sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Avioliitosta

Itse olen vallan keltanokka vielä, aviovuosia kun tuli pari viikkoa sitten täyteen vasta kolme. Joten en oikeastaan tiedä siitä vielä juurikaan. Ajatuksia on kuitenkin sitäkin enemmän ja viime aikoina aihe on pyörinyt mielessäni paljon. Olen halunnut naimisiin niin kauan kuin muistan. Ei siis niin, että se olisi ollut tavoite itsessään, mutta olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Löydettyäni oikean ihmisen, haluan myös naimisiin. En tosin osannut sitä perustella itselleni, se vain tuntui oikealta tieltä. Avioliittoon tuli aikanaan vahva uskonnollinen kytkös, mikä sekoittaa entisestään päätäni, koska en ole ollenkaan uskonnollinen. Uskon valikoituihin asioihin, mutta en löydä itseäni mistään uskonnosta. Kaiken lisäksi menimme naimisiin maistraatissa salaa. Ainoa läheinen paikalla oli iso A, joka oli 5-viikkoinen ja poju nukkui vieläpä koko toimituksen ajan. Jos ei siis järjestetty hääjuhliakaan, niin mikä ihme ajoi meidät naimisiin? Tämän kysymyksen eteen olen useammin joutunut muiden esittämänä, mutta olen kokenut tarvetta selittää sitä jotenkin itsellenikin.

Elämän käänteitä ei voi suunnitella eikä ennustaa, avioliitto on yksi tapa varautua tulevaan. Ero ja kuolema ovat "helpompia", kun tietyt käytännön asiat ovat mustana valkoisella, eikä niistä voi tapella. Kuvitellaan tilanne, jossa pariskunta on seurustellut toistakymmentä vuotta, ei lapsia, ei avioliittoa. Yhdessä rakennettu koti ja yhteiset muistot. Toinen kuolee yllättäen. Entä jos välit kuolleen kumppanin vanhempiin/muihin perillisiin ei ole hyvät tai vaikka olisikin, mikä takaa tuollaisessa tilanteessa, että naimattoman puolison oikeus yhteisiin muistoihin ja yhteiseen kotiin huomioitaisiin, koska se oikeus ei ole juridinen, ainoastaan moraalinen? Testamentti on tietenkin yksi vaihtoehto, mutta veikkaan, että aika harvalla kolmekymppisellä pariskunnalla sellaista on.

Kun suhteessa on lapsia, on nimenomaan isän edun mukaista, että vanhemmat ovat naimisissa. Avioliitto tekee automaattisesti molemmista vanhemmista lapsen huoltajia (jos lapset syntyvät avioliittoon), jolloin myös isän oikeudet on taattu esimerkiksi erotilanteessa. Lapsiin liittyy myös tavallaan merkityksetön asia, toisaalta merkityksellinen ja se koskee myös avioliitossa olevia vanhempia, joilla ei ole sama sukunimi. Nimittäin kumman sukunimi annetaan lapselle? Yllättävän monet valitsevat isän sukunimen. Miksi? Pidetäänkö avioliittoa mahdollisena tulevaisuudessa ja sen myötä äiti ottaisi myös saman sukunimen? Tasapuolisuuden vuoksi: äiti on biologisesti aluksi enemmän sidoksissa lapseen, joten isän sukunimi saa isän kokemaan symbolisen siteen? Jätetäänkö äidin sukunimi, koska se tulisi kuitenkin automaattisesti, eikä sitten oikeastaan tarvitse itse päättää? Onko sukunimellä väliä? Itselleni on.

Vanhempani erosivat, kun olin aivan pieni ja lapsuuden muisti-/mielikuviani hallitsee kaaos. Sukunimeni esimerkiksi vaihtui kahdesti jo ennen kuin menin edes naimisiin. Olin itse asiassa vähällä vaihtaa sen vielä kolmannenkin kerran -äitini tyttönimeen-, mutta sitten avioliitto alkoi näyttää lähitulevaisuudelta, joten se jäi. Tällä varmasti on oma vaikutuksensa sille, että minulle on aina ollut erittäin tärkeää ja itsestäänselvää ottaa aikanaan mieheni sukunimi. Ja myös yksi syy, miksi avioliitto on minulle tärkeä asia. Suurin haaveeni niin kauan kuin muistan, on ollut rakentaa ehjä ja kiinteä ydinperhe, jonka jäsenet pitävät yhtä ja kaikki ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Myös lasten mielipiteellä on merkitystä. Minulle yhteinen sukunimi symboloi juuri tätä yhtenäisyyttä. Jos minulla olisi eri sukunimi kuin miehelläni ja lapsillani, tuntisin itseni ulkopuoliseksi. Jos miehelläni olisi eri sukunimi kuin minulla ja lapsillani, tuntuisi kuin jättäisimme mieheni ulkopuolelle. Jos lapsilla olisi keskenään eri sukunimet...siinä nyt ei ole järjen hiventäkään.

Minulle avioliitto on myös rakkaudenteko. Parisuhde ja rakkaus on sanoja, mutta ennen kaikkea tekoja. Kaksi ihmistä voi toki olla sitoutuneita toisiinsa avoliitossakin, mutta avioliitto on eri asia. Tai ainakin siihen liittyvä mielikuva. Riippumatta siitä kuinka voimakkaasti pariskunta on avoliitossa sitoutuneita toisiinsa, ehkä on yhteistä lainaa, lapsia ja lupauksia, itse näen avioliitossa voimakkaammin ikuisuuden ja myös lopullisuuden. Ihmissuhteissa ei anneta takuita, mutta avioliitto on lähimpänä sellaista. Se on lupaus yrittää selvitä vaikeimmistakin kriiseistä ja katsoa mitä sen takana on. Paistaako myrskyn jälkeen vielä aurinko vai onko päivä laskenut lopullisesti. Avoliitossa takaovi on koko ajan auki, jos ei huvita, voi lähteä. Jos avioliitossa ei huvita, odotetaan että taas huvittaa. Avoliitossa ei tarvitse luvata ikuisuutta, voidaan luvata olla yhdessä nyt, koska se tuntuu hyvältä. Avioliitossa luvataan nimenomaan olla yhdessä aina, vaikka se ei olisi helppoa. En nyt todellakaan väitä, että kaikki pitkissä avoliitoissa elävät haluavat nimenomaan pitää mahdollisuudet avoimena (niitäkin varmasti silti on), tai että he luovuttaisivat helposti. Enkä tarkoita sitä, etteikö avioliitostakin lopulta voisi lähteä. Tarkoitan, että itse näen luultavasti enemmän vaivaa avioliiton eteen kuin avoliiton. Avioliitossa katson jokaisen kortin, käännän kaikki kivet ja senkin jälkeen yritän vielä kerran. Nämä eivät tietenkään ole mustavalkoisia asioita, koska lapsetkin muuttavat asioita ja tekevät avoliitosta avioliittomaisemman, mutta näin yksinkertaistaen ja vain omasta näkökulmastani puhuen.

Eli kun toinen haluaa kanssani naimisiin ja on valmis lupaamaan sen, mihin uskon, koen avioliiton suunnattomana rakkaudenosoituksena. Etenkin tällaisessa individualistisessa maailmassa, jossa tärkeää on vain minä ja minun tarpeeni. Avioliitto tekee sanoista todempia. Voin eri tavalla luottaa, että asioiden täytyy mennä todella todella todella pieleen, ennen kuin toinen lähtee. Ehkä olen sillä tavalla heikompi kuin toiset, tarvitsen sen näennäisen vakuuden? Ehkä haluan uskoa johonkin vähemmän järjelliseen kaiken logiikan keskellä?

Loppujen lopuksi avioliiton haluamiseen ei mielestäni tarvitse olla hienoja aukottomia perusteluja, vaikka niitä nykyään tivataankin "miksi meidän pitäisi mennä naimisiin, kun on hyvä näinkin?" Eihän avioliitto nykyään arkea enää muutakaan, ainakaan useimmilla. Kyse onkin juuri siitä symbolismista, mitä pidän itselleni kaikkein tärkeimpänä. En edelleenkään näe itseäni pitkässä suhteessa muuten kuin avioituneena. Vaikka muu elämä vaikuttaisi hetkittäin kaoottiselta, on jotain mihin voin luottaa, jotain mihin kuulun.

En hämmästele silmät pyöreinä pareja, jotka eivät ikinä mene naimisiin, vaikka olisivatkin toisilleen ne viimeiset. Älä sinäkään hämmästele minua siksi, että menin naimisiin. Äläkä etenkään ihmettele, että pidän kiinni niistä lupauksista, jotka miehelleni kerran annoin. Ne ovat meidän lupauksiamme toisillemme ja vain me olemme niiden pitämisestä vastuussa toisillemme. Ja vähän lapsillemmekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti