Ensisijaisesti toivoin löytäväni tämän kevään malliston ihanat virkatut baleriinat, mutta eipä niitä tietenkään ollut. Löysin kuitenkin nätit ja ennen kaikkea oikeankokoiset nuden väriset balleriinat. Näiden käyttötarkoitus on lähinnä ulkoilu lasten kanssa, mutta kyllä näitä tulee käytettyä paljon muuallakin. Älyttömän mukavat jalassa totta kai, ja kesäkuumilla levitän jaloille talkkia, niin ei pääse tuo materiaalikaan hankaamaan hiostuvaa jalkaa.

Nämäkin ihanuudet vain 15€

Ihana yksityiskohta.

Tässäpä muuten viime syksyn löydöt itselle:

Etualalla olevat pinkit canvas-kengät ovat luultavasti mukavimmat kengät ikinä! Eivät hankaa, ei sitten yhtään! Istuvat jalkaan kuin hansikas käteen. I-H-A-N-A-T. Kuten näkyy, ovat olleet ahkerassa käytössä koko kevään. Takana todella ihanat balleriinat, mutta ovat isot, ei voi mitään. Joku halukas saa tästä nyt ihanat uudenveroiset kengät 10 eurolla ;)

Hipelöin varastolla myös näitä, mutta jäin empimään koon kanssa ja lapset mukana en viitsinyt kauaa siellä tuhrata, etenkin kun edessä oli joka tapauksessa noin puolen tunnin jonotus :/

Näitä oli useassa värissä, nämä, moniväriset, turkoosit ja ruskeat. Kaikki olivat ihania ja mielettömät jalassa. Pitääköhän lähteä hakemaan?

Tässä nämä ihanat virkatut balleriinat. Toivottavasti näitä olisi syksyn varastomyynneissä!

Nämä houkuttelevat myös.

Lisäksi tänäänkin varastomyynneissä oli aika paljon kiilakorkokenkiä ja jälkikäteen (jo kassalla) alkoi houkuttaa. Olisi kiva jos olisi yhdet iltamenohenkisemmät kengät (koska niitä iltamenoja on tosi paljon...krhm), jotka olisivat kuitenkin supermukavat jalassa ja kipeät jalat eivät alkaisi haitata ilonpitoa. Tällaiset voisivat olla kivoja:

Saa nähdä, ehkä joutuu tekemään vielä yhden kierroksen huomenna. Tai sitten maltan mieleni ensi kesään, on hyvä olla jotain odotettavaa :)

Jos ette asu Tampereen lähellä tai ette muuten vain pääse käymään varastomyynneissä, suosittelen vierailemaan Crocsin verkkokaupassa. Ilmainen toimitus yli 49 euron ostoksille ja alennusmyyntejä on tasaisin väliajoin (ihan kunnollisia). Vaihtokin sujui näppärästi, kun toissa talvena ostin talvikengät. Ihanat muuten nekin, ei oo varpaita palellu!

Rakastakaa jalkojanne!


*Muut kuin itse ottamani kuvat on lainattu Crocsin sivuilta.

Hauska tavata taas, Pikku Gee!

Iso Gee. Kaikki tuntevat sen. Jopa he, jotka eivät koskaan joudu katsomaan sitä silmiin. Elämään sen kanssa. Taistelemaan sen kanssa. Iso Gee, joka vilahtaa jokaisen yliopisto-opiskelijan mielessä tämän tästä, vaikka se ei olisi edes ajankohtaista. Iso Gee, josta kuulee kauhutarinoita heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien: aihe on liian vaikea, ei löydy lähteitä, ajatus junnaa, kirjoittaminen tökkii, ohjaaja on dille, seminaarissa istuminen tympii, projekti venyy venyy venyy venyy ja lopulta se on viimeinen este ennen valmistumista. Gradu.

Itsekin olen suunnitellut gradua ja sen tekemistä kolmisen vuotta. Aihe on vaihtunut täysin kolmesti ennen kuin se alkoi muototua nykyiseen muotoonsa. Aktiivisesti aloitin sen tekemisen viime syksynä, mutta lopulta pikku I:n nukkumattomuus vei voiton ja myönsin ohjaajalleni, ettei minusta nyt ole tähän. Edelleen yöunet ovat vähäisiä ja katkonaisia, mutta lisääntynyt valo ilmeisesti tekee sen, että energiaa silti löytyy aina jostain. Eikä pidä myöskään väheksyä sitä tosiasiaa, että mutsi tarvitsee nyt jotain muuta kuin tätä mutseilua!

Joten härkää sarvista kiinni, eväät kassiin, lapset kärryihin ja menoksi kohti yliopistoa tukahduttavan kuumana kesäpäivänä. Muutama vuosi sitten tämä reissu olisi luultavasti mennyt näin: aamulla yliopistolle hakemaan kirjoja, vähän lukemista, lounas, lisää lukemista, jätskit Koskipuistossa kaverin kanssa ja gradusta jutustelua. Nyt tämä reissu meni näin: järjestelmällinen vaunujen pakkaus (hoitolaukku, kylmälaukku, piknik-peitto), lähtö lounaan jälkeen, bussissa isomman lapsen kanssa jutustelua ja pienemmän armotonta viihdyttämistä, puolijuosten yliopistolle tulostamaan edellisiltana huolellisesti tehty kirjalista hyllyssä olevista muutamasta lähteestä, reipas matka jatkuu kirjastoon, jossa ripeä kirjojen haku ja joka välissä pahoittelut muille paikallaolijoille, vessapysähdys ja sitten Sorsapuistoon eväsretkelle ja jätskille, siitä leikkipuistoon, taas vessaan ja väsyneinä bussipysäkille. Varsin uuvuttavat neljä tuntia, mutta kivaa oli!

Jos siis tavoitteena tehdä gradua ja hoitaa lapset kokopäiväisesti kotona, tarvitaan vähän joustoa jokaiselta. Ensimmäinen askel onkin nimetä Iso Gee uusiksi. Minulle tämä pelätty hirviö on Pikku Gee. Yksi opintosuoritus muiden joukossa. Projekti on työläs, mutta ei vakavaa. Askel kerrallaan homma tulee valmiiksi. Toinen askel on sen hyväksyminen, että ei voi enää käyttää neljää tuntia haahuiluun, kahta lounaaseen ja kahvitaukoihin sekä kahta varsinaiseen työntekoon. Mieleen tulevat ajatukset kirjataan muistiin hiekkakakkujen teon lomassa, lähteitä luetaan illalla lasten nukahdettua riippumatta siitä, että kotityöt odottavat tekijäänsä ja vaikka tiedätkin aamuherätyksen olevan viimeistään aamukuudelta (+pari kolme yöherätystä klo 23-6). Mahdollisesti toimistosi on makuuhuoneessa sängyllä, jos lapsesi sattuu olemaan levotonta sorttia. Kesällä onneksi yötkin ovat sen verran valoisia, ettei tällainen järjestely ole mahdoton.

Miksi ihmeessä olen valinnut tämän tien? Eikö todella olisi muuta tapaa opiskella? Varmasti olisi. Mutta minä haluankin kaiken. Enkä ole useinkaan pelännyt tavoitella juuri sitä, niin älytöntä kuin se useimmiten onkin. Haluan valmistua, haluan todella kipeästi valmistua. Etenkin nyt, kun loppu häämöttää jo käden ulottuvilla. Viime viikolla palauttamani HOPS:n lukeminen tuntuu samalta kuin tukan harjaaminen kun siitä on leikattu 15 cm pois. Se loppuu kesken. Haluan myös olla kotona lasten kanssa. Etenkin kun pikku I on niin todella pieni vielä. Kaiken kukkuraksi haluan välillä uppoutua hetkeksi siihen toiseen maailmaan, johon tunnen kuuluvani, kasvatustieteen maailmaan. Uskonko todella onnistuvani tässä? Luulenko saavani gradun valmiiksi ensi kevääseen mennessä tällä tavalla? Kyllä ja kyllä. Miksi? Koska minulla on suunnitelma, varasuunnitelma sekä varasuunnitelman varasuunnitelma. Ennen kaikkea minulla on tahtoa.

Challenge accepted.

Vauvoista voi selvitä hengissä

Vanhemmat ovat väsyneitä. Mikä uutinen. Viimeksi havahduin tähän noin kaksi vuotta sitten ja nyt taas. Eli siis silloin, kun oma väsymys on helpottanut merkittävästi. Kun itsellä on kokemus siitä väsymyksestä, mutta alkaa jo olla tunnelin valoisassa päässä, huomaa paremmin ne, jotka ovat vielä keskellä tunnelia. Aiemmin he olivat vain kanssakulkijoita, jotka olivat samassa tilanteessa, eikä siinä sen kummempia. Vitsaillen vaihdeltiin sattumuksia, mitä väsymys on saanut aikaan (pikku I:n syntymäpäivän aattoyönä heitin leikkuulaudallisen vihannesjätettä lattialle roskiksen viereen ja puolessa välissä tajutessani asian, ajattelin, että kaadetaan nyt sitten loputkin). Virkeämpänä tajuaa sen karuuden, kuinka väsyneitä vanhemmat oikeasti ovat. Eikä sitä huomaa siitä, kuinka kovaan ääneen kukakin kailottaa väsymyksestään. Sen huomaa silmistä, jotka eivät naura suun mukana. Sen huomaa huokauksesta, joka hukkuu vauvan itkuun. Sen huomaa rivien välistä, kun naurahtaen toivotaan puolison suksivan kuuseen. Sen huomaa toinen äiti tai isä.

Ennen vanhemmuutta, koin useinkin väsymystä. Koin väsymystä joka aamu, kun piti nousta töihin tai luennolle. Koin väsymystä istuessani iltapäivällä bussissa matkalla kotiin. Mutta kun minusta tuli äiti, opin todella tuntemaan väsymyksen. Sellaista väsymystä ei voi edes kuvailla. Se ei tunnu samalta kuin päivä yhden huonosti nukutun tai jopa valvotun yön jälkeen. Vanhemmuuteen ei liity vain katkonaisia öitä, vaan katkonaiset yöt vauvan kanssa. Kuukausien valvomisen jälkeen pystyt toki toimimaan, mikä luo illuusion siitä, että vanhemmat tottuvat unenpuutteeseen. Osittain se pitääkin paikkaansa, sitä oppii löytämään ne tavat toimia, jotka eivät vaadi liikaa resursseja. Todellisuudessa et kuitenkaan ole ollenkaan se sama ihminen, joka onnellisena odotti vauvan syntymistä kuin kuuta nousevaa. Haukottelet ystäviesi seurassa, unohdat mitä he ovat kertoneet, hukkaat tavarasi... nämä ovat pieniä juttuja. Lisäksi ovat ne isommat. Et yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä kehenkään, ellei heillä satu olemaan lapsia ja joiden kanssa ehkä haluaisit järjestää leikkitreffit. Eikä se johdu siitä, ettetkö haluaisi tai välittäisi. Jos jostain syystä tulee hetki, että voisit istua alas ja puhua puhelimessa, valitset luultavasti kaukosäätimen ja annat itsesi nukahtaa sohvalle. Aloitat tyhjänpäiväisiä riitoja puolisosi kanssa, koska väsymys on vienyt harkintakykysi. Et näe enää sitä ihmistä, johon rakastuit, vaan ärsyttävän idiootin, joka ei tee tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin yhtään mitään. Aluksi väsymys purkautuukin lähinnä puolisoon tai kumppaniin, mutta ajan kanssa myös lapset saavat siitä osansa. Äiti ei jaksa leikkiä, äiti komentaa turhista asioista ja on äreä.

Vauvan äiti tai isä on siis mitä parhainta seuraa! Jos itse väsymys ei olisi jo tarpeeksi, vanhemmat kantavat jatkuvaa syyllisyyttä tästä kaikesta. Niistä rakkaista, joiden elämästä tulee itselle tuntematonta, puolisosta, joka ei saa rakkautta, lapsista, joille ei riitä aikaa ja energiaa. Onko ihme, että loppuunpalaminen on lähellä?

Toiset ehkä pääsevät helpommalla. On ehkä spesiaalivauva, joka ei uuvuta vanhempia. Tai on vanhempia, jotka osaavat muodostaa ympärilleen utopian, eivätkä näe metsää puilta. Ehkä vanhemmilla on poikkeuksellinen tukiverkosto, joka pitää huolta vanhempien jaksamisesta, ennen kuin tilanne äityy pahaksi. Ehkä toiset sietävät väsymystä paremmin. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka joutuvat kohtaamaan jaksamisensa rajat vauva-aikana. Pahimmassa tilanteessa ovat ensikertalaiset, joilla ei ole vielä kokemusta siitä, että se menee ohi. Vauva-aika tuntuu loputtomalta usvalta, jossa ei ole muuta kuin vauva, joka ei anna nukkua. Vaikka olen itse ollut siinä usvassa, pahassa sellaisessa, en tiedä mitä sanoisin teille, jotka vielä etsitte valoa tunnelin päässä. En tiedä, miten selvisin.

Ei auta, vaikka kuinka uskottelen, että se menee ohi, eikä välttämättä edes vaadi ihmeellisiä toimenpiteitä. Lapsen kasvaessa asiat muuttuvat, vaikka niitä ei aktiivisesti muuttaisikaan. Lapset oppivat nukkumaan ilman taikatemppuja. Se menee ohi. Loputtomia vauvan "korjausyrityksiä" tärkeämpää olisikin löytää keinot selvitä tästä hetkestä. Sopia kumppanin kanssa, että molemmille järjestetään aikaa palautua. Sinä aikana toinen saa nukkua, käydä ostoksilla tai urheilemassa, katsoa telkkaria, kirjoittaa blogia, lukea, neuloa, ommella, ihan mitä vain. Kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee hänet onnelliseksi. Pienikin hetki riittää, kun niitä on säännöllisesti. Ennen pitkää jokainen vanhempi alkaa taas saada unta ja kuukausien unenpuutteeseen ei auta parin tunnin päiväunet, vaan monta hyvää peräkkäistä yötä. Siksi on mielestäni tärkeää muistuttaa, että se vapaahetki voi ainakin silloin tällöin olla hyvä käyttää johonkin muuhun kuin nukkumiseen. Itse olen kokenut, että usein väsymystä (jos ei ole ihan "tappopäivä") auttaa parhaiten pieni irtautumishetki, joka voi vaikka olla jakso Greyn anatomiaa tai kahvilakäynti. Kun saa tietoisesti hetkeksi irtautua arjesta, on siihen kiva taas palata. Tärkeää olisi myös järjestää näitä irtautumishetkiä yhdessä kumppanin kanssa. Jos ei vauvaa voi vielä jättää hoitoon pidemmäksi aikaa, niin pieni kävelylenkki yhdessä tai illalla lasten nukkuessa elokuvan tai tv-sarjan katsominen yhdessä sohvalla karkkipussin kanssa pitää yllä läheisyyttä.

Toivon kaikille vauvojen vanhemmille pitkää pinnaa ja malttia. Tärkeä muistisääntö on, että mitään isoja päätöksiä ei saa tehdä pikkulapsiaikana! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kannattaa eropäätökset jättää parin vuoden päähän. Vauva-ajasta voi selvitä jokseenkin täysjärkisenä ja seuraavat vauva-ajat ovat jo helpompia. Ja pyytäkää apua! En itse ehkä aina osaa sitä tarjota, mutta en pyydettäessä kieltäydy.

Rakkaudella,
toipuva äiti

Pikku Päivänsäde 1 vuotta

Yksi vuosi vilahti jälleen ohi jättäen jälkeensä loputtomasti unettomia öitä, kymmeniä lempinimiä ja äärettömästi ihania muistoja. Kyllä, muistan yhtä jos toista tästä vuodesta. Pikku I ehti saada ensimmäisen vuotensa aikana kahdeksan hammasta, joista ensimmäisten puhkeaminen raastoi koko perhettä. Suurimmaksi osaksi tyttö ryömi, mutta noin kuukautta ennen syntymäpäivää alkoi kontata enemmän. Noin 10-kuisena alkoi ankarat kävelyharjoitukset. Nyt tyttö pääsee hyvin liikkumaan itsenäisesti potkuauton tai taaperokärryn avulla kävellen, mutta tärkeä tuki edelleen on äiti tai isi. Joskus myös isoveli saa auttaa. Tänään tylleröinen on myös rohkaistunut ottamaan itsenäisesti askelia. On toki ottanut jo aiemminkin, mutta silloin lähinnä äidiltä isille, tänään pikku I ei ole odotellut houkutteluita vaan on lähtenyt itsenäisesti nähdessään jotain mielenkiintoista.

Pikku I on myös siirtynyt täsmälleen samaan ruokaan kuin muu perhe, joskin edelleen jätän suolan lisäämättä tai sitten lisään vain todella vähän. En kuitenkaan enää jätä käyttämättä suosikki-tomaattimurskaani tai tuorejuustoja, vaikka ne sisältäisivätkin suolaa. Maitoon totuttelu aloitettiin pari viikkoa sitten ja nyt pikku I saa sitä joka aterialla ja vettä harvemmin. Maitoa on opeteltu juomaan mukista, mutta neiti on sellainen lörppähuuli, että otettiin ylimääräinen väliaskel eli kovanokkainen opettelumuki. Vesi juodaan ikiomasta juomapullosta, jossa on tippalukollinen pilli.

Pikku I tykkääkin kovasti lehmänmaidosta, mutta ei ole äidinmaidon voittanutta. Pikku hiljaa tyttö on vähentänyt itsenäisesti imetystä, mutta havahtui hetki sitten itse, että ei olekaan valmis lopettamaan sitä. Pari kertaa päivässä vielä juokin rinnalla, mutta lisäksi käy jonkun kerran vain tankkaamassa läheisyyttä. Olen kokeillut rintakitinän alkaessa tarjota tavallista maitoa, mikä kelpaakin, mutta useimmiten kitinä loppuu vasta rinnalle päästyään. Siinä viihdytään 5-30 sekuntia ja leikki jatkukoon. Pidän kuitenkin tärkeänä, että edelleen edetään pikku I:n tahtiin, samalla ohjaten eteenpäin. Eli kokeillaan, jos joku muu kelpaisi, mutta jos ajatus ei ohjaudu uusille teille, imetän. Sen nämä molemmat lapset ovat opettaneet, että jokainen terveesti kehittyvä lapsi ottaa itsenäistymisaskeleet, kun ovat siihen valmiita.

Pikku I on iloinen pieni tirriäinen, joka kuitenkin osaa myös vaatia itselleen milloin mitäkin. Ääntä tästä tytöstä lähtee, pääasiassa iloista ja hulluttelevaa hihkumista/ärinää/jokeltelua. Isoveli on tietysti rakas ja tärkeä. Isoveljen kanssa hullutellaan ja päristellään. Kylvyssä katsotaan, kuka saa eniten läiskytettyä vettä toisen silmiin. Isoveljen lelut ovat parhaimpia, kuten myös isoveljen sänky. Isoveljeä myös tutkitaan tarkasti, silmät, nenä, suu ja pippeli, siinä vasta kummasteltavaa.

Pieni pörröpäämme ansaitsi tietysti myös kunnolliset juhlat, eikä äiti säästellyt saati himmaillut juhlamenun suunnittelussa. Itselleni on ollut aina myös tärkeää, että itse juhlakalu on hereillä omissa juhlissaan. Nimiäisissä asialle ei juuri mitään mahda, mutta syntymäpäivän juhlinnan voi jo suunnitella sankarin päivärytmin mukaan. Koska tyttö nukkuu edelleen kahdet päiväunet, toivoin vieraiden saapuvan meille lounasaikaan. Tämä taas määritteli raamit tarjoiluille, koska nälkäisten vieraiden vatsat pitäisi saada täyteen. En kuitenkaan halunnut varsinaista ruokaa, joten suolaisten osalta päädyin tarjoamaan kanasalaatti, porkkanasämpylöitä, pizzapuusteja ja Koskenlaskijan juustopaistosta.

Nämä pizzapuustit on tehty Kinuskikissan ensimmäisen kirjan ohjeella, vastaava löytyy myös Kinuskikissan blogista, mutta valmiilla taikinalla.

Tämä kuva ei ole kyllä ollenkaan houkutteleva :D Päivänsankari istui jo pöydän päässä odottamassa kakkua, joten tämä kuvien räiskintä oli melko ajatukseton ja nopea suoritus. Salaatti koostui jääsalaatista, kurkusta, kirsikkatomaateista, persikasta, paprikasta, keitetyistä kananmunista, pastasta ja currylla maustetuista kanasuikaleista. Olin myös tehnyt tähän tavallisen kastikkeen rinnalle öljypohjaisen kastikkeen, jossa oli oliiviöljyä, appelsiinimehua, sokeria ja pippuria.

Tämä hurmaava ja yksinkertainen Koskenlaskijan juustopaistos löytyy Kinuskikissan blogista.

Sokerihammasta hellimään leivoin sitruuna-valkosuklaapaloja, pähkinäisiä Daim-keksejä ja tietysti kakun.

Hasselpähkinää sisältävien Daim-keksien ohje löytyy myös Kinuskissan blogista. Keksit levisivät uunissa valtaviksi, joten hätäratkaisuna halkaisin tuoreet pikkuleivät puolikuiksi, jotta kaikki varmasti jaksaisivat maistaa niitäkin. Koristelin pikkuleivät sulatetulla leivontasuklaalla (tumma). Nämä olivat huppuhyviä! Suosittelen erityisesti hasselpähkinän ystäville. Hempeän hienostunut hasselpähkinän vivahde pakottaa herkuttelijan ottamaan useammankin :)

Näiden sitruuna-valkosuklaapalojen esikuvana on vanha klassikko: mokkapalat. Reseptin löysin täältä ja täältä. Olin aiemmin tehnyt tuolla ensimmäisellä ohjeella ja nyt juhliin ajattelin kokeilla tuota jälkimmäistä, joka oli vain hienosäädetty versio ensimmäisestä. Se oli moka, pohja oli paljon kuohkeampi tuossa ensimmäisessä, sellainen, josta minä tykkään. Palat ovat koristeltu sulatetulla leivontasuklaalla (tumma) ja pehmeillä vaaleanpunaisilla helmillä. Päällä on myös rouhittua valkosuklaata, jota suositeltiin ohjeessakin. Hyviä ovat nämäkin!

Tämä kakku pitää sisällään herkullisen päärynätäytteen, jonka reseptin kehittelin itse. Päällä on hurmaava kinuskikuorrutus ja pursotukset ovat kerman ja tuorejuuston sekoitusta. Reunat on koristeltu tomuvärillä värjätyillä kookoshiutaleilla.

"Ykkönen" on tehty valkoisesta sokerimassasta. Kun koriste oli kuivunut, levitin päälle reilusti samaa tomuväriä kuin kookoshiutaleisiin. Sen jälkeen levitin ohuen kerroksen koristeliimaa ja asettelin vaaleanpunaiset helmet. Lopuksi vielä ripottelin vaaleanpunaisia koristerakeita.

Tässä päärynätäyte, joka riittää halkaisijaltaan 26 cm kakun kahteen täyteväliin.

Päärynähilloke

500-700 g  päärynöitä (saa olla kovia)
4 dl vettä
noin 1 dl (Stevia-)sokeria, maun mukaan
puolikkaan sitruunan mehu
1 kanelitanko

Laita kattilaan vesi, sokeri ja sitruunanmehu ja keitä niin kauan, että sokeri on liuennut. Kuori ja pilko päärynät. Lisää päärynät ja kanelitanko sokeriliemeen. Keitä, kunnes päärynät ovat pehmeitä. Soseuta tasaiseksi. Anna jäähtyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Päärynämousse

3 liivatelehteä
3 dl vispikermaa
250 g Mascarpone-juustoa
250 g maustamatonta maitorahkaa
0,75 g Stevia-sokeria tai maun mukaan
2 tl vaniljasokeria
2,5 dl päärynähilloketta tai maun mukaan 

Laita liivatteet kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää Mascarpone, maitorahka ja sokerit. Lisää myös päärynähilloke vähitellen makua samalla tarkistaen. Kuumenna tilkka vettä ja sulata siihen liivatteet. Lisää liivateseos täyttesseen ja sekoita huolellisesti. 

Kostuta kakkupohja päärynähillokkeella ja lisää puolet täytteestä. Täytä seuraava kerros samoin. Kostuta myös päällimmäinen pohja päärynähillokkeella. Anna hyytyä jääkaapissa vähintään kolme tuntia, mutta mielellään seuraavaan päivään.

Pohjaksi tähän kakkuun sopii perinteinen sokerikakkupohja, tässä 6 munan sellainen. Kinuskikuorrutteen voi siis tehdä tuon kolmen tunnin hyytymisen jälkeen, mutta suosittelen muuten tarjoilemaan kakun vasta seuraavana päivänä, jolloin kakku saa rauhassa maustua ja kostua. Tämä kakku ilahduttaisi varmasti myös äitiä sunnuntaina, vink vink ;)

Mukavaa loppuviikkoa!

Kesäkuntoon!

...nimittäin piha! Muutimme tähän kotiin hieman vajaa viisi vuotta sitten. Edellinen asukas ei ollut tehnyt pihalle yhtikäs mitään, ruohoakin leikannut vain satunnaisesti. Pensasaitoja ei oltu hoidettu, eikä omenapuuta kertaakaan leikattu. He siis olivat tämän asunnon ensimmäiset omistajat ja kaikki taimet olivat (ja ovat yhä) nuoria. Tämä taisi olla myös ainoa piha, jossa ei ollut kunnon terassia vaan alkuperäinen pieni laatoitettu alue takapihan oven edessä. Sikäli tietysti kiva, että olemme saaneet täysin vapaat kädet pihan laittamisen suhteen. Ensimmäisen kevään jälkeen pihaan onkin kaivettu joka vuosi kuoppaa johonkin.

Muutimme siis syksyllä, joten vietimme sen syksyn ja talven rauhassa totutellen uuteen ympäristöön, ja säästimme pihahommat ensimmäiselle keväälle. Ensimmäisenä rakensimme ('me' on ehkä vähän harhaanjohtava pronomini...) tietysti terassin ja pienen harkinnan jälkeen terassin nurkkaan sijoitettavan aidan taakse kaivettiin kukkapenkki. Kun vauhtiin oli päästy, kaivettiin samalla kertaa pihaan myös kuopat kahdelle karviaispensaalle. Eipä tiennyt tyttö, ettei piha suinkaan ollut vielä valmis.

Seuraavana keväänä totesin, että kukkapenkkini leviää yli reunusten, vaikka olin taimia ostaessa kertonut käytettävissä olevan tilan. Siispä kukkapenkkiä laajennettiin toisesta reunasta ja siirsin yhden taimen laajennetulle alueelle. Runsasluminen talvi oli painanut toisen karviaispensaan oksat poikki, mutta toiveikkaana jäin odottamaan, josko pensas virkoaisi. Muuten tuona kesänä pihan hoito rajoittui välttämättömiin, sillä iso A oli puolivuotias ja vei aika lailla kaiken energian.

2012 keväänä olikin taas uutta puhtia pihan hoitoon. Jälleen kerran kultahanhikki oli levittäytynyt yli äyräiden ja raa'asti heitin yhden taimista pois. Samoin toissa talvena kovia kokenut karviainen sai lähteä ja tilalle tuli punaviinimarjapensas. Isännän mummolasta saimme jaetun juurakon raparperia, jolle saatiin taas kaivaa uutta kuoppa pihan nurkkaan. Sain myös päähäni kaivaa kokonaan uuden kukkapenkin, johon syksyllä istutin kesän ajan ruukuissa pitämäni perennat. Kukka-amppeleiden sijaan ostin terassille amppelimansikoita 12 juurakkoa, joista lopulta 10 lähti kunnolla kasvamaan. Syksyllä istutin mansikat talvehtimaan raparperin viereen.

Piti rajata oma varjo pois kuvasta, joten samalla tipahti pari mansikantaintakin :) Hienosti on kuitenkin taas lähtenyt kasvamaan, vaikka jouduinkin leikkaamaan hirveän määrän rönsyjä pois. En tiedä johtuuko lajikkeesta vai mistä, mutta tämä ainakin rönsyilee ihan järjettömän paljon ja loppukesästä onkin todella epäsiistin näköinen.

Keväällä 2013 aloitin pihan kuopsuttamisen hyvissä ajoin, vaikka kylmä kevät ei varsinaisesti herättänyt siihen intoa. Sen sijaan pikku I:n lähestyvä synnytys potki minuun kolotuksista huolimatta vauhtia, sillä halusin saada pihan kuntoon kesäksi. Enkä siis uskaltanut luottaa siihen, että intoa riittäisi vauvan tultua sotkemaan totuttuja rutiineja. Rikkaruohojen nyppimisen lisäksi kukkapenkissä leimut alkoivat tulla halkaisuikään ja isoiksi ne olivatkin jo ehtineet kasvaa. Halkaisin kuitenkin vain toiset ja samalla piti taas tietysti laajentaa kukkapenkkiä. Siinä vasta muuten näky: raskausviikkoja taisi olla 38-39, vatsa roikkui jo niin alhaalla, etten pystynyt kunnolla nostamaan jalkoja ja samalla iskias vihloi. Kuopan kaivaminen ei siis varsinaisesti ehkä olisi ollut luontevin askare tuossa vaiheessa, mutta jotenkin ihmeen kaupalla sain sen kaivettua.

Kultahanhikin lisäksi istutin ensimmäisenä keväänä tähän syysleimuja ja leimurakkauksia. Nyt kukkapenkki on ilman muuta saavuttanut lopullisen kokonsa ja oikeastaan se onkin nyt paremman näköinen kuin alkujaan. Alunperin se oli siis vain tuon aidan keskiosan levyinen, nyt se on aidan päästä päähän.

Tämä kevät onkin ollut mukava, koska pihatöihin on päässyt jo hyvissä ajoin maan ollessa jo täysin sula ennen kuin tavallisesti edes lumet ovat ehtineet sulaa päältä. Ensimmäisenä luovuin lopuistakin kultahanhikin taimista. Meni hermo lopullisesti siihen jatkuvaan leviämiseen, eikä se mielestäni edes ollut enää kaunis. Se vaatisi huomattavasti isomman tilan päästäkseen oikeuksiinsa. Tilalle istutin Kehäkukan siemeniä ja ne ovatkin jo alkaneet itää. Viime kesänä jo totesin, että raparperi on liian lähellä mansikoita, joten sekin olisi siirrettävä. Heitin pois toissa kesänä kaivamani kukkapenkin kukat ja laitoin tilalle raparperin. Viikko tämän jälkeen minulle tarjottiin lisää raparperin juurakoita ja eihän niistä voinut kieltäytyä. Lapio siis taas heilumaan ja kaksi juurakkoa lisää entiselle kaveriksi. Tänä kevään vihdoin muistimme leikata myös toisen pensasaidoistamme ja pistimmekin sen aivan matalaksi. Se kasvoi miten sattui ja oli todella epäsiisti, koska se ei ollut ikinä nähnytkään pensassaksia. Paras ratkaisu oli siis aloittaa alusta. Omenapuuta olemme leikanneet kuuliaisesti joka kevät ja se onkin lähtenyt upeaan kasvuun, vaikka se muuttaessamme olikin melko karu näky. Omenoitakin on tullut nyt kahtena syksynä. Valitettavasti puun sijainti on huono, eikä se selvästi saa tarpeeksi valoa. Jää siis nähtäväksi, tulemmeko ikinä saamaan siitä kunnon satoa.

Raparperi ei ollut millänsäkään siirrosta vaan lähti heti puskemaan uusia varsia. Ajankohta siirrolle olikin otollinen, sillä juurakko ei ollut vielä ehtinyt tehdä isoja juuria, joten luultavasti en katkaissut niitä hirveästi. Kuvanottohetkellä uudet juurakot eivät olleet vielä saapuneet.

Sieltä pilkistää kehäkukan taimi.

Narsissit ovat vähän levahtaneet, asiaa ei yhtään auttanut iso A, joka käveli takaperin ja pyllähti suoraan niiden päälle. Nämä aion istuttaa pian etupihan vaahteran juureen.

Sain meillä kyläilleiltä ystäviltä krokuksia kolme sipulia ja ne olivat jo kauniisti nupuillaan. Istutinkin ne pian tähän ja kas niin, kukat olivat menneet pupun masuun. Uusia nuppuja kuitenkin puski vielä esiin, mutta lyhyt oli sekin ilo. Taas on viety kevätpenkin kaunistuttajat kuin veitsellä leikaten.

Tässä pätkäisty pensasaita. Hiljaa hyvä tulee.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen pihaamme juuri nyt. Vaikka yhtä jos toista löytyy, silti lapsilla on vielä reilusti tilaa touhuta. Ehkä nyt uskallan sanoa, ettei suurempia muutoksia pihaan enää tehdä. Ruukkuihin ja amppeleihin kuitenkin tulee laitettua jotain kesäkukkia vuosittain, jotka tuovat sitten mukavaa vaihtelua. Vielä haaveilen istutuslaatikoista, joihin saisin kasvamaan porkkanaa ja sipulia, mutta luultavasti kiintiö alkaa nyt olla täynnä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Sormiruokailu. Nyt

Pikku I on jo päälle 11 kk (olen muokannut tämän nyt kolme kertaa, kesti "tovi" saada tämä teksti julkaistua), mikä tarkoittaa ruokailun osalta jotain uutta. Nimittäin (hapan)maitotuotteita. Siispä ajattelin tähän väliin tehdä hiukan yhteenvetoa meidän kokemuksista sormiruokailusta ja ehkä jotain vinkkiäkin siitä kiinnostuneille.

Pikku I:n supersuosikkeja tällä hetkellä ovat bataatti, porkkana, eri lihoista tehdyt lihapullat, jogurtti, pasta, päärynä, mustaherukka, mansikka ja BANAANI. Tyttö voisi syödä banaania joka aterialla. Myös iso A:lla oli aikoinaan tällainen vaihe ja hän saikin banaania paljon, koska mikään muu ei meinannut upota ja hänen vatsansa kestää melkein mitä vain. Pikku I:n kohdalla taas olen pitänyt kiinni yhden banaanin päiväannoksesta, koska hän on muutenkin kovavatsainen. Mustikoistakin hän tykkäisi, mutta lääkärin suosituksesta olen ne jättänyt toistaiseksi kokonaan pois edellä mainitusta syystä. Muut marjat korvaavat mustikat toistaiseksi. Lisäksi pikku I:lle maistuu kukkakaali, kiivi, omena, mandariini, palsternakka, kesäkurpitsa ja vaihtelevasti avokado.

