Hauska tavata taas, Pikku Gee!

Iso Gee. Kaikki tuntevat sen. Jopa he, jotka eivät koskaan joudu katsomaan sitä silmiin. Elämään sen kanssa. Taistelemaan sen kanssa. Iso Gee, joka vilahtaa jokaisen yliopisto-opiskelijan mielessä tämän tästä, vaikka se ei olisi edes ajankohtaista. Iso Gee, josta kuulee kauhutarinoita heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien: aihe on liian vaikea, ei löydy lähteitä, ajatus junnaa, kirjoittaminen tökkii, ohjaaja on dille, seminaarissa istuminen tympii, projekti venyy venyy venyy venyy ja lopulta se on viimeinen este ennen valmistumista. Gradu.

Itsekin olen suunnitellut gradua ja sen tekemistä kolmisen vuotta. Aihe on vaihtunut täysin kolmesti ennen kuin se alkoi muototua nykyiseen muotoonsa. Aktiivisesti aloitin sen tekemisen viime syksynä, mutta lopulta pikku I:n nukkumattomuus vei voiton ja myönsin ohjaajalleni, ettei minusta nyt ole tähän. Edelleen yöunet ovat vähäisiä ja katkonaisia, mutta lisääntynyt valo ilmeisesti tekee sen, että energiaa silti löytyy aina jostain. Eikä pidä myöskään väheksyä sitä tosiasiaa, että mutsi tarvitsee nyt jotain muuta kuin tätä mutseilua!

Joten härkää sarvista kiinni, eväät kassiin, lapset kärryihin ja menoksi kohti yliopistoa tukahduttavan kuumana kesäpäivänä. Muutama vuosi sitten tämä reissu olisi luultavasti mennyt näin: aamulla yliopistolle hakemaan kirjoja, vähän lukemista, lounas, lisää lukemista, jätskit Koskipuistossa kaverin kanssa ja gradusta jutustelua. Nyt tämä reissu meni näin: järjestelmällinen vaunujen pakkaus (hoitolaukku, kylmälaukku, piknik-peitto), lähtö lounaan jälkeen, bussissa isomman lapsen kanssa jutustelua ja pienemmän armotonta viihdyttämistä, puolijuosten yliopistolle tulostamaan edellisiltana huolellisesti tehty kirjalista hyllyssä olevista muutamasta lähteestä, reipas matka jatkuu kirjastoon, jossa ripeä kirjojen haku ja joka välissä pahoittelut muille paikallaolijoille, vessapysähdys ja sitten Sorsapuistoon eväsretkelle ja jätskille, siitä leikkipuistoon, taas vessaan ja väsyneinä bussipysäkille. Varsin uuvuttavat neljä tuntia, mutta kivaa oli!

Jos siis tavoitteena tehdä gradua ja hoitaa lapset kokopäiväisesti kotona, tarvitaan vähän joustoa jokaiselta. Ensimmäinen askel onkin nimetä Iso Gee uusiksi. Minulle tämä pelätty hirviö on Pikku Gee. Yksi opintosuoritus muiden joukossa. Projekti on työläs, mutta ei vakavaa. Askel kerrallaan homma tulee valmiiksi. Toinen askel on sen hyväksyminen, että ei voi enää käyttää neljää tuntia haahuiluun, kahta lounaaseen ja kahvitaukoihin sekä kahta varsinaiseen työntekoon. Mieleen tulevat ajatukset kirjataan muistiin hiekkakakkujen teon lomassa, lähteitä luetaan illalla lasten nukahdettua riippumatta siitä, että kotityöt odottavat tekijäänsä ja vaikka tiedätkin aamuherätyksen olevan viimeistään aamukuudelta (+pari kolme yöherätystä klo 23-6). Mahdollisesti toimistosi on makuuhuoneessa sängyllä, jos lapsesi sattuu olemaan levotonta sorttia. Kesällä onneksi yötkin ovat sen verran valoisia, ettei tällainen järjestely ole mahdoton.

Miksi ihmeessä olen valinnut tämän tien? Eikö todella olisi muuta tapaa opiskella? Varmasti olisi. Mutta minä haluankin kaiken. Enkä ole useinkaan pelännyt tavoitella juuri sitä, niin älytöntä kuin se useimmiten onkin. Haluan valmistua, haluan todella kipeästi valmistua. Etenkin nyt, kun loppu häämöttää jo käden ulottuvilla. Viime viikolla palauttamani HOPS:n lukeminen tuntuu samalta kuin tukan harjaaminen kun siitä on leikattu 15 cm pois. Se loppuu kesken. Haluan myös olla kotona lasten kanssa. Etenkin kun pikku I on niin todella pieni vielä. Kaiken kukkuraksi haluan välillä uppoutua hetkeksi siihen toiseen maailmaan, johon tunnen kuuluvani, kasvatustieteen maailmaan. Uskonko todella onnistuvani tässä? Luulenko saavani gradun valmiiksi ensi kevääseen mennessä tällä tavalla? Kyllä ja kyllä. Miksi? Koska minulla on suunnitelma, varasuunnitelma sekä varasuunnitelman varasuunnitelma. Ennen kaikkea minulla on tahtoa.

Challenge accepted.