Kauniita unia?

Koko pikku I:n odotusta ja näitä ensimmäisiä kuukausia on enemmän tai vähemmän leimannut ajatus: "tällä kertaa onnistun paremmin". Ei niin, että kokisin epäonnistuneeni iso A:n äitinä, vaan enemmänkin olen oppinut näistä kolmesta vuodesta niin paljon, että haluaisin nyt olla sen verran parempi kuin täysin kokemattomana. Konkreettisesti minulla oli mielessä muutama asia, joihin halusin tällä kertaa kiinnittää erityistä huomiota ja joissa halusin nimenomaan toimia toisin.

Yksi tärkeimmistä liittyi ilman muuta nukkumiseen. Iso A heräsi koko ensimmäisen vuotensa ajan öisin 8-10 kertaa yössä, pisimmät unipätkät öisin olivat vastasyntyneenä kaksi tuntia, myöhemmin 1,5 tuntia (yleensä ei siis tätäkään). Päiväunia iso A alkoi noin nelikuisena nukkua vain 45 minuuttia kerrallaan, noin suurin piirtein. Muutamia poikkeuksia mahtui myös joukkoon. Nukahtamisesta tuli hirveä show niin iltaisin kuin päivisinkin ja ainoa keino tuntui olevan iltaisin imetys ja päivisin pitkät vaunulenkit täydessä hiljaisuudessa keskellä metsää. Ei toivoakaan, että olisin uskaltanut olla illalla poissa kotoa. Vuoden lopussa olin niin uupunut, että kun minut pakotettiin kolmeksi vuorokaudeksi sairaalaan eristyksiin (huom. EI mielenterveydellisistä syistä ;) itkin ensimmäiset tunnit väsymyksestä ja helpotuksesta.

Eli ensimmäinen ajatus raskauden varmistuttua oli: ei enää rinnalle nukutusta! Toinen: unileluun on opetettava! Iso A ei piitannut unileluista ja näin ollen äiti ja myöhemmin isä olivat ainoat turvat, tuttikin nimittäin jäi ensimmäisten hampaiden puhjettua. Tuttiin liittyen olen nyt sijoittanut pikku I:n kanssa kalliimpiin tutteihin, jotka ovat tavallisia ohuempia ja aiheuttavat vähemmän painetta hampaisiin ja ikeniin. Toiveena siis, että tuttia syötäisiin myös hampaiden kanssa. Niille, jotka pidätte tutin imemistä pahana: ette tiedä mistä puhutte! :)

Rinnalle nukuttamisen suhteen olen pysynyt melko hyvin ruodussa ja alkuun pikku I nukahti hienosti omaan sänkyyn. En siis iltaisin ole edelleenkään kertaakaan nukuttanut rinnalle, mutta öisin on tullut rauhoiteltua imettämällä, kun ei ole jaksanut koko yötä kanniskella. Tosin, pikku I ei ole mikään erityinen rinnalla viihtyjä, toisin kuin veljensä aikoinaan. Sekin on tehnyt osaltaan helpommaksi tämän rintaa vain ruoka-aikaan -kampanjoinnin. Pikku I nimittäin saattaa jopa ärsyyntyä, jos tarjoaa rintaa, eikä hänellä ole nälkä. Oikeastihan tosi mielelläni imettäisin muutenkin kuin vain syöttääkseni, valitettavasti kokemus on kuitenkin osoittanut sen olevan suuresti koukuttava nautinto vauvalle, mikä taas johtaisi hankalaan imetysrumbaan öisin.

4 kuukauden yöhulinoiden alettua, olemme oman jaksamisemme huomioiden pyrkineet etsimään vaihtoehtoja ilta- ja yönukahtamiseen. Kanniskelu poikkeuksellisen rivakalla hytkytyksellä ja keinutuksella toimi, mutta alkuun vain isän kanssa. Ilmeisesti itse tuoksuin liikaa maidolle ja vaikka neiti ei sitä halunnut, se häiritsi. Manduca toimii usein, mutta ei nykyään enää joka kertaa, eikä yhtä helposti. Iltanukahtamiseen auttoi merkittävästi myös heijaus vaunujen kantokassissa. Se oli uskomatonta, sylissä jatkui rimpuilu ja kesti pienen hetken ennen kuin rauhottui, mutta kantokassin heiluessa itku ja pyöriminen loppuivat kuin seinään.

Päiväuniin olemme myös panostaneet toden teolla. Vaunuja on heijattu niin kauan, kunnes on ollut täysin varmaa, ettei uni enää tule. Usein uni on kuitenkin jatkunut. Tässäkin taas opimme nopeasti, että pieni heilutus ei todellakaan riitä, vaan tarvitaan kunnon maastoajoa. Eli käytännössä rivakkaa työntelyä nurmikolla. Välillä mietin, olisiko iso A:kin voitu opettaa aiemmin nukkumaan pitkiä päiväunia, luultavasti. Kuitenkin päiväunilta hän heräsi aina tyytyväisenä. Pikku I:stä taas huomaa, että pidemmät unet ovat tarpeen, vaikka tarvitseekin siihen apua. Viikkojen superheijaukset ovatkin tuottaneet tulosta ja pikku I nukkuu ainakin kahdet meidän mittapuulla superpitkät unet ja viime päivinä lähes ilman heijauksia. Joskus on riittänyt tutin laittaminen takaisin suuhun, joskus ei ole tarvinnut käydä kertaakaan vaunuilla (paitsi tarkistamassa, onko itkuhälyttimestä loppunut virta, kun on niin hiljaista). Tänään oli erikoinen päivä, kun päiväunia kertyi vain kolmet, kahdet kolmen tunnin ja yhdet kahden tunnin. En todella uskonut, että elämä vauvan kanssa voisi olla tällaistakin!

Sanottakoon nyt tähän väliin vielä sekin, että meillä ei ole mitään tarvetta opettaa pientä lasta, saati vauvaa, nukahtamaan yksin ja nukkumaan yksin. Iso A haluaa edelleen nukkua meidän välissä ja saa niin tehdä, tosin nykyään viihtyy myös paljon omassa sängyssään, joka on kuitenkin meidän sänkymme sivuvaununa. Pikku I:kin on aika monena iltana nukutettu syliin, jos vain on siinä viihtynyt. "Uni-itsenäisyys" on meillä siis todella pitkän aikavälin tavoite ja pyrimme siihen jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita ja haluja kunnioittaen. Itse nautin suuresti lasteni kanssa nukkumisesta ja olisi todella yksinäistä ja kurjaa, jos he nukkuisivat toisessa huoneessa :) Uskon kuitenkin, että mikään muu ei koukuta niin kuin rintamaito ja siinä nyppii tietysti eniten se, että kukaan muu ei sitä voi tarjota kuin minä. Vaikka sitten haluaisi nukahtaa vain syliin seuraavat kaksi vuotta, syliksi voi kelvata moni muukin. Tai ainakin myös isä. Toivon myös, että nämä nykyiset käytäntömme auttaisivat pikku I:tä oppimaan nukkumaan taas pidempiä pätkiä yölläkin (ensimmäiset pari kuukautta nukkui keskimäärin viisi tuntia pisimmillään putkeen). Se kun on aikuiselle aika tärkeä jaksamisen edellytys. Tällä hetkellä me aikuiset nukummekin eri huoneissa ja aamuyön syötön jälkeen vien pikku I:n isälleen, jotta itse saan nukuttua kolmisen tuntia putkeen.

Pinnasänkyyn on myös hankittu Brion mahtavat Bed rockers -tassut, joilla saa aikaan näppärää heijausta. Toistaiseksi pikku I ei ole mennyt niin helppoon, mutta viime yönä ja tänä iltana syliheijausta on saanut hiukan hiljentää, joten jospa kohta kelpaisi heijaustassutkin. En kyllä viime yönä hirveästi ehtinyt kokeillakaan noita tassuja, kun jo aika alkuyöstä nappasin neidin kainalooni.

Oli miten oli, nyt on helpottavaa ja lohdullista, kun on jotain vertailupohjaa. Tietää, että tämä on normaalia ja ohimenevää, ehkä on myös asioita, joita voimme itse tehdä helpottaaksemme kaikkien nukkumista. Ja vaikka Iso A:n kanssa mentiin vaikeimman kautta, on hänkin oppinut nukkumaan ilman vippaskonsteja ja periaatteessa läpi yön. Nukkumisesta ei tarvitse edes kinastella ja jos herää yöllä, kömpii vain viereen tai käy pissalla ja sitten kömpii viereen. (Viime yönä kyllä vähän höpöteltiinkin, koska iso A oli jo ehtinyt nähdä jännittävää unta ja halusi kertoa siitä).

Tämä on ikuisuusaihe lapsiperheissä, nukkuminen nimittäin. Se on myös yksi omista suosikkiaiheistani, kuten varmaan jo arvaattekin :) Mikä siis olisikaan osuvampi tapa lopettaa tämä merkintä kuin todeta, että menenpä tästä nyt nukkumaan ihanien lasteni väliin :)

Hyvää yötä!

Trendikäs paska äiti?

Käyn pääni sisällä melkoista taistelua siitä, minkälainen äiti oikeastaan haluaisin olla. Se ei ole tähän mennessä ollut tietoinen taistelu, mutta erinäisten tuskailujen seurauksena olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kyse. Jotenkin varmaan ajattelin, että äitiys tulee ajan kanssa luonnostaan, mutta taidan analysoida itseäni liikaa mennäkseni kaikessa pelkällä tunteella.

Äitiydelle asetetaan melko paljon paineita mielestäni. Toisaalta kannustetaan etsimään rohkeasti oma tapa olla äiti, mutta samalla joka ikistä valintaa ja mielipidettä tarkkaillaan suurennuslasilla ja sopivan (tai sopimattomankin) hetken tullen sinua arvostellaan tarpeettoman kriittisesti. Pahimpia arvostelijoita ovat äidit itse. Äidit ovat ankaria paitsi itselleen, myös toisille äideille. Äitiys on jotain, jossa jokainen haluaisi onnistua, mutta joka kuitenkin usein tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä. Äitiys on ampiaispesä, jota ei voi olla sohimatta.

En tiedä, syntyikö "paska äiti" vastailmiöksi tälle täydellisyyden paineelle vai oliko se vain yksi tapa purkaa väsyneiden äitien turhautumista. Joka tapauksessa aion nyt sohaista sitä ampiaispesää. Näitä paska äiti -blogeja taitaa olla nykyään jo useita, joista yhtä seurasin aika kiinnostuneenakin, kunnes meni maku. Kyseinen blogisti (en nyt tiedä pitäisikö se linkittää tähän vai ei, joten en tee sitä) kirjoittaa elävästi arjen sattumuksista lapsiperheessä, useimmiten todella osuvasti ja hilpeästi. Kaikin puolin viihdyttävää. Useimmiten. Eräs postaus kuitenkin muutti kelkkani suuntaa. Jo aihe taisi saada arvostelevan minäni pulpahtamaan pintaan ja aloin kiinnittää ihan tosissani huomiota siihen kieleen, jota hän blogikirjoituksissaan käyttää. Ehkä se on tyylikeino, mutta minua se alkoi ihan suunnattomasti ärsyttää. Ei lapsiperhe-elämä todellakaan ole mitään ruusunnuppuja vaahtokarkkikylvyssä -meininkiä, mutta en silti koe tarpeelliseksi puhua siitä niin vähättelevään sävyyn. Tuntuu, että kirjoittaja pyörittelee silmiään jatkuvasti kirjoittaessaan. Se on todennäköisesti tietoinen ratkaisu tai ominaispiirre, mutta minut se sai tajuamaan, mitä en itse halua olla.

"Paska äiti" -ilmiön tarkoitus nykyisellään luultavasti on inhimmillistää äitiys, antaa anteeksi kaikille meille tavallisille äideille, jotka väsymme, unohtelemme asioita ja elämme vähän vinksin vonksin, ja jotka kuitenkin selviydymme arjesta vallan mainiosti, jopa nautimme siitä. Nimenomaan vastaisku niille keskustelupalsojen äideille, jotka paheksuen tuhahtelevat neuvoa kysyville äideille ja lyttäävät toisten valinnat maanrakoon. Ehkä tarkoitus on kärjistää, jotta keskivertoäitiyskin tulisi oikeasti kuulluksi. Samalla kuitenkin mielestäni lytätään vähän juuri sitä keskivertoäitiyttäkin. On siistiä olla se äiti, joka unohtaa laittaa lapselle eväät mukaan kerhoon, jonka lapset eivät koskaan ole ajoissa koulussa ja jolle äitiys on valtava myönnytys. Erityisen noloa on, jos on huolehtinut sopivasta ulkoiluvaatetuksesta ja järjestänyt syntymäpäiväjuhlat. Sellaisen kuvanhan siitä saa.

Joskus on ihan ok olla paska äiti ja mennä riman ali, todellakin. Joskus on viihdyttävää ja helpottavaa lukea, kun joku toinen on paska. En kuitenkaan itse halua olla perusasetuksiltani sellainen. En halua liioitella ja kärjistää perusarkea sinne kökköön, koska oikeasti siitä tulee vain kurja olo. Ehkä se helpottaa joskus, mutta minulle se ei sovi joka päiväiseksi purkutavaksi. Tarvitsen iloa ja vähän hypeäkin, jotta pysyn edes keskiraiteilla. Välillä kaikki menee niin päin pyllyä, ettei voi muuta kuin kirota koko vanhemmuus penkin alle, mutta pysyäkseni järjissäni se on jotenkin opittava ohittamaan.

Oman äitiyteni ydintä etsiessäni, olen siis nyt päässyt näin pitkälle: en halua olla paska.

Erään mekon tarina

Käsityöt ovat mielestäni ihanaa ajanvietettä. Siinä on pakko unohtaa kaikki muu, koska keskittymisen on oltava sataprosenttista. Siis minulla. Lisäksi hyvällä tuurilla lopputulos on jotain hyödyllistä. Käsityöharrastukseni on intohimosta huolimatta ollut melko kivikkoinen ja katkonainen, ja lähes aina istahtaessani uuden projektin ääreen, joudun opettelemaan homman uudestaan. Rutiinia ei siis ole päässyt syntymään. Iso A:ta odottaessa kylläkin tuli ommeltua kestovaippoja sen verran, että ne alkoivat jo mennä rutiinilla silloin. Sekin oli kuitenkin vain väliaikainen rutiini, kyllä nyt olisi taas huuli pyöreänä, että miten se taas menikään.

No, nyt on taas erityisesti ompelu ottanut tuulta alleen, lapsille olisi niin ihanaa ommella sitä sun tätä. Iso A:n vauva-aikana tälle intoilulle olisi ollut tarvetta (jos vain olisi ollut energiaa), koska sillon vauvanvaate-valikoima oli sanalla sanoen surkeaa. Iso A oli vieläpä todella iso, joten läheskään kaikki merkit ja mallit eivät käyneet. Se oli todella ankeaa vaateaikaa. Nyt on jonkin verran parempaa valikoimaa, mutta kangasvalikoimat ovat vieläkin paremmat.

Ihan hirveästi ei ole ollut aikaa paneutua ompeluun, nytkin pikku I yrittää nukkua sylissäni Manducassa, koska ei 4 kuukauden kriisiltään malta nukkua sängyssä kymmentä minuuttia kauempaa. Kesällä olin kuitenkin leikannut valmiiksi kankaat pikku I:n ensi kesän mekkoa varten. Eilen sitten päätin, että nyt äiskä ottaa aikalisän ja ompelee hetken. Mitä kaikkea sitten tapahtuikaan?

Päätin jo heti aluksi edetä rauhassa ilman kiirettä ja hyväksyä sen tosiasian, että tuskin ehtisin tehdä mekkoa valmiiksi (ärsyttää jättää kesken). Halusin siis ennen kaikkea välttyä virheiltä. Ihan aluksi ajattelin, että no leikkaampa resorit valmiiksi, ne kuitenkin ommellaan jo heti alussa. Ai niin, tässä on raglanhihat. Huomioinko asiaa mitatessani resoria? Juu en. Iso A:ta lainaten: ei haittaa. Suikale säästöön ja uutta kehiin.

Ennen resorien ompelua, pääntiehen ja myöhemmin hihansuihin oli tarkoitus ommella myös poimutukset joustonauhalla. Enpä tuollaistakaan muistanut, mutta onneksi kaapista löytyi joustokanttinauhaa kestovaippa-ajalta, joten käytin sitä. Varmuuden vuoksi leikkasin sen halki ja ompelin niin, että siistimätön reuna ei todellakaan jäänyt resorin alle. Jotta sitten varmasti saisin kivaa pölyä irtoamaan KOKO AJAN. Oikein innokkaana jossain kohdin pääntiessä venytin myös varsinaista kangasta, ettei koko pääntie olisi vahingossa tasaisesti poimutettu. Tästä seurasi myös se, että koska olin aputikannut joustonauhan suoralla ompeleella, pääntiehän ei joustanut. Tämän tajusin vasta sen jälkeen, kun olin jo päättänyt, että en lähde purkamaan joustonauhaa ja uudelleenompelemaan, joten päätin sitten katkaista koko aputikkauksen venyttämällä pääntietä reilusti. Onhan joustonauha kuitenkin resoriompeleenkin alla.

No, hihat meni jo ok ja sivusaumatkin sain ilman suurempia kuoppia ommeltua. Alalanka nyt totta kai loppui kesken (ihan superärsyttävää, kun aikaa on muutenkin vähän). Pikku I:llä oli oudot maratonunet menossa ja totesin, että tämähän tulee valmiiksi tältä istumalta, jes! Loppusilaus vielä: helmakäänne. Tämän mekon kohdalla olin jopa päättänyt käyttää kaaaaauan avaamattomassa paketissa odottanutta kaksoisneulaa (kuka jaksaa koko ajan vaihdella neuloja kesken työn?), joten innoissani lähdin helmaa vielä kääntämään. Tässä kohtaa pikku I alkoi olla jo aika levoton ja taisin käydä vartin sisään kolmesti heijaamassa vaunuja. Näin käy aina pitkien unien lähetessä loppuaan. Tästä olisi todellakin pitänyt ymmärtää vaikka jättää ompeluhommat sikseen, mutta ei. "Äkkiä nyt!". Joo, sain ommeltua helman. Vaan hieno kaksoineulatikkaus jäi NURJALLE PUOLELLE! Oijoi. Tässä kohtaa taas mietin, että voisiko näissä asioissa vain yksinkertaisesti hengittää syvään ja miettiä mitä on tekemässä. Näin käy kun ajatus harhailee.

En edes listaa niitä perus epäsiisteyksiä, joita tähänkin mekkoon mahtuu, ovat kuitenkin sellaisia, jotka eivät niin näy jos ei osaa katsoa, eivätkä haittaa käyttöä mitenkään. Pointtina nyt kuitenkin on se, että vaikka joskus mennään ojaan, niin sieltä voi kurvata takaisin, vaikka sitten vähän oikaistenkin. Kuitenkin lopputulos on se, että oli ihanaa taas ommella pitkästä aikaa ja unohtaa muu, ja kaiken lisäksi pikku I sai aikas kivan mekon ensi kesän kävelyharjoituksiin :)

Kangas on Fabriinalta ja kaava Ottobren lehdestä, jonka numeroa en nyt muista. Kaavan nimi on kuitenkin Speedy Girl.

Kirppis-helmiä

Kävimme tänään pitkästä aikaa kirppiksellä, kun Ropelli mainosti pöytien notkuvan välikausi- ja talvivaatteita. Olen tässä viime päivinä aloittanut neitokaisen talvihaalarin metsästyksen, kun tajusin, että hän saattaa alkaa kontata talven aikana. Ja luultavasti muutenkin on sellaisessa vaiheessa, että on kiva päästää vähän tutkimaan lunta. Siispä totesin, että äitiyspakkauksen haalari ei todellakaan riitä. Vaikka kestäisi pienen kosketuksen lumeen, on viisainta varautua varahaalarilla, ettei sitten olla huuli pyöreänä kun ainoa toppis onkin märkä ja pitäisi päikkäreille lähteä. Eli haalaria metsästämään!

Kieltämättä odotukset eivät olleet kovin korkealla. Kuinka moni muka löytää yhdeltä kirpparilta etsimänsä? Ja vielä ensiyrittämällä? (Poikkeuksena Lahden Lanttila, joka on paras kirppari ikinä!) No, läksimme matkaan kuitenkin toiveikkaina. Ja kuinkas kävikään! Yhdellä pöydällä komeili vaaleanpunainen Reiman toppahaalari kokoa 68 cm, joka oletettavasti on sopiva haalarikoko, etenkin Reiman mitoituksessa. Eikä siinä vielä kaikki: hintaa vaivaiset 4 euroa! Siis NELJÄ kokonaista euroa! Pieni lika lahkeessa, mutta muuten mielestäni ihan priimaa. Tiedä sitten kuinka monella lapsella ollut käytössä, mutta uskoisin sen kuitenkin vastaavan tarpeitamme. JES!

Tämä kirppisvisiitti kuitenkin osoittautui vielä odotettuakin suuremmaksi kultakaivokseksi. Vaatteita kumpikaan lapsistamme ei oikeastaan juuri nyt tarvitse, joten en ihan hirveän tarkkaan syynännyt, vaikka 90% pöydistä notkui taas juuri lasten vaatteita. Silmäni kuitenkin osuivat erääseen vihreään suloisuuteen, joka niin ikään sattui olemaan kokoa 68 cm. Pinta lähes nukaton, eikä näkyviä tahroja, reikiä tai muutakaan vikaa. Tutkiessani tätä ihanuutta, huomasin niskalapussa komeilevan LipFishin logon ja intoni alkoi laantua. Periaatteeni kun on, etten käytetystä maksa kovinkaan suurta hintaa, ainakaan ihan helposti. Ja pyjamiakin tässä koossa neidiltä löytyy enemmän kuin ehtii käyttää. LipFishistä kukaan tuskin luopuisi ihan pilkkahintaan, etenkään näin hyväkuntoisesta. Kuinka väärässä olinkaan! Tuotteelle oli merkitty hinnaksi kolme euroa! KOLME EUROA! Juu, kyllä lähti mukaan :)

Pöytiä kiertäessä voittaja-fiilis vain kasvoi, kun seuraavaksi silmiini osui auton korokeistuin. Ei ole vielä tarvetta, mutta olemme harkinneet joskus aikanaan siirtää iso A:n istumaan pelkälle korokkeelle, kun pikku I perii isoveljensä nykyisen istuimen. Perheessämme kyllä ollaan kahta mieltä siitä, voiko ko. istuinta enää eteenpäin laittaa... Joka tapauksessa, korokeistuin voisi olla ihan tarpeellinen jossain vaiheessa. Painon perusteella iso A voisi nyt jo matkustaa siinä, mutta mielestäni saa luvan istua kunnon istuimessa niin pitkään kuin mahdollista. Joka tapauksessa, korokeistuin oli vieläpä Brion, eli ei mikään ihan pilipali-vetkutin ja voi hyvänen aika sentään: hintaa oli peräti 4 euroa, NELJÄ euroa! En voi käsittää. No joo, ostettiin todellakin :)

Ihan mieletön reissu. Muutakin tarttui vielä mukaan, mutta nämä oli ilman muuta reissun kohokohdat. Vähän pelottaa, mitä seuraavat viikot tuovat tulleessaan, tämä kun oli kovemman luokan lottovoitto ja mitään ei kyllä saa ilmaiseksi. Vai olikohan tämä maailmankaikkeuden tapa lohduttaa viime aikojen univaikeilusta? Oli miten oli, nautitaan nyt tästä vielä kun voidaan.

Askartelusta on moneksi

Minä sitten tykkään askarrella. Mutta olen aika surkea siinä. Tai seuraan kyllä hyvin ohjeita, mutta mitään hienoja askarteluideoita en kyllä päähäni saa. Enkä kyllä huonojakaan :) Joka tapauksessa haluan tutustuttaa lapset askartelun ihmeelliseen maailmaan, siksipä meiltä löytyykin jo melkoinen valikoima sitä sun tätä vaikka nyt vasta oikeastaan ollaan kunnolla päästy askartelun maailmaan. On värillisiä papereita, tusseja, liituja, kimalleliimaa, tavallisia liimoja, huopaa, piippurasseja, silkkipaperia, sormivärejä, vesivärejä, muovailuvahaa... Ja voi pojat, mitä kaikkea vielä haluaisin! Kortit ollaan iso A:n kanssa jo hyvä tovi tehty itse. Oma suosikkini iso A:n piirrustuksista on ehdottomasti mörkö! Valtava ympyrä, jonka yläpäässä on pikkuriikkiset silmät ja leveä suu :)

Askartelusta saa siis ilman muuta iloa. Koristeitakin olemme askarrelleet lastenhuoneen ikkunaan. Sinne teimme perhoset, jotka iso A sai koristella silkkipapereilla mielensä mukaan. Lisäksi liimasimme silmiksi heiluvat askartelusilmät ja piirsimme nenän ja suun. Näitä tehdessä hämmästelin jälleen kerran iso A:n ajattelua. Hän oli varsin tarkka siitä, että perhosten siivet oli koristeltu symmetrisesti. Eli jokaisessa siivessä ei todellakaan ollut erilaisia juttuja, vaan alasiivet oli koristeltu tietyllä tavalla, mutta samanlaisesti keskenään ja sama homma ylemmillä siivillä. Aiemminhan olen huomannut saman Duploilla ja junilla leikkiessä. Ei ole ollenkaan samantekevää, mitkä vaunut ovat missäkin junassa tai missä värijärjestyksessä palikat pinotaan.

Tässä on kuva iso A:n tämänpäiväisestä askartelusta, johon sain idean Ikean kuvastosta. Iso A on vähitellen harkinnut siirtyvänsä kymmenen senttiä seinään päin, eli omaan sänkyynsä ja tänään sitten ajattelimme tehdä sängystä vieläkin houkuttelevamman. Ei ole tarkoitus häätä poikaa sängystämme pois, mutta pikkusisko on alkanut haluta päästä ihan viereen, joten sängyssä alkaa olla ahdasta. Eikä sekään muuten haittaisi, mutta pikku I on vielä niin kovin pieni, joten pitää hiukan varoa ja välttää sängyn ylikansoittumista. No, tässä se kuva nyt vihdoin.

Minä siis leikkasin pallot erivärisistä papereista ja iso A sai liimata ne kontaktimuovilla sängyn päätyyn miten halusi. Jalkopäässä sama juttu.

Useimmat askartelu"ideani" syntyvät hyödystä ja järjestelmällisyydestä. Kuten esimerkiksi tiskikoneen yläpuolella keikkuva likaiset/puhtaat-kyltti. Nyt halusin tehdä iso A:lle viikkokalenterin, jotta hän pystyisi hahmottamaan paremmin päivien kulun. Pystymme jo kertomaan, että niin ja niin monen yön päästä tapahtuu sitä ja tätä, mutta usein yöunet sotkeutuvat päiväuniin ja asioiden pitäisikin tapahtua puolet nopeammin. Samaan syssyyn ajattelin lisätä päiväkalenterin, mistä näkisi mitä kaikkea on tänään vielä edessä. Helpottamaan myös niiden tylsien rutiinijuttujen tekemistä, vaikka viime aikoina ei hirveästi ole ollutkaan onglemia. Mutta jos tulee ja pikku I:n kanssa ongelmat ovat vasta edessä :) Tästä ajatuksesta syntyi tämä:

Ja tässä tarkemmin, mitä meillä oli tuona tiistaina ohjelmassa välipalasta eteenpäin:

Muskaria, päivällistä, leikkiä, suihkut, iltapala, hammaspesu, iltasatu ja nukkumaan :) (Keskiviikolle on jo merkattu temppukoulu)

Taulu vaatii vielä vähän kehittämistä, kuvat ovat nimittäin ihan liian isot. Taulu ei ole vielä ihan aktiivikäytössä, johtuen juuri näistä hienosäädöistä. Tarvitsee myös tulostella tuttujen kuvat, jotta vierailujen ajankohdat voidaan merkata. Tehokkaimpaan käyttöönsä tämä todennäköisesti pääsee, mikäli haaveeni hoitolasten ottamisesta toteutuu. Vaikka perhepäivähoidossa nimenomaan arvostan rentoa kodinomaisuutta, päiväkodin muutamissa jutuissa on oma hyvä ideansa, jotka haluaisin istuttaa omaan toimintaani. Uskon, että varsinkin vaikeina päivinä tällainen selkeä havainnollistaminen helpottaa lapsen jaksamista ja halua selvitä rankasta päivästä.

Talvea silmällä pitäen haluaisin vielä askarrella vaate-kortit helpottamaan pukemisrumbaa, josta kärsimme viime talvena. Iso A ei olisi ikinä suostunut lähtemään ulos (lukuunottamatta päivää, jona ensilumi satoi), vaikka ulkona aina lopulta oli kivaa. Pukeminen tökki ja pahasti. Jahtasin poikaa aika lailla päivittäin milloin pitkien kalsareiden ja milloin villahaalarin kanssa. Voitte varmaan arvata, että toisinaan ulkoilut jäivät välistä ihan vain siksi, ettei äiti jaksanut :)

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Ajanpuute?

Onko olemassa ihmistä, joka ei käyttäisi arjessaan lauseita, kuten "ei ole aikaa" tai "en ehdi"? Jos on, veikkaampa heidän olevan jo keski-iän paremmalla puolella. Eikä kaikkea tietenkään voi ehtiä, ei pidäkään. Usein kuitenkin lauseiden takana on jotain muuta kuin varsinaisen ajanpuute, nimittäin ajankäytön hallinta.

Tämä on edellisen postauksen tapaan melkoinen ikuisuusaihe, mutta tällä kertaa aihe pulpahti mieleeni jostain muualta kuin itsestäni. Vaikka tämän tästä olen kyllä itsekin pienen avun tarpeessa ajankäyttöön liittyen... Oli miten oli, vanhemmllahan sitä aikaa ei tietenkään ole ja lapsettomilla taas on vaikka ja kuinka. Tämä(kin) vastakkainasettelu on yksi hedelmällisimmistä keskusteluaiheista netin keskustelupalstoilla. Törmäsin jälleen kerran erään urheiluintoisen (lapseton) avautumiseen siitä, kuinka vanhemmuus ei ole syy olla liikkumatta. Mikä toki on totta. Avautuminen perustui pitkälti siihen, kuinka kirjoittaja asiallisesti paheksui etenkin äitejä, jotka syyttivät ajanpuutetta liikkumisen vähyyteen, kysehän on vain ajan järjestämisestä. Mikä sekin on totta.

En ehkä itse kuulu heihin, mutta ainakin tiedän äitejä, jotka äitiydestään huolimatta ehtivät liikkumaan, toiset melko paljonkin. Tällaiset kirjoitukset kuitenkin tympivät itseäni. Ihan vähän. Koska me äidit, jotka väitämme liikkumattomuuden syyksi ajanpuutteen, emme vain osaa käyttää oikeita termejä. Kyllähän sitä aikaa on, ihan yhtä paljon kuin kaikilla muillakin. Kyse on siitä, kuinka me käytämme sen ajan. Kuinka me haluamme käyttää sen ajan.

Otan itseni esimerkiksi, koska en oikeastaan voi puhua kenenkään muun puolesta, vaikka niin väitänkin. Olen kotiäiti ja tällä hetkellä en edes opiskele samalla, joten aikaahan on. Olen niitä äitejä, joille äitiys ei tule vain ensimmäisenä, vaan myös toisena ja joskus jopa kolmantena. Kun minulle tarjoutuu hetki aikaa ilman lapsia ja kotitöitä, saatan hyvinkin askarrella jotain lapsiin liittyvää (tällä hetkellä tekeillä on viikkokalenteri esikoiselle), ommella heille vaatteita, etsiä nettikaupoista vaatteita/leluja tai suunnitella tulevia yhteisiä retkiä tms. En pidä itseäni minään superäitinä enkä toisaalta marttyyrinäkään, yksinkertaisesti nautin noiden asioiden tekemisestä. En aina itsekään tajua sitä, että ihan todella nuo listaamani asiat ovat minulle mieluisia ajanvietteitä. Sen sijaan valitan, kuinka aika ei riitä kaikkeen.

Voidaan oikeastaan unohtaa nuo lapsiin liittyvät harrastuksenikin. Peruspäiväänhän kuuluu melko paljon kotitöitä, ruuanlaitto yksistään haukkaa melko ison palan päivästä ja usein ne palat ovat lapsilta pois. Siitäkin huolimatta, että toisinaan iso-A haluaa auttaa. Siksi silloin, kun pakolliset hommat on tehty, olen mielummin lasten kanssa kuin lähden jumppaan tai lenkkipolulle. Ja juuri siitä on kyse aika monen muunkin kohdalla. Veikkaisin. Kun on päivän töissä ja saa ruuan lopulta pöytään, ei mielessä välttämättä pyöri ensimmäisenä lenkkipolku vaan ehkä lautapeli, jota olisi kiva pelata koko perheen kesken. Siksi äidit sanovat, ettei ole aikaa liikkua tarpeeksi.

Toki tuosta kaikesta huolimatta jokainen varmaan voisi nipistää edes kerran viikossa itselleen tunnin urheilulle ja todella moni varmasti haluaakin. Itsekin aloitin juuri (aivan ihanan) jumpan, joka on kerran viikossa. Yhtä todennäköisesti monen ajanpuute-syyn takana on laiskuus tai saamattomuus. Kuitenkin lapsiperhe-elämä on melko vauhdikasta rauhallisimmillaankin, että ei sitä aina edes tajua, että olisi voinut tehdä jotain terveytensäkin eteen. Tai ehkä ei yksinkertaisesti vain jaksa. Joka tapauksessa, asia ei ole niin mustavalkoinen saati yksinkertainen kuin voisi kuvitella. Liikunta on totta kai tärkeää ja vanhemmille se on tärkeää jo ihan vain sen oman ajankin takia. Tärkeintä on kuitenkin se, että voi itse olla tyytyväinen valintoihin, joita niiden 24 tunnin aikana päivittäin tekee.

Ja lopuksi vielä viisautta Bon Jovilta:

How you spend your minutes are what matters
All tomorrows come from yesterday's

Sosiaalinössöilijä rohkaistuu. Taas.

Kas siinä vasta sanahirviö, vaan silti niin osuva. Tämä kun ei suinkaan ole ensimmäinen blogini, eikä edes ainoa ylläpidettävä tällä hetkellä. Miksi ihmeessä olen aloittanut niin monesti ja aina lakannut päivittämästä? Ja miksi vain tämä yksi on julkinen, toinen piilotettu ja kolmas salasanan takana?

Pidän kirjoittamisesta. Se on terapiaa ja muistojen tallettamista. Joskus kirjoittamisella ei ole ilmiselvää tarkoitusta, yksinkertaisesti kirjoittaminen tekee minut iloiseksi. Jostain syystä itselleni kirjoittaminen ei aina kuitenkaan riitä. Itse asiassa ajattelen aina kirjoittaessani tekstin mahdollista lukijaa, vaikka tekstiä ei olisikaan tarkoitus antaa kenellekään luettavaksi. Joskus tuntuu, että ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole olemassa, jos kukaan muu ei saa tietää niistä. Minulle on tärkeää tulla kuulluksi. Siksi ehkä olen valinnut bloggaamisen aina uudestaan ja uudestaan.

Olen toisaalta myös ihan hirveän arka. Nuorempana rakastin konflikteja ja mielelläni niitä aiheutinkin, en niinkään riidanhaluisesti, mutta halusin aina herättää kärkästä keskustelua. Sillä tavalla myös opin maailmasta, mikä onkaan parempi tapa oppia ymmärtämään kokonaisuutta kuin kuulla omastaan poikkeavia ajatuksia? Silloinkin kun se kirpaisee. Nykyään kuitenkin haluan välttää suoria konflikteja, vaikka edelleen olen kiinnostunut erilaisista tavoista ajatella. Hyväksyn sen, että olen joskus väärässä tai että muilla voi olla toimivampi/parempi/huolellisemmin harkittu idea jostakin. Mutta minua ahdistaa ajatus siitä, että sellaisessa tilanteessa muut pitäisivät minua typeränä. Yliopisto tarjoaa lukuisia hyviä esimerkkejä tästä, koska sieltä jos jostain löytyy aina joku itseä fiksumpi. Eikä siellä välttämättä aina tarjoudu tilaisuutta todeta "totta, en ajatellutkaan tuota" vaan saliin jää leijumaan oma idioottimainen möläytys ja haluaisin vain vajota pöydän alle. Voisi kuvitella, että kyse on todella isoista asioista, mutta ei todellakaan ole :) Nuo yliopisto-tilanteetkin ovat olleet upeita oppimishetkiä: olen ollut oikeilla jäljillä, mutta joku on ajatellut asiaa hieman pidemmälle ja saanut aikaiseksi ehjemmän palapelin.

Olen siis pyöristänyt kulmiani ja värjännyt itseäni beigemmäksi, hiustenvärin vaihtelukin kertonee tästä muutoksesta ;) On kuitenkin yhä asioita, joihin suhtaudun intohimoisesti ja silloin tällöin tekee mieli älähtää. Ja tästä päästään varsinaiseen pointtiini: miksi olen niin arka bloggaaja. Tunnekuohuissa tulee ilmaistua itseään turhan harkitsemattomasti ja usein vastapuolen argumentit unohtuvat ja sitten jälkikäteen joutuu paikkailemaan itseään. Eikä sekään tietenkään ole pahasta, mutta en pidä siitä. Haluaisin aina ilmaista itseäni harkiten ja mieluiten myös tyhjentävästi. Tästä syystä olen useammin jättänyt älähtämästä ja vähintään älähdettyäni katunut niin, etten pysty edes katsomaan puhelinta/läppäriä.

Blogin kirjoittamisessa on juuri se ongelma, että aina joutuisi pyytelemään anteeksi joka toisessa lauseessa. "Siis tietenkin on myös se näkökanta, mutta minä nyt kärjistän tässä vähän..." Eihän sitä jaksaisi lukea. Toisaalta olisi tylsää kirjoittaa niin siististi ja mielipiteettömästi, ettei tarvitsisi aina vääntää lukijalle rautalangasta, että en minä ole itsekäs idiootti, joka ei pysty näkemään metsää puilta. Sitä paitsi, tällaiselta hölösuulta nämä tekstitkin paisuisivat ihan älyttömiin mittoihin jatkuvalla nöyristelyllä.

Olen siis nyt päättänyt olettaa mahdollisilta lukijoilta sen asteista älyä, että ei tarvitse aina sormella osoittaa, missä kärjistän korostaakseni omaa näkökulmaani. Mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin murrun ja poistan tämänkin ;)

Laihduttamisesta elämäntaparemonttiin

"Kesäksi kuntoon!" "Eroon kesäkiloista!"

Mahtaakohan tämä aihe ikinä kulua niin loppuun, että se ei enää löytäisi tietään vähintään puolivuosittain naistenlehtien otsikoihin? Ja myönnettäköön, itsekin tulen useimmiten ainakin silmäilleeksi nuo artikkelit. Sen lisäksi kuulun niihin, jotka muistavat aina kahvipöydässä ennen pitkää sanoa, ettei näitä kyllä pitäisi syödä. Sen lisäksi, että se on ihan uskomattoman typerää (onko sitten pakko syödä, jos siitä tulee niin paha mieli?), niin olen etenkin nyt viimeisen puolentoista vuoden aikana miettinyt asiaa ihan eri näkökulmasta. Nimittäin kasvatuksen näkökulmasta. Voiko äiti olla laihdutuskuurilla?

Siitähän kuitenkin useimpien herkkulakoissa ja -voivotteluissa on kyse: painosta. Toki varmasti terveydestäkin ja yleisestä hyvinvoinnista, ehkä jopa mielen lujuudesta, mutta voisin kuvitella useimman vähintäänkin miettivän myös ulkoista olemustaan päättäessään jälleen ryhtyä herkkulakkoon. (Vai olenko se vain minä?) Mitä se siis kertoo lapsille, jos normaalipainoinen äiti sanoo kahvipöydässä "ei kyllä saisi syödä tätä"? Tai jos ihan jopa ääneen sanoo "pitäisi vähän tuota painoa pudottaa" tai "olen laihdutuskuurilla"?

Lapsille pitää ilman muuta opettaa terveellisiä elämäntapoja ja mikä sen parempi ja helpompi tapa opettaa sitä kuin olemalla itse esimerkkinä. Jokaisen vanhemman tulisikin sitten miettiä, mikä on se terveellinen esimerkki. Onko se herkkuja vain juhlissa, ei koskaan herkkuja, herkkuja kohtuudella, herkkuja syyllisyydellä kuorruttaen vai mikä, se tietysti on jokaisen perheen oma asia.

Meillä ei voida edes pyrkiä herkuttomuuteen tai herkkuja vain juhlissa -linjaan. Vanhemmat ovat siinä määrin persoja makealle, että sitten pitäisi järjestää juhlia tämän tästä :) Mikä ei sekään tietenkään olisi väärin, oikeastaan aika mukavaa. Toinen este on oma intohimoni leipomista kohtaan. Kenelle minä leipoisin, jos en omalle perheelleni? Ja pitäähän itsekin maistaa, että tietää mitä tarjoaa. Jonkinlainen kohtuus siis sopisi meille. Luulisin, että olemmekin jo melko kohtuullisia, ehkä kuitenkin voisi vielä jättää sen santsaamisen pois ;)

Eniten haluaisin kiinnittää huomiota kuitenkin siihen, miten meillä puhutaan herkuttelusta (ja liikunnasta). Olen itse normaalipainoinen ja vaikka elämä on jättänyt senttejä sinne ja tänne, omasta mielestäni tietenkin ylimääräisiä sellaisia, niin en halua lasteni luulevan, että en ole kelvollinen tai tarpeeksi hyvä sentteineni. Tai että on väärin olla olematta langanlaiha. Enkä etenkään halua heidän huolehtivan omista senteistään ja kiloistaan.

Tein muuten tänään ihan älyttömän hyvää omenapiirakkaa! ;)