keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Erilainensamanlainen äiti

Varmasti jokaisessa perheessä ainakin ennen pitkää tulee varsin selväksi, että jokainen on erilainen. Yhteentörmäyksiltäkään tuskin voi välttyä, kun vuosikausia eletään saman katon alla. Itse olen nyt jo todennut, että perheessämme vallitse kaksi hyvin erilaista temperamenttia, molempia kaksin kappalein. Tietysti jokaisella on sitten vielä lisäksi omat luonteenpiirteensä, mutta nämä ns. päätemperamentit ovat varsin selkeät kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää sekä sovun ylläpitämisen että kasvattamisen osalta.

Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.

Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".

Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.

Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.

Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.

Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.

Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti