Yöeläin

Elän todella jännittävää elämää. Unissani. Suurin osa minut tuntevista tuntevat myös nämä tarinat, mutta jos on joku on vielä jäänyt paitsi yöllisistä seikkailuistani, tässä tulee.

Ensinnäkin, käyn unissani todella paljon läpi pelkojani ja toisinaan myös toiveitani. Etenkin pelkojani selvittelen öisin, sillä niitä riittää. Lukiossa aloin ensi kerran kokea liiallisen työmäärän aiheuttamaa stressiä ja aloin nähdä kahta tiettyä unta aina stressin aallonharja-vaiheessa. Ensimmäisessä unessa olen koulumme auditorion takana. Olemme harjoittelemassa jotain näytelmää varten ja auditorion taka-aula on hämärä. Siellä täällä näkyy tuttuja naamoja koulusta, ystävien lisäksi myös pelkkiä kasvotuttuja. Hiukseni ovat kahdella letillä. Yhtäkkiä huomaan tilassa kaksi vierasta miestä, sellaisia Yksin kotona -elokuvan konnien oloisia tyyppejä. He näkevät minut ja lähden juoksemaan IB:läisten yleiseen hengailutilaan, "kakkosenaulaan". Miehet seuraavat minua ja piiloudun reunimmaiseen vessaan. Tämän kyseisen vessan vieressä on karkkiautomaatti. Miehet kaatavat automaatin, joka onkin myös vessan yksi seinä. Käsittämättömällä uniketteryydellä pääsen vilahtamaan miesten välistä ja juoksen alakerran kautta ulos koulurakennuksesta. Ensimmäisessä kerroksessa on kaksi uloskäyntiä ja joka kerta pakenen sivuovesta, josta yleensä myös koulun jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Maa on loskassa ja juoksen ilman takkia kohti bussipysäkille vievää polkua. Sitten herään. Näin tämän unen siis luultavasti toistakymmentä kertaa ja joka kerta se toistui täsmälleen samanlaisena. Jossain vaiheessa uni kävi niin tutuksi, että tajusin siellä unessakin näkeväni unta ja mieleni muuttui levolliseksi. Ulos päästessäni esimerkiksi lopetin juoksemisen heti ja jatkoin matkaani rauhassa kävellen, koska tiesin herääväni pian. Muistaakseni en ole nähnyt tätä unta enää lukion jälkeen.

Toisessa stressiunessani juoksen myös pakoon jotain, mutta en näe mitä ja unessa ei oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin pakoon juoksemista. Lopulta musta muodoton hahmo saa minut kiinni ja yritän taistella vastaan, mutta potkuissani ja lyönneissäni ei ole voimaa. Tuntuu kuin en hallitsisi raajojani ja ne ovat vain vetelää massaa. Sitten herään. Olo oli herätessäkin aina ahdistunut ja kesti oman aikansa päästä uudelleen uneen. Unen tapahtumapaikka vaihtui myös usein. Saatoin nähdä saman version unesta pari kertaa, mutta sitten paikka taas vaihtui. Nyt kun mietin näitä kahta unta, alan ymmärtää niitä paremmin. Ehkä tämä jälkimmäisenä kuvailemani uni kuvasi aina stressin keskivaihetta, kun tuntui että en selviä ja että muserrun työmäärän ja paineen alle. Ensimmäinen uni kuvaa ehkä sitten aikaansaamis-vaihetta. Kun otin härkää sarvista ja ryhdyin tekemään tehtävän kerrallaan.

Nämä ovat tällaisia ns. passiivisia painajaisia. Sitten on kokonaan toinen sarja unia, joihin eläydyn koko mielen ja kropan voimalla. Nämä alkoivat jo lapsena ja ensimmäinen, jonka muistan, tapahtui ollessani ala-asteella, 10-12-vuotias. Olin serkkuni ja isovanhempieni kanssa laivalla ja nukuin yläsängyssä. Näin unta siitä, että minut oli kidnapattu ja viety vieraaseen hyttiin. Sen enempää miettimättä päätin toimia ja lähteä pikimmiten takaisin omaan hyttiini. Siis oikeasti. Hytissä oli tietenkin pimeää, enkä löytänyt tikkaita. Kiire oli kova, koska kidnappaajiani ei näkynyt missään, joten päätin sitten hypätä sängystä alas. Oikeasti. Ryntäsin hytin ovelle ja yritin saada sitä auki, mutta siinä olikin turvaketju. Ropelsin sitä tärisevin käsin ja pääsin lopulta ulos. Pamautin oven kiinni valmiina juoksemaan omaan hyttiini, mutta oven pamahdus herätti minut. Katsoi hämmentyneenä hytin ovea ja totesin sen olevan meidän hyttimme. Ei muuta kuin hakkaamaan hullun lailla ovea, jotta joku hyttitovereistani heräisi ja avaisi oven. Voitte kuvitella isoäitini ilmeen hänen nähdessään minut yöpuvussa väärällä puolella ovea.

Seuraava muisto on jokunen vuosi myöhemmin kotoa. Olen lievästi ahtaanpaikankammoinen, joten se on usein teema myös painajaisissani. Tällä kertaa näin unta, että minut on lukittu laatikkoon. Nousin seisomaan sängylleni. Oikeasti. Muistan vieläkin sen omituisen tunteen, kun mietin näenkö unta vai tapahtuuko tämä oikeasti. Varovasti päätin kokeilla käsillä ympäristöäni, jotta voisin päätellä olenko oikeasti laatikossa vai omassa huoneessani nukkumassa. Kuinka ollakaan, osun seinään ja kattoon. Vakuutun siis laatikossa olosta ja alan huutaa. Huidon käsillä kuin mielipuoli ja verhokappa tarttuu käteeni vetäen alas koko verhotangon. Herään taas kolahdukseen ja tajuan näkeväni unta. Tunnen itseni idiootiksi ja tajuan huutoni mahdollisesti herättäneen muut, joten menen takaisin peiton alle ja jatkan uniani. Vastaavan unen näin monta vuotta myöhemmin appivanhempieni luona. Tunsin olevani jossain pimeässä putkessa (olin jotenkin onnistunut kietoutumaan peittoon). Huusin miehelleni "auta mua, vedät mut pois täältä, mä en pääse täältä pois!!" Aamulla appiukkoni kysyi, oliko yöllä kaikki hyvin.

Vaikka nämä pääsääntöisesti ovat aina lopulta hauskoja sattumuksia, niin silti sitä toivoisi pystyvänsä hallitsemaan niiden esiintyvyyttä. Esimerkiksi kun uusi poikaystäväsi on ensimmäistä kertaa luonasi yötä, olisi kiva pystyä nukkumaan ihan normaalisti. Mutta ei. Illan mittaa tämä kyseinen poikaystävä, nykyinen mieheni, tivasi haluavansa nähdä ajokorttikuvani. En tietenkään olisi halunnut sitä näyttää, lopulta taisin kyllä taipua. Tämä jäi kummittelemaan mieleeni vielä yöksikin ja jossain vaiheessa aamuyötä havahdun ja "tajuan" ajokorttini olevan hukassa. Ja se olisi löydettävä nyt heti, koska olen menossa aamulla töihin. Istun sängylläni ja herätän vieressä nukkuvan poikaystäväni ja kysyn sattuuko hän tietämään ajokortistani. Miesparka ei vielä tiedä näistä yöllisistä touhuistani ja yrittää selvittää tilannetta ja vakuuttaa ajokortin olevan tallessa lompakossani. Varmistan useaan otteeseen "ootko ihan varma? Se on siis siellä lompakossa? Ihan varmasti?" Aamulla en muista tapausta, kunnes lähteissäni poikaystäväni huutaa perääni "onko ajokortti mukana?" Yöllinen huoli palaa mieleeni samaa tahtia nolouden kanssa.

Tämän jälkeen yöelämääni tuli vakituiseksi (mutta ei uudeksi) teemaksi erilaiset ötökät ja ylipäätään paniikinomaiset painajaiset vähenivät. Olen todella ötökkä- ja matelijakammoinen ja tätä on vain pahentanut se, että lapsuudenkodissani eräänä kesänä sängyssäni oli juhannuskuoriainen. Siis oikeasti. En pystynyt viikkoon nukkumaan huoneessani. Olen nähnyt todella monta kertaa sen jälkeen unta erilaisista otuksista sängyssäni. Mieheni on pitänyt joka kerta tarkistaa, siis ihan oikeasti myllätä petivaatteet kunnolla, onko sängyssä heinäsirkkaa, koppakuoriaista ja milloin mitäkin, ennen kuin olen voinut (sittenkin vielä epäuskoisena) palata takaisin nukkumaan. Eräs ikimuistoinen tapaus sattui kesällä odottaessani iso A:ta. Näin unta pienistä sammakoista ja samalla poskeani kutitti oikeastikin. Pyyhin poskea kädelläni ja koska olin vielä puoliksi sammakkounessani, tunsin ihan varmasti pienen sammakon poskellani, joka pyyhkäistessäni loikki tyynyjemme väliin. Tarrasin miestäni jalasta ja kerroin näkemästäni. Mieheni oli tuolloin jo varsin kokenut näissä hommissa ja huvittuneena (ehkä minua vähän pilkatenkin) kävi jälleen sängyn läpi ja vakuutti, ettei siellä mitään ole. Pari päivää myöhemmin olin kuokkimassa kukkapenkkiäni ja arvaatkaa mikä siellä oli? Pieni sammakko! Kyllä siinä tuli vähän outo olo ja hetken jo mietin, että ehkä en ihan oikeasti nähnytkään unta.

Tämän hetkinen kuningassattumus tapahtui viime viikolla. Pikku I:n yöt ovat toisinaan olleet aika risaisia ja vaikka tilanne on nyt hiukan parantunut, todella levottomia öitä mahtuu edelleen sekaan säännöllisesti. Ja kuten pikkulasten vanhemmat yleensä, minäkään en läheskään aina yöllä herää kunnolla, vaan toimin pienessä horroksessa. Pikku I parahti joskus puolenyön aikoihin, eikä siis edes ensimmäistä kertaa ja ehkä näin asiaan liittyvää unta juuri ennen herätystä, koska olin vakuuttunut, että pikku I:llä on jokin "laite", jolla hän rauhoittuu helposti. Kun pikku I ei rauhoittunut heti pelkälle tutille ja pupulle, ajatettelin, etten enää hukkaa aikaani vaan nyt tämä "ihmelaite" heti käyttöön. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten loikkasin vauhdilla mieheni huoneeseen ja toivoin, ettei pikku I ehtisi hätääntyä liiaksi. Mieheni luokse päästyäni, sopersin "missä se on?" Mieheni yllättäen pyysi vähän tarkennusta, että mikähän mahtaa olla hukassa. Tajusin, etten yhtään muista, miksi tätä "laitetta" kutsutaan ja yritin selittää, että sellainen asia, mitä tarvitaan nukkumiseen, mitä pikku I tarvitsee. Mies alkoi sitten luetella onko ehkä tutti hukassa tai pupu vai mikä ihme. Pudistin päätäni "ei ei ei, se sellanen, nukkumiseen...miks sitä sanotaankaan...sellanen...niinku tyyny" Viimeistään tässä vaiheessa mieheni tajusi, että rouva on kyllä nyt siellä unimaailmassaan ja itsekin aloin epäillä asian todellisuutta. Olin kuitenkin aika varma, että kyllä me olemme pikku I:n rauhoitteluun käyttäneet jotain erityistä juttua, vaikka samalla tajusin itsekin kuulostavani aivan pässiltä. Yritin vielä "sellainen erikoistyyny!" Mieheni leikki mukana ja ehdotti imetystyynyä, mutta lisäksi kehoitti minua palaamaan makuuhuoneeseen ennen kuin pikku I herää. Kohotin pisteitäni vielä entisestään ja tiuskaisin mennessäni "no se on jo hereillä!"

Tällainen yötouhuilu on niin uskomatonta. Sitä on mielestään aivan hereillä ja uni tuntuu täysin todelta. Jopa se sammakko poskella, en luultavasti ikinä unohda sitä möykkyä, jonka tunsin käteni ja poskeni välissä, vaikka oikeasti siinä ei sitten ilmeisesti ollutkaan mitään. Ihmeellistä on myös se, että en ole ikinä loukannut itseäni. En edes hypätessäni ahtaassa laivahytissä yläsängyltä. Enkä panikoidessani seisten 80 cm leveällä sängyllä. Jonkinlainen juopon tuuri ilmeisesti pätee myös unissakävelijöihin. Parasta on myös se, että en enää häpeile näitä, koska olen sittemmin kuullut joidenkin ystävienikin tekevän ihan samaa. Mieheni osaa myös suhtautua näihin temppuihin yllättävän hyvin. Hän leikkii sen verran mukana, että suostun menemään nukkumaan, eikä ole kertaakaan edes hermostunut kun pakotan kääntämään melkein petauspatjankin ympäri.

Toivotaan kaikille muillekin unissakävelijöille onnea retkillenne, ettei mitään vakavia loukkaantumisia sattuisi. Ja kanssaeläjille ymmärrystä meitä kohtaan, jotka emme yöksikään malta rauhoittua :)