Ateriat koostuvat hyvin yksinkertaisista elementeistä. Kypsennän kasviksia pääasiassa keittämällä tai höyryttämällä, joskus harvoin paahdan uunissa. Vaihtelevasti lounaalla ja päivällisellä on 1-2 eri kasvista ja sitten jonkin sortin lihaa. Naudan, broilerin ja kalkkunan jauhelihasta teen pyöryköitä ja kala menee sellaisenaan joko uunissa kypsennettynä tai kuutiot höyryttämällä. Tämä kombo on sopinut pikku I:lle hyvin, hänellä säilyy keskittymiskyky parhaiten, kun tarjolla on vain vähän kerrallaan. Nyt kun ruoka-aineet alkavat olla jo tuttuja, voisi alkaa enemmän tehdä "oikeita" ruokia, kun tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat olleet pääasiassa itsenäisiä yksiköitään. Keittoja ja makaronilaatikkoa onkin jo saanut pidemmän aikaa (aluksi veteen, nyt voisi jo tehdä maitoon), mutta nyt voisi repertuaaria jo laajentaa. Myönnettäköön, että pieni laiskuus on vaivannut, kun yöt ovat olleet niin katkonaisia jo monen monta kuukautta. Oikeastihan tuo vauvatuunatun ruoan tekeminen ei olisi vaativaa, mutta kun selkärangassa on tietty toimintatapa, ei väsyneenä jaksa sen enempää miettiä, mitä on tekemässä.

Aamu-, väli- ja iltapalat koostuvat vaihtelevasta yhdistelmästä jotain hedelmää, leipää ja jogurttia. Puuroa en ole toviin tarjonnut, koska se ei vain enää kelvannut. Taisi saada sitä liikaa. Itsetehdyt sämpylät ovat herkkua ja samoin ihan kaupan ruisleipä. Varsinkin nyt kun ollaan jo lähellä 1 vuotta, olen mielelläni tarjonnut ruisleipää ihan päivittäin. Suolaa niissä on kuitenkin niin pieniä määriä ja koska pikku I ei sitä myöskään syö paljoa kerralla, olen katsonut sen harmittomaksi herkuksi. Jogurtin sekaan sotken aina jotain marja- tai hedelmäpilttiä ja mahdollisesti niitä sämpylän paloja tai Talk-muruja. Joskus on ollut myös kauraleseitä, mutta ne saivat suunnattoman nenännyrpistyksen. Soseet ovat siis meillä vain hillonkorvikkeita ja aamuisin tyttö saa lääkkeensä soseen seassa, koska se on toistaiseksi ainoa tapa, jolla litku on saatu menemään kokonaisuudessaan alas.

Lusikalla ja haarukalla syönti onnistuu, kun ne lastaa valmiiksi. Nyt parin päivän aikana pikku I on jo yrittänyt sohia lusikalla lautasta, selvästi ymmärtäen, että niin pitäisi tehdä. Tähän annan jatkossa aikaa ja mahdollisuuksia enemmän, jotta tyttö saa harjoitella. Jokin puuro olisi ehkä paras tähän, tuolla jogurtilla harjoittelu on jopa minun mieleeni vähän turhan sotkuista tässä vaiheessa.

Pikku I ilmaisee myös erittäin selvästi, jos jokin ei maita tai vatsa on täysi. Ruoat yleensä alkavat lentää ympäriinsä ja elettä korostaa nenännyrpistys. Lisäksi hän kääntää päänsä tai jopa koko kehonsa, mikäli äiti ei muuten usko. Kirsikkana päällä on tietysti käsien ojennus kohti ruokkijaa ja tyytymätön vinkuminen, joka loppuu kun pääsee syliin ja käsipesulle.

Viiden kiinteän aterian lisäksi pikku I nauttii vielä paljon rintamaitoa tai ainakin monta kertaa, päivisin 3-4 kertaa. Se onkin hyvä asia, koska maitotuotteita on vielä vähänlaisesti ruokavaliossa muuten. Ja nyt ei ole edes mitään pakkoa lopettaa tuota imetystä, joten nautitaan tästä vielä niin kauan kuin voidaan. Yöimetykset ovat vihdoin vähentyneet yhteen kertaan, muut olivatkin olleet jo tovin pelkkää rauhoitteluimetystä, mutta tämä yksi kerta vielä syödään oikeasti. Kai. En ole parhaimmillani öisin, joten ihan varmaa tietoa tuosta syömisestä ei kyllä ole.

Sotkuahan tästä tulee, mutta yllättävän nopeasti se väheneekin. Kun vauva tottuu touhuun ja yhä useammat ruoka-aineet tulevat tutuksi, niitä ei tarvitse joka kerta tutkia niin kovin tarkkaan ja ruoan voi vain syödä. Toki syömistaitojen kehittyessä ruokakin muuttuu, minkä mukana tulee taas lisää sotkua. Esimerkiksi makaronilaatikko on sellaista, mitä löytyy luultavasti vielä seuraavankin päivänä jostain yllättävästä paikasta.

Parasta sormiruokailussa on se, että saa itsekin syödä samalla. Eli koko perhe voi syödä yhdessä, eikä tarvitse syödä vuorotellen. Tämä toki edellyttää sitä, että laitat kaiken valmiiksi, ennen kuin kukaan istuu pöytään. Jos lapset ovat jo pöydässä, kun vasta leikkaat paprikaa, voit unohtaa sen oman syömisen. Vauva kitisee, kun et ole antamassa lisää ruokaa tarjolle, esikoinen tarvitsee paperia, maitoa, lusikan, paperia, lisää ruokaa, kurkkua, paperia ja sitten vauva oikeastaan haluaakin jo lopettaa koko syömisen. Eli kata pöytä ajoissa, laita talouspaperi/rätti käden ulottuville ja tuo pöytään valmiiksi lisukkeet sekä juomat. Nauti yhteisestä ateriasta.

Joskus sormiruokailu tuntuu työläältä, esimerkiksi kun pitää syödä jossain muualla kuin kotona tai mummilassa. Joskus se taas on kätevämpää kuin soseilu, kun kiireessä voi antaa rattaissa istuvalle lapselle käteen banaanin, eikä tarvitse pysähtyä mähläämään soseilla. En kuitenkaan voisi kuvitella toimivani omien lasteni kanssa mitenkään toisin. Pikku I:n kohdalla annoin kyllä itselleni luvan soseilla, jos se tuntuisi parhaalta ratkaisulta sillä hetkellä, mutta ei se koskaan tuntunut. Näin lapsemme oppivat syömisen tekniikan luonnollisen kehityksen tahtiin ja saavat tutustua luontevasti ruokaan kaikilla aisteilla.Tuntuu myös hyvältä, että vauva saa jo varhaisesta vaiheesta sosiaalistua yhdessä aterioimisen muodossa. Jos olisin raaskinut, olisin ostanut Tripp Trappiimme babysitterin, jolloin pikku I olisi päässyt osaksi aterioitamme jo ennen kuin itse edes syö.

Suosittelen lämpimästi sormiruokailua kaikille! Jos vauva on perusterve ja kasvaa normaalisti, estettä sormiruokailulle ei ole. Parhaiten se onnistuu, kun odottaa sinne n. 6 kuukauden ikään ja välttää soseiden syöttämistä. Aiheeseen on myös hyvä tutustua etukäteen, suomeksikin on sekä käännetty yksi kirja että kirjoitettu ihan oma. Näistä saa vinkkejä turvalliseen aloittamiseen ja erilaisiin ruokiin.

Vuoden vanhempi, monta vuotta viisaampi

Tänään olen 27 vuotta. En ole oikeastaan koskaan ollut tyytyväinen ikääni, mikä kertonee siitä, että en ole ollut tyytyväinen itseeni. En ole ehkä tuntenut itesäni tai sitten en ole pitänyt siitä, mitä tunnen. Molemmat varmasti pitävät paikkaansa. Lukiossa kuvittelin, että 25 on se maaginen luku, kun tulen onnelliseksi. Ikä, jolloin hyväksyn itseni ja elämä tuntuu hyvältä. Mutta se tapahtuikin tänään. 27 tuntuu todella hyvältä ja tajusin sen maatessani sängyllä pieni kuumeinen vauva kainalossani.

Tämä tunne ei suinkaan synny siitä, että olisin nyt poikkeuksellisen onnellinen ja kriisitön. Elämä ei ole juuri nyt ollenkaan helppoa. Olemme sairastelleet viimeisen kuukauden aikana paljon ja valvoneet viimeisen 10 kuukauden aikana vielä enemmän. Univelkaa on enemmän kuin maksukykyä ja se näkyy arjessa. Eikä tämä tunne myöskään syntynyt yhdessä yössä. Se on tulosta monen vuoden tarkasta itsetutkiskelusta, raskaasta matkasta itseen. Peiliin katsominen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Harmaat sävyt löysinkin jo matkani alussa, mutta kunnolla nuoruuden mustavalkoisuus alkaa vasta nyt karista. Sen myötä olen vähitellen alkanut hyväksyä itseni ja etenkin sen, että on asioita, joita voin itsestäni muuttaa. Jos jokin käyttäytymismalli tuntuu raskaalta, voin opetella siitä pois. En ole perimäni, kasvatukseni tai kokemusteni vanki. Sen sijaan voin pakata reppuuni mukaan ne asiat, joista voin sekä oppia että kasvaa, ja heittää loput pois. Siitähän elämässä on kyse: kasvamisesta.

Äitiys on tietysti ollut äärimmäisen hyvä opin paikka. Kun suurimman osan ajasta ajattelee jotakuta toista, on taas helpompi palata itseen ja tehdä havaintoja itsestä. Lapset myös pakottavat vanhemmistaan sen todellisen minän esiin. Lapsille ei voi teeskennellä, koska he näkevät sen läpi. Toisaalta vanhemmuus käy välillä niin rankaksi, että ei voi olla muuta kuin oma itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Siksi ainakin omalla kohdallani väitän vanhemmuuden olevan erittäin hyvä mahdollisuus tulla "paremmaksi ihmiseksi". Koska lapset pakottavat huonoimmatkin puolesi esiin, saat mahdollisuuden tehdä niille jotain. Tämä toki voi tapahtua missä tahansa ihmissuhteessa, mutta oman kokemukseni mukaan omatunto alkaa soimata paljon herkemmin, kun oma vajaavaisuus heijastuu lapsiin.

Olo on nyt levollisempi kuin koskaan, vaikka olosuhteet ovat paikoin myrskyisät. Tunnen itseäni jo paljon ja pystyn ymmärtämään omia tunteitani ja reaktioitani. Uskallan kohdata itsessäni vaikeimmatkin tunteet ja käsitellä ne. Toisaalta en pelkää ottaa vapautta suojella itseäni tarpeettomilta haasteilta. En enää suostu jäämään kenenkään tallottavaksi, ymmärrän paremmin oman arvoni.


Kun tänään mietin tätä kaikkea, tunnen myös suurta häpeilemätöntä kiitollisuutta itseäni kohtaan. Kauan sitten arvoin, jaksanko tai uskallanko lähteä sille rankalle tielle, jonka varrella nyt seison kilometrejä edempänä. Olen kiitollinen itselleni, että arkailusta huolimatta lähdin ja opettelin kohtaamaan omat demonini. Löysin paljon tukahduttavaa, mutta myös voimaannuttavaa. Tärkeintä on ollut oppia, ettei tarvitse olla virheetön ollakseen arvokas ja toisaalta löytää myös ne työkalut, joiden avulla kohdata tulevaisuuden kriisit ja muuta haasteet.

27-vuotias nainen kuittaa.

Erilainensamanlainen äiti

Varmasti jokaisessa perheessä ainakin ennen pitkää tulee varsin selväksi, että jokainen on erilainen. Yhteentörmäyksiltäkään tuskin voi välttyä, kun vuosikausia eletään saman katon alla. Itse olen nyt jo todennut, että perheessämme vallitse kaksi hyvin erilaista temperamenttia, molempia kaksin kappalein. Tietysti jokaisella on sitten vielä lisäksi omat luonteenpiirteensä, mutta nämä ns. päätemperamentit ovat varsin selkeät kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää sekä sovun ylläpitämisen että kasvattamisen osalta.

Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.

Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".

Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.

Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.

Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.

Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.

Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)

Laskiainen + välipalavinkki

Saatiinhan sitä lunta vielä vähän! Ei tuossa paljon hurraamista ole, mutta aloin jo kyllästyä laskiaisrieha-vitsiin: omat pulkat mukaan :) Koko viime viikon sormet syyhysivät ja vihdoin sunnuntaina pääsin tositoimiin, eli leipomaan pullaa pitkästä aikaa! Päätin kokeilla uutta pullareseptiä, jonka löysin yhdestä seuraamastani blogista: Makeaa murmelin täydeltä. Ja voin vakuuttaa, että tätä reseptiä ei ole suotta nimetty maailman parhaaksi pullaksi! Mikä ihana keveys ja pehmeys! Seuraavanakaan päivänä pullat eivät olleet kuivia, kuten ainakin itselläni yleensä. Useimmiten laitankin osan pullista/korvapuusteista suoraan uunista pakkaseen säilyttääkseni kaiken mahdollisen tuoreuden. Suosittelen kokeilemaan tätä reseptiä, itse leivon tästä lähin pullat vain ja ainoastaan tällä reseptillä.

MAAILMAN PARAS PULLA

100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja 

Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja  lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.

Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.

Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.

MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI

1 dl 
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.

Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.

Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.

Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)

Makeaa laskiaistiistaita!

Kolmekymmentäjotain-vuotis herkut

Kuten jo hyvin tiedätte, meillä synttärisankareita (ja muitakin sankareita) juhlistetaan aina herkutellen. Oikeastaan, meillä herkutellaan herkästi mistä tahansa syystä :D Rakastan leipomista ja tietysti herkullisia makuelämyksiä, joten minulle leipominen on tapa kertoa, että välitän. En muista, koska viimeksi olisin hutaisten leiponut jotain mitä sattuu. Mukana on aina pääkopallinen ajatusta ja sylillinen rakkautta. Aina makuyhdistelmät eivät vastaa visiota, mutta pyrkimys on joka kerta tarjota suupalallinen taivasta. Meille tulevat vieraat voivat myös lähes poikkeuksetta olettaa, että kahvipöydässä ei juuri löydy kaupan tai ylipäänsä muiden leipomia tuotteita. En katso pahalla kaupan/leipomoiden tuotteita, mutta meidän kahvipöytäämme ne sopivat vain erikoistapauksissa. Yleensä jo vieraita kutsuessani huomioin sen, että tarvitsen aikaa leipomiseen. Toivon, että meillä käyvät tutut ja ystävät kokevat olevansa aina tervetulleita ja tärkeitä. Toivon myös, että pienet herkkupalat saavat heidät palaamaan uudestaankin ;)

Helmi-maaliskuun juhlaputken aloittaa totutusti perheemme 3-kymppinen. Yleensä juhlimme meitä aikuisia keskenämme, toisinaan vanhemmat kutsuvat itsensä kylään. Tänä vuonna kuitenkin kutsuimme ihan erikseen sukulaisia, koska ensinnäkin halusin syöjiä pöytään ja edellisistä vieraista on muutenkin jo vierähtänyt tovi. Tänä vuonna sankari halusi jotain raikasta ja keveähköä, ja yhtenä ehdotuksena oli jäätelökakku. Jo sanan kuullessani mieleeni piirtyi kuva eräästä jäätelökakusta, jonka joku aika sitten näin. Kakku löytyikin Mr. Googlen avulla helposti ja tässäpä teille linkki reseptiin. Suosittelen kokeilemaan, ihan älyttömän hyvää! Ehdoton kesäherkku, joka luultavasti tulee näkymään meidänkin kesän kahvipöydässä oman maan mansikoilla koristeltuna. Silikoninen vuoka siis vuorataan ensin ohuella kerroksella sulaa valkosuklaata ja annetaan jähmettyä pakastimessa ennen varsinaista kokoamista. Sisältä löytyy vanilja- ja mansikkajäätelöä sekä itsetehtyä mansikkakastiketta. Itse jätin kakun koristelematta, koska vuokani on sen mallinen, ettei siihen oikein saa marjoja pysymään. Mietin muitakin koristeita, kuten spritsauksia punaiseksi värjätyllä valkosuklaalla. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kakku on kaunis sellaisenaan, koska valkosuklaakuori on niin ohut, että jäätelöraidat kuultavat kauniisti sen läpi.

Suolaisena herkkuna oli itse kehittelemäni "Antskun lörttönen", joka koki näihin pirskeisiin jonkin verran muutoksia alkuperäisestä reseptistä. Ideana alunperin oli yhdistää liha- ja riisipiirakka, eli käytännössä riisipiirakan sisältä löytyy lihapiirakan täytteet. Kuoreksi kuitenkin valitsin perinteisemmän suolaisen piirakan pohjan ja täytteeseen lisäsin pieniä twistejä. Riisipiirakka siis näkyy tässä vain muotona :) Alkuperäisessä ohjeessa tästä tuli yksi iso piirakka, mutta tällä kertaa tein monta pientä, mikä osoittautuikin loistovalinnaksi. Tässä siis resepti:

ANTSKUN LÖRTTÖSET (15-20 kpl)

POHJA
150 g voita tai margariinia
4 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
1 dl juustoraastetta
1 dl kylmää vettä

Nypi kaikki ainekset vettä lukuunottamatta kulhossa. Lisää vesä ja sekoita tasaiseksi. Laita hetkeksi jääkaappiin.

TÄYTE
1,25 dl riisiä
2,5 dl vettä
150 g jauhelihaa
puolikas punainen paprika
puolikas sipuli
pippuria ja suolaa
200 g maitorahkaa
(2 rkl kermaa)

Kiehauta vesi ja lisää riisit. Keitä riisiä niin kauan, että vesi on kokonaan imeytynyt. Ruskista jauheliha ja lisää kuutioidut paprikat ja sipulit. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää maitorahka ja halutessasi tilkka kermaa. Lisää lopuksi vielä riisi ja sekoita tasaiseksi massaksi. Tarkista maku ja lisää mausteita halutessasi.

Kauli taikina n. 4 mm paksuiseksi levyksi. Leikkaa taikinalevystä ympyröitä, itse käytin ympyrämuottia, joka on halkaisijaltaan 10 cm. Lusikoi täytettä taikinaympyröiden keskelle reilun ruokalusikallisen verran ja painele tasaiseksi..

 Rypytä vapaalla tyylillä.

Paista 200 asteessa uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Taikina ei juurikaan saa väriä, joten älä jää odottamaan ruskistumista. Piirakat ovat valmiita, kun ne eivät jää kiinni leivinpaperiin.

Lisäksi halusin vielä uudestaan kokeilla macaron-leivoksia. Tällä kertaa kuoret onnistuivat rakenteeltaan täydellisesti. Viime kertainen ilmakupla-ongelma loisti poissaolollaan ja kuoret olivat upean värisiäkin. Viimeksihän elintarvikeväriä tuli aivan liian vähän. Ainoa ongelma on enää oikeanlaisen tyllan puuttuminen. Itselläni on vain pieniä ympyrätyllia, joten joudun pursottamaan kuoret spiraalimaisesti. Valitettavasti en tajunnut pursottaessani, että vaikka massa näyttää tasoittuvan tasaisesti, sitä se ei kuitenkaan tee. Toisella puolella ympyrää oli suurimmassa osassa hiukan enemmän massaa kuin toisella puolella, joten kuoret vinoutuivat. Ja minä kun luulin keksineeni hyvän tekniikan saada täydellisen pyöreitä kuoria! No, oppia ikä kaikki. Nyt on iso tylla hankinnassa ja vasta sitten teen seuraavan erän näitä. Kuorien reseptin olen jo aiemmin julkaissut blogissa ja toisena täytteenä käytin myös blogista tuttua vadelmatäytettä. Toisena täytteenä käytin ihanan kirpeää sitruunakreemiä. Alkuun hiukan pelkäsin, mahtaako täyte olla liian kirpeää, mutta makeiden macaron-kuorien välissä se oli täydellinen! Tuolla vadelmatäytteellä en enää jatkossa täyttäisi edellisenä päivänä, sillä se kostuttaa leivoksen läpipehmeäksi. Toiset toki tykkäävät sellaisesta, mutta itse pidän pienestä rapeudesta. Sitruunakreemillä täytetyt leivokset olivat juuri sopivia seuraavana päivänä. Kreemin ohje on tutusta Unelmaa leipomassa -blogista. Joskin korvasin sokerin vähemmällä määrällä Stevia-sokeria.

Valitsin kuvaan kaksi parhainta leivosta (yhden molemmilla täytteillä), jonka kuoret eivät vinoutuneet ja jotka kuitenkin olivat jotakuinkin pyöreitä ja samankokoisia :)

Pöytäliinaahan emme käytä, niin kauan kuin nuorin repii sitä ja samasta syystä puuttuu tabletit toisesta päästä pöytää ;)

Herkullista alkuviikkoa kaikille ja tervetuloa kylään kahden päivän varoitusajalla ;)