tiistai 3. syyskuuta 2013

Sosiaalinössöilijä rohkaistuu. Taas.

Kas siinä vasta sanahirviö, vaan silti niin osuva. Tämä kun ei suinkaan ole ensimmäinen blogini, eikä edes ainoa ylläpidettävä tällä hetkellä. Miksi ihmeessä olen aloittanut niin monesti ja aina lakannut päivittämästä? Ja miksi vain tämä yksi on julkinen, toinen piilotettu ja kolmas salasanan takana?

Pidän kirjoittamisesta. Se on terapiaa ja muistojen tallettamista. Joskus kirjoittamisella ei ole ilmiselvää tarkoitusta, yksinkertaisesti kirjoittaminen tekee minut iloiseksi. Jostain syystä itselleni kirjoittaminen ei aina kuitenkaan riitä. Itse asiassa ajattelen aina kirjoittaessani tekstin mahdollista lukijaa, vaikka tekstiä ei olisikaan tarkoitus antaa kenellekään luettavaksi. Joskus tuntuu, että ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole olemassa, jos kukaan muu ei saa tietää niistä. Minulle on tärkeää tulla kuulluksi. Siksi ehkä olen valinnut bloggaamisen aina uudestaan ja uudestaan.

Olen toisaalta myös ihan hirveän arka. Nuorempana rakastin konflikteja ja mielelläni niitä aiheutinkin, en niinkään riidanhaluisesti, mutta halusin aina herättää kärkästä keskustelua. Sillä tavalla myös opin maailmasta, mikä onkaan parempi tapa oppia ymmärtämään kokonaisuutta kuin kuulla omastaan poikkeavia ajatuksia? Silloinkin kun se kirpaisee. Nykyään kuitenkin haluan välttää suoria konflikteja, vaikka edelleen olen kiinnostunut erilaisista tavoista ajatella. Hyväksyn sen, että olen joskus väärässä tai että muilla voi olla toimivampi/parempi/huolellisemmin harkittu idea jostakin. Mutta minua ahdistaa ajatus siitä, että sellaisessa tilanteessa muut pitäisivät minua typeränä. Yliopisto tarjoaa lukuisia hyviä esimerkkejä tästä, koska sieltä jos jostain löytyy aina joku itseä fiksumpi. Eikä siellä välttämättä aina tarjoudu tilaisuutta todeta "totta, en ajatellutkaan tuota" vaan saliin jää leijumaan oma idioottimainen möläytys ja haluaisin vain vajota pöydän alle. Voisi kuvitella, että kyse on todella isoista asioista, mutta ei todellakaan ole :) Nuo yliopisto-tilanteetkin ovat olleet upeita oppimishetkiä: olen ollut oikeilla jäljillä, mutta joku on ajatellut asiaa hieman pidemmälle ja saanut aikaiseksi ehjemmän palapelin.

Olen siis pyöristänyt kulmiani ja värjännyt itseäni beigemmäksi, hiustenvärin vaihtelukin kertonee tästä muutoksesta ;) On kuitenkin yhä asioita, joihin suhtaudun intohimoisesti ja silloin tällöin tekee mieli älähtää. Ja tästä päästään varsinaiseen pointtiini: miksi olen niin arka bloggaaja. Tunnekuohuissa tulee ilmaistua itseään turhan harkitsemattomasti ja usein vastapuolen argumentit unohtuvat ja sitten jälkikäteen joutuu paikkailemaan itseään. Eikä sekään tietenkään ole pahasta, mutta en pidä siitä. Haluaisin aina ilmaista itseäni harkiten ja mieluiten myös tyhjentävästi. Tästä syystä olen useammin jättänyt älähtämästä ja vähintään älähdettyäni katunut niin, etten pysty edes katsomaan puhelinta/läppäriä.

Blogin kirjoittamisessa on juuri se ongelma, että aina joutuisi pyytelemään anteeksi joka toisessa lauseessa. "Siis tietenkin on myös se näkökanta, mutta minä nyt kärjistän tässä vähän..." Eihän sitä jaksaisi lukea. Toisaalta olisi tylsää kirjoittaa niin siististi ja mielipiteettömästi, ettei tarvitsisi aina vääntää lukijalle rautalangasta, että en minä ole itsekäs idiootti, joka ei pysty näkemään metsää puilta. Sitä paitsi, tällaiselta hölösuulta nämä tekstitkin paisuisivat ihan älyttömiin mittoihin jatkuvalla nöyristelyllä.

Olen siis nyt päättänyt olettaa mahdollisilta lukijoilta sen asteista älyä, että ei tarvitse aina sormella osoittaa, missä kärjistän korostaakseni omaa näkökulmaani. Mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin murrun ja poistan tämänkin ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti