Ruokafilosofia

Ahdistun uusista ravintosuosituksista, oli ne sitten virallisen tai epävirallisen tahon esittämiä. Aina uudesta villityksestä luettuani tuskastelen viikon verran sitä, että syömme niin väärin ja sitä sun tätä puuttuu ruokavaliostamme. Sitten se menee ohi. Koska fakta on kuitenkin se, että voimme sen verran hyvin, ettemme edes toivo voivamme paremmin. Kukaan ei valita säännöllisesti turvotuksista tai vatsankouristeluista. Lapset ovat virkeitä ja vanhemmat vain nukkuvat liian vähän. Emme ole myöskään ylipainoisia tai sairasta mitään sellaista sairautta, johon ruokavalinnoilla voisi vaikuttaa. Tämän takia uusiin villityksiin täysin mukaan lähteminen ahdistuksesta huolimatta, on harvinaista.

Olen kuitenkin onneksi rauhoittunut melko tavalla ruokahysteriassa. En mieti enää viljojen hyvyyttä/huonoutta, vaan ne ovat osa ruokavaliotamme ja sillä siisti. Täysjyvää toki pääasiassa, mutta myös ihan perinteisiä valkoisia vehnäjauhoja. Ja riisin ostan aina valkoisena, koska lukuisista yrityksistä huolimatta, en voi sietää täysjyväriisin makua ja koostumusta. Voisin varmaan syödä sitä säännöllisestikin, mutta minulle ruoka ei ole (aina) pelkkää ravintoa vaan myös jotain, mistä voi nauttia. Joten ilman omatunnontuskia, syömme pari kertaa viikossa valkoista riisiä. Leivistä saatan tarkistaa, sisältävätkö ne vehnägluteenia, mutta koska useimmat sisältävät, en ota liikaa paineita siitäkään. Vaikka myönnettäköön, mukaan tarttuu aika usein juuri se leipäpussi, jonka muistan olevan vehnägluteeniton. Nyt olen kyllä harkinnut tekeväni itse enemmän leipää, joten sitten ei tarvitsisi sitäkään miettiä. Tässä hyvää tekstiä leivästä.

Sitten ne rasvat. Niistä olen kantanut melkeinpä eniten huolta. Mistä saisimme tarvittavan määrän rasvahappoja ja vieläpä oikeassa suhteessa? Tiedän jo suurin piirtein, mitä rasvoja tulisi suosia, mutta vielä on epäselvää, kuinka paljon mitäkin pitäisi päivittäin nauttia, jotta omegat olisivat kohdillaan. Ja toisaalta myös se, että jos käyttää kuumennusta kestämättömiä öljyjä (esim. rypsi- tai pellavaöljy), niin miten niitä sitten saisi kurkusta alas. Salaatinkastike ei meillä toimisi, koska lapset eivät syö salaattia salaattina ja tuskinpa ainakaan se öljy uppoaisi kurkun päältä. Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi sitten leivän päälle sively. Toistaiseksi olen yrittänyt turvata rasvahappojen saantia pähkinöillä, joista harmikseni vain cashewt uppoavat pikkuväkeen. Saksanpähkinää voisi jatkossa murskata leivän sekaan. Muuten meillä on käytössä voi sekä oliiviöljy ja erikoistapauksissa, kuten banaanilettujen paistoon käytän neitsytkookosöljyä. Leivontamargariinikin jää jatkossa kaupan hyllylle, kun yhtenä päivänä lukaisin, mistä se on valmistettu: mm. palmuöljystä.

Sokeriin minulla on suurin viha/rakkaussuhde. En missään nimessä voisi kuvitellakaan luopuvani täysin sokerista, koska silloin kaupan valikoimat kävisivät todella suppeiksi. Sokeria on ihan kaikessa. Ja jos ei ole, niin sitten on makeutusaineita. Viimeisin yllättävä löytö oli maustamaton jogurtti. Siis MAUSTAMATON jogurtti sisältää sokeria. MIKSI? Pitkään vaivasin päätäni myös sillä, että miksi kuivattuihin hedelmiinkin lisätään sokeria. Joskus se on jopa listan ensimmäinen, ennen sitä itse hedelmää, eli kuivattu hedelmä x sisältää enemmän sokeria kuin itse hedelmää. Ottaen huomioon hedelmien makeuden, on todella outoa, että niihin lisätään vielä sokeria. Eron tajuaa, kun maistaa sekä makeutettuja että makeuttamattomia kuivattuja banaanilastuja. Ero on päätä huimaava, enkä enää ikinä vapaaehtoisesti pistä makeutettua suuhuni. Maistuu niin ällöttävän äkkimakealta, että näköä haittaa. Oikeasti sokerittomia tuotteita on todella vaikea löytää ja harva sokerittoman kuukauden nyt julistanut tulee tätä ajatelleeksi. Joskaan sillä nyt tuskin on suurta merkitystä, kun monen pääasiallisena tavoitteena on päästä irti makeiden herkkujen napostelusta.

Onneksi suuret valmistajat ovat myös alkaneet vähitellen havahtua stevian käyttöön, minkä toivon laajenevan entisestään. Meiltä löytyy kaapista aina stevia-sokeria, josta vain puolet on sokeria. Ohjeen mukaan sitä voi pienemmissä määrissä käyttää samassa suhteessa kuin sokeria, mutta itse käytän aina vähemmän. Stevia on niin tavattoman makeaa, että makeuttamiseen riittää selvästi pienempi määrä. Stevia-sokeria käytän pääasiassa aina silloin, kun sokerin leivontaominaisuuksia ei juurikaan tarvita, vaan tarkoitus on vain makeuttaa. Pullaakin kuulemma voisi tehdä stevia-sokerista, mutta vielä en ole uskaltautunut kokeilemaan. Vaniljasokerin sen sijaan korvaan useimmiten vaniljatangolla tai vaniljajauheella.

Neljäs viime vuosien suurimpia ruokavalintoja on ollut päätös välttää lisäaineita niin pitkälle kuin mahdollista. Ruoka tehdään pääasiassa itse ja jos joskus täytyy turvautua valmisaterioihin, niin nykyään onneksi valmisruokahyllystäkin löytyy lisäaineettomia vaihtoehtoja. Muutenkin lisäaineiden käyttöä on vähennetty viime vuosina paljonkin ruokateollisuudessa ainakin kuluttajan silmin ja yhä useamman tuotteen päällä on kissankokoisin kirjaimin teksti: LISÄAINEETON. Ehkäpä vielä SÄILÖNTÄAINEETONkin. Nämä ovat positiivisia muutoksia ja tekevät omista ruokaostoksistani helpompia.

Luomuun en ole hurahtanut. En ole tutustunut tähän puoleen ruoantuottamisessa niin paljon, että sokeasti lähtisin sen mukana. Ja toisaalta jo ylläolevat ruokavalinnat kasvattavat ruokalaskua siinä määrin, että luomuun sijoittaminen on liian suuri satsaus tässä elämäntilanteessa. Ehkä joskus.

Tällä hetkellä uskon osaavani tehdä sellaisia valintoja kaupassa, että hyvillä mielin voimme kohtuudella syödä prosessoitujakin tuotteita. Maidosta tykkää melkein koko perhe, joten mielelläni ostan sitä, samoin kuin monia muitakin maitotuotteita. Ruokakerma tosin sai leivontamargariinin mukana lähteä jääkaapistamme ja tilalle on tullut kuohukermaa. En kuitenkaan jaksa enää ihan hirveästi ottaa paineita ruoka-asioista niin kauan kuin voimme hyvin ja olemme perusterveitä. Jos söisimme niin täydellisen puhtaasti, kuin kaupunkilaisena on mahdollista, niin eläisimmekö merkittävästi pidempään? Ja olisiko sillä merkitystä? Ehkä, jos tavoitteena on vain elää todella kauan. Itse haluan kuitenkin nauttia elämästä ja maut ovat yksi tapani nauttia. Leivonnaisista en tule helposti luopumaan, enkä niitä kiellä myöskään lapsiltani. Seuraavat merkittävät muutokset ruokavaliossa tulevat tapahtumaan todennäköisesti vasta siinä tapauksessa, että terveytemme tai hyvinvointimme sitä vaatii.

Tämä postaus on esimakua tulevasta ruokaan liittyvästä kokeilusta, josta kuulette pian!

Yhteisöt - online vai offline?

Olen aina ollut jossain määrin kiinnostunut kaikenlaisesta kehityksestä, sekä ihmisen sisäisestä että ympäristön kehityksestä. Nyt etenkin tieto- ja viestintätekniikan kehitys ja sen vaikutukset ihmisiin sekä ihmissuhteisiin on ollut tavallista enemmän suurennuslasini alla, koska graduni käsittelee sosiaalista mediaa ja sen opetus-/oppimiskäyttöä. Kaikki ympäristön kehitys lähtee usein liikkeelle siitä, kuinka helpottaa arkeamme ja sosiaalinen media on tarjonnut merkittävää helpotusta etenkin yhteydenpitoon. Nyt kun some alkaa olla arkipäivää, peruspullaa, alkaa tulla esiin myös entistä selkeämmin sen kääntöpuoli. Mikä onkaan sosiaalisen median hinta?

Toissailtana (?) täällä jylläsi valtava ukkosmyrsky rankkasateineen, minkä seurauksena pihatiestämme seuraavalle kadulle on kertynyt melkoinen määrä soraa tienreunalta. Seuraavana päivänä kauppaan ajellessani mietin, että koskakohan nuokin tuosta putsataan takaisin tienreunaan. Ajatusketjuni ei suinkaan päättynyt siihen, vaan aloin miettiä, että kukahan ne siitä siivoaa ja kuinka tämä henkilö saa tietää, että tällainen siivoustarve edes on. Ajattelemme, että meillä jokaisella on oma paikkamme täällä maailmassa, oma tehtävämme ja muiden tonteille ei mennä. Minä olen kotiäiti tuosta läheltä ja alani on kasvatustiede, minulla ei ole mitään tekemistä tuon tiellä olevan soran kanssa. Paitsi että se häiritsee minua. On olemassa joku muu, joka soittaa johonkin jollekin ja kertoo tiellä olevasta sorasta. Sitten tämä jälkimmäinen joku antaa kadunlakaisun jollekin kolmannelle kasvottomalle henkilölle tehtäväksi. Jonain päivänä (mieluiten hetinytkohtahuomenna), kun taas ajelen tuota tietä, en kiinnitä huomiota kadulla olevaan soraan, koska joku on siivonnut sen pois ja itse olen jo unohtanut koko asian.

Mutta ei se näin mene. Se sora on edelleen siellä tiellä. Luultavasti kukaan ei ole siitä ilmoittanut mihinkään. Sen sijaan kaikki odottavat, että kadunlakaisija joko a) lukee meidän kuntalaisten ajatuksia ja lentää valkealla ratsullaan siivoamaan kadun tai b) kadunlakaisija käy päivittäin ajelemassa kaikki kadut läpi ja tarkistaa, olisiko jossain putsattavaa. Molemmat varsin todennäköisiä vaihtoehtoja, kuten voi päätellä siitä tosiasiasta, että ne sorat on edelleen siellä tiellä. Joka päivä me ihmiset suljemme silmämme pieneltä tai isolta epäkohdalta, koska se ei muka kuulu meille. Mutta kenelle se sitten kuuluu?

Tässä vaiheessa ajatusprosessia tulin siihen lopputulokseen, että tuon tien lakaiseminen myrskyn jälkeen ON meidän jokaisen lähellä asuvan ja tietä säännöllisesti käyttävän asia. Vähintään meistä jokaisen tulisi siitä ilmoittaa katujen puhtaanapitopalveluun/kuntaan, mutta yhtä pienellä vaivalla joku sen voisi ihan omalla harjallaan käydä lakaisemassa. Ei sitä niin paljon ole. Sen sijaan minä ja luultavasti monet muutkin manaamme sitä hiton soraa joka kerta siitä yli ajaessamme.

Olen aika varma, että tämä tilanne on seurausta yhteiskuntamme hienosta, mutta ei suinkaan ilmaisesta kehityksestä. Maailma on monimutkaistunut ja vähitellen siitä on seurannut se, että emme suinkaan ole enää yhteisö. Meidän yhteisömme on virtuaalimaailmassa ja luulemme olevamme sosiaalisia ja hoitavamme sosiaalisia suhteitamme, kun kommentoimme kaverin Facebook-päivitystä tai Instagram-kuvia. Koska käymme kirpputorikauppaa lukuisien tuntemattomien ihmisten kanssa verkossa, luulemme olevamme yltiösosiaalisia. Todellisuudessa olemme kuitenkin kaukana siitä ja aito yhteisöllisyys on unohtumassa. Verkossa voi olla yhteisöjä, mutta se ei riitä, koska elämme muuallakin kuin verkossa. Näemme ihmisiä kaduilla, kaupoissa ja kirjastoissa, mutta emme kohtaa enää toisiamme. Emme tervehdi (täällä etelän isoissa kaupungeissa ainakaan) tuntemattomia, jotka matkustavat kanssamme samalla bussilla, emme rupattele pitkässä kassajonossa muiden kanssa aikaa kuluttaaksemme. Mitä me teemme? Me kaivamme esiin älypuhelimemme ja päivitämme Facebookin: "Tolkuton kassajono, miksei muut voi käydä kaupassa eri aikaan kuin minä?"

Verkkopalvelut helpottavat arkea, todellakin. On kiva, että voin maksaa laskuja keskellä yötä kotona ja sen jälkeen selata eri kauppojen kuravaatevalikoimaa, jotta osaan sitten tehdä täsmäiskun oikeaan paikkaan. Olen kuitenkin itsessäni huomannut, että mitä helpommaksi kaikenlainen asiointi on tullut, sitä enemmän kaipaan sitä, että voin mennä kauppaan hypistelemään vaatteita, juttelemaan niistä myyjän kanssa jne. Kauhukuva on se, että kaikki tämä katoaa ja kaikki hoidetaan verkon kautta. Ruokaostoksiakin voi jo vähitellen tehdä verkossa ja noutaa kaupasta valmiiksi pakattuina tai joissain tapauksissa voi saada jopa kotiinkuljetuksen. Olen kuitenkin hiukan päässyt eroon tästä kamalasta ajatuksesta ja alkanut luottaa ihmiseen. Ihminen ei ole kone. Kehitys alkaa luultavasti jo pikku hiljaa olla siinä pisteessä, että uutuudenviehätys haihtuu ja ihmiset huomaavat kaipaavansa niitä perinteisiäkin tapoja toimia. Joskus on ihan kiva koskea oikeaa rahaa muovikortin sijaan. Ihminen myös tarvitsee toista ihmistä. Ei siksi, etteikö osaisi tehdä jotain yksin, vaan emotionaalisista syistä. En enää pelkää koneiden korvaavan esimerkiksi opettajia, koska koneet sellaisenaan eivät koskaan voi korvata ihmistä.

Mitä siis aion tehdä? Aion mennä harjaamaan sen kadun. Aion käyttää jatkossakin entistä enemmän oikeita kauppoja verkkokauppojen sijaan. Aion sanoa kassalla toimiville myyjille muutakin kuin kiitos ja moi. Aion jättää yhä useammin puhelimen sinne taskuun tai kassin pohjalle. Aion opettaa esimerkilläni lapsilleni, että kärsivällisyys ei tarkoita puhelime räpläämistä aina tilaisuuden tullen ja että on muitakin ihmisiä kuin meidän oman lähipiirimme ihmiset, ja heidän olemassaolonsa voi huomioida. Siis oikeasti huomioida. Yhteisössä on voimaa ja se antaa turvaa. En ymmärrä, miksi olemme heittämässä sen pois?

Ajatuksen voima

Ihmisen mielellä on ihan uskomaton voima, jota ei usein tule ajateltuakaan. Yleensä mielen lujuuden ja heikkouden tajuaa vasta, kun joutuu kohtaamaan jonkin merkittävän ison haasteen tai sellaisen ohitettuaan. Arjessa koko mieli tulee helposti ohitettua. Kuten fyysinen terveys ja hyvinvointi yleensä, mielenkin olemassa olon tajuaa vasta, kun jotain on pielessä. Itse olen jo vuosikausia painiskellut mieleni koukeroiden kanssa, joten ajatusteni tarkastelu ja niiden perusteiden analysointi tulee minulta aika luontevasti silloinkin, kun voin hyvin ja etenkin kun voin huonosti. Erittäin selväksi minulle on tullut se, kuinka merkittävästi oma mieli ohjaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaikka fyysisesti keho voisikin hyvin. Jos mieli on alavireinen, myös keho alkaa voida huonosti: väsyttää ja olo on voimaton. Pahimmillaan monia muitakin, jopa vakavempia, fyysisiä oireita voi ilmaantua. Ensimmäiseksi aletaankin etsiä helpotusta näihin fyysisiin oireisiin, jotka ovat paljon helpommin havaittavissa. Jotta väsymys oikeasti selätettäisiin, on kuitenkin pakko selvittää pään solmut. Valitettavan moni jättää sen tekemättä ja elää koko elämänsä säästöliekillä.

Omaa mieltäni järkyttää taipuvaisuus ahdistukseen ja masentuneisuuteen, kuten tiedätte. Murehdin siis herkästi sekä mennyttä että tulevaa. Pahimmillaan sekä fyysisen että henkisen väsymyksen ja uupumuksen lisäksi olen kokenut myös sydämentykytystä ja hengenahdistusta. Vain siksi, että mieleni on kärsinyt. En ole ainoa, joka kokee tällaista, mutta yllättävän moni antaa asian olla. Itsellänikin kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, että kyseessä on asia, jonka voin muuttaa. Toivoisin mahdollisimman monen löytävän väylän saada apua ja ennen kaikkea sen rohkeuden itsestään ottaa vastaan apua. Pieni lyhytterapia tekisi hyvää muutenkin ihan kaikille. Koskaan ei ole turhaa tutustua itseensä ja opetella ymmärtämään itseään, ja terapia tarjoaa ainutlaatuisen matkan itseen. Ennen kaikkea se antaa työkalut, joilla jatkaa itsetutkiskelua terapian ulkopuolella.

Terapia ei vienyt pois taipumustani synkkyyteen ja alavireisyyteen, ja on väärin sellaista odottaakaan. Sen sijaan tunnistan kohtaamani tunteet ja siksi pystyn paremmin käsittelemään niitä. Osaan myös ennustaa tilanteet, jotka saattavat laukaista kielteiset tunteet. Sen myötä olen oppinut hyväksymään koko tunnekirjon, mutta myös kanavoimaan negatiiviset lävitseni siten, etten anna jokaisen tunteen jäädä vellomaan sisälleni. Tämä on kuitenkin työtä, jota pitää tehdä edelleen koko ajan. Yhtenä suurimpana muutoksena vältän valittamista ja pyrin positiivisuuteen. En sellaiseen yltiöepärealistiseensöpöilypositiivisuuteen, koska olen kuitenkin realisti, joka ymmärtää elämässä olevan myös kurjuutta. Vaan sellaiseen, joka hyväksyy surun ja kurjuuden osaksi elämää, mutta pystyy löytämään kaikesta jonkin enemmän tai vähemmän tärkeän opetuksen tai polun valinnan. Jokainen kokemuksemme pakottaa valitsemaan yhden polun jättäen jonkun toisen kulkematta. Näin edelliset kokemukset kuljettavat meitä kohti seuraavia ohittaen kuitenkin osan. Joskus voimme välttää vielä ikävämmän asian valitsemalla pienemmän pahan, joskus ehkä tietämättämme kuljemme jonkun todella hienon asian ohi. Valinnat on kuitenkin pakko tehdä, silloinkin kun tuntuu, että joku muu tekee valinnat puolestamme. Emme voi useinkaan päättää mitä asioita meille tapahtuu (iskeekö flunssa, hajoaako tiskikone, tuleeko sähkökatkos...), mutta voimme valita sen, kuinka niihin suhtaudumme ja mitä teemme niiden tapahtumien jälkeen.

Positiivisuus onkin se, joka auttaa itseäni näissä polkujen valinnoissa ja pääsääntöisesti vie minua aina parempaan paikkaan. Näin ainakin uskon tietämäni perusteella. Kun arki heittää eteeni ärsyttäviä pikku rasitteita, mietin miten asia voisi olla vielä huonommin ja totean, että kyllähän tällä nyt pärjää. Nyt esimerkiksi olen flunssassa ja oikeasti, kurkkukipu, vuotava nenä ja kuume yhdistettynä helteeseen tuntuu luultavasti aika samalta kuin kuoleminen kiduttamalla (yhtään liioittelematta), mutta totesin, että vielä kamalampaa olisi olla vatsataudissa. Kurjuudessani vellominen loppui siihen ja sain siirrettyä katseeni eteenpäin. Siihen hetkeen ihan kohta, kun en enää ole kipeä. Sama pätee vähemmän konkreettisiin tuntemuksiin. Murheet pienenevät, kun ne asettaa uusiin mittasuhteisiin. Positiivinen ajattelu auttaa näkemään maailmassa hyvän ja vie kohti uusia hienoja kokemuksia. Positiivinen ajattelu auttaa kestämään pahan, koska se tietää, että pahan jälkeen on pakko olla taas hyvää. Pahaa ei olisi ilman hyvää, eikä hyvää ilman pahaa. Molempia tarvitaan ja siksi yletön välinpitämättömyys pahaan tuskin johtaa aitoon onneen. Menetysten ja pettymysten kokeminen opettaa kiitollisuutta ja auttaa meitä näkemään, mitä itse tarvitsemme ollaksemme onnellisia. Jos meillä siis on kosketuspintaa tunteisiimme.

Olet siis onnellinen, jos päätät olla. Typerä lause sellaisenaan, mutta siinä piilee kuitenkin totuus. Kun keskittyy elämässään hyviin asioihin, mutta käsittelee myös surut ja murheet, antaa itselleen mahdollisuuden olla onnellinen. Joskus kuitenkin täytyy myös antaa periksi. Antaa tuulen viedä mukanaan, antaa pahan puhdistaa. Koska ennen pitkää tuuli tyyntyy ja huomaat herääväsi jossain ihan muualla, jossain, missä voit taas jatkaa kävelemistä, jossain, missä on hyvää.

Kuten toipuvan alkoholistin pitää joka päivä päättää olla selvä, minunkin pitää joka päivä päättää olla kiitollinen, tyytyväinen ja onnellinen. Aina se ei ole helppoa, aina pelkkä positiivinen ajattelu ei saa hymyