perjantai 16. toukokuuta 2014

Vauvoista voi selvitä hengissä

Vanhemmat ovat väsyneitä. Mikä uutinen. Viimeksi havahduin tähän noin kaksi vuotta sitten ja nyt taas. Eli siis silloin, kun oma väsymys on helpottanut merkittävästi. Kun itsellä on kokemus siitä väsymyksestä, mutta alkaa jo olla tunnelin valoisassa päässä, huomaa paremmin ne, jotka ovat vielä keskellä tunnelia. Aiemmin he olivat vain kanssakulkijoita, jotka olivat samassa tilanteessa, eikä siinä sen kummempia. Vitsaillen vaihdeltiin sattumuksia, mitä väsymys on saanut aikaan (pikku I:n syntymäpäivän aattoyönä heitin leikkuulaudallisen vihannesjätettä lattialle roskiksen viereen ja puolessa välissä tajutessani asian, ajattelin, että kaadetaan nyt sitten loputkin). Virkeämpänä tajuaa sen karuuden, kuinka väsyneitä vanhemmat oikeasti ovat. Eikä sitä huomaa siitä, kuinka kovaan ääneen kukakin kailottaa väsymyksestään. Sen huomaa silmistä, jotka eivät naura suun mukana. Sen huomaa huokauksesta, joka hukkuu vauvan itkuun. Sen huomaa rivien välistä, kun naurahtaen toivotaan puolison suksivan kuuseen. Sen huomaa toinen äiti tai isä.

Ennen vanhemmuutta, koin useinkin väsymystä. Koin väsymystä joka aamu, kun piti nousta töihin tai luennolle. Koin väsymystä istuessani iltapäivällä bussissa matkalla kotiin. Mutta kun minusta tuli äiti, opin todella tuntemaan väsymyksen. Sellaista väsymystä ei voi edes kuvailla. Se ei tunnu samalta kuin päivä yhden huonosti nukutun tai jopa valvotun yön jälkeen. Vanhemmuuteen ei liity vain katkonaisia öitä, vaan katkonaiset yöt vauvan kanssa. Kuukausien valvomisen jälkeen pystyt toki toimimaan, mikä luo illuusion siitä, että vanhemmat tottuvat unenpuutteeseen. Osittain se pitääkin paikkaansa, sitä oppii löytämään ne tavat toimia, jotka eivät vaadi liikaa resursseja. Todellisuudessa et kuitenkaan ole ollenkaan se sama ihminen, joka onnellisena odotti vauvan syntymistä kuin kuuta nousevaa. Haukottelet ystäviesi seurassa, unohdat mitä he ovat kertoneet, hukkaat tavarasi... nämä ovat pieniä juttuja. Lisäksi ovat ne isommat. Et yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä kehenkään, ellei heillä satu olemaan lapsia ja joiden kanssa ehkä haluaisit järjestää leikkitreffit. Eikä se johdu siitä, ettetkö haluaisi tai välittäisi. Jos jostain syystä tulee hetki, että voisit istua alas ja puhua puhelimessa, valitset luultavasti kaukosäätimen ja annat itsesi nukahtaa sohvalle. Aloitat tyhjänpäiväisiä riitoja puolisosi kanssa, koska väsymys on vienyt harkintakykysi. Et näe enää sitä ihmistä, johon rakastuit, vaan ärsyttävän idiootin, joka ei tee tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin yhtään mitään. Aluksi väsymys purkautuukin lähinnä puolisoon tai kumppaniin, mutta ajan kanssa myös lapset saavat siitä osansa. Äiti ei jaksa leikkiä, äiti komentaa turhista asioista ja on äreä.

Vauvan äiti tai isä on siis mitä parhainta seuraa! Jos itse väsymys ei olisi jo tarpeeksi, vanhemmat kantavat jatkuvaa syyllisyyttä tästä kaikesta. Niistä rakkaista, joiden elämästä tulee itselle tuntematonta, puolisosta, joka ei saa rakkautta, lapsista, joille ei riitä aikaa ja energiaa. Onko ihme, että loppuunpalaminen on lähellä?

Toiset ehkä pääsevät helpommalla. On ehkä spesiaalivauva, joka ei uuvuta vanhempia. Tai on vanhempia, jotka osaavat muodostaa ympärilleen utopian, eivätkä näe metsää puilta. Ehkä vanhemmilla on poikkeuksellinen tukiverkosto, joka pitää huolta vanhempien jaksamisesta, ennen kuin tilanne äityy pahaksi. Ehkä toiset sietävät väsymystä paremmin. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka joutuvat kohtaamaan jaksamisensa rajat vauva-aikana. Pahimmassa tilanteessa ovat ensikertalaiset, joilla ei ole vielä kokemusta siitä, että se menee ohi. Vauva-aika tuntuu loputtomalta usvalta, jossa ei ole muuta kuin vauva, joka ei anna nukkua. Vaikka olen itse ollut siinä usvassa, pahassa sellaisessa, en tiedä mitä sanoisin teille, jotka vielä etsitte valoa tunnelin päässä. En tiedä, miten selvisin.

Ei auta, vaikka kuinka uskottelen, että se menee ohi, eikä välttämättä edes vaadi ihmeellisiä toimenpiteitä. Lapsen kasvaessa asiat muuttuvat, vaikka niitä ei aktiivisesti muuttaisikaan. Lapset oppivat nukkumaan ilman taikatemppuja. Se menee ohi. Loputtomia vauvan "korjausyrityksiä" tärkeämpää olisikin löytää keinot selvitä tästä hetkestä. Sopia kumppanin kanssa, että molemmille järjestetään aikaa palautua. Sinä aikana toinen saa nukkua, käydä ostoksilla tai urheilemassa, katsoa telkkaria, kirjoittaa blogia, lukea, neuloa, ommella, ihan mitä vain. Kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee hänet onnelliseksi. Pienikin hetki riittää, kun niitä on säännöllisesti. Ennen pitkää jokainen vanhempi alkaa taas saada unta ja kuukausien unenpuutteeseen ei auta parin tunnin päiväunet, vaan monta hyvää peräkkäistä yötä. Siksi on mielestäni tärkeää muistuttaa, että se vapaahetki voi ainakin silloin tällöin olla hyvä käyttää johonkin muuhun kuin nukkumiseen. Itse olen kokenut, että usein väsymystä (jos ei ole ihan "tappopäivä") auttaa parhaiten pieni irtautumishetki, joka voi vaikka olla jakso Greyn anatomiaa tai kahvilakäynti. Kun saa tietoisesti hetkeksi irtautua arjesta, on siihen kiva taas palata. Tärkeää olisi myös järjestää näitä irtautumishetkiä yhdessä kumppanin kanssa. Jos ei vauvaa voi vielä jättää hoitoon pidemmäksi aikaa, niin pieni kävelylenkki yhdessä tai illalla lasten nukkuessa elokuvan tai tv-sarjan katsominen yhdessä sohvalla karkkipussin kanssa pitää yllä läheisyyttä.

Toivon kaikille vauvojen vanhemmille pitkää pinnaa ja malttia. Tärkeä muistisääntö on, että mitään isoja päätöksiä ei saa tehdä pikkulapsiaikana! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kannattaa eropäätökset jättää parin vuoden päähän. Vauva-ajasta voi selvitä jokseenkin täysjärkisenä ja seuraavat vauva-ajat ovat jo helpompia. Ja pyytäkää apua! En itse ehkä aina osaa sitä tarjota, mutta en pyydettäessä kieltäydy.

Rakkaudella,
toipuva äiti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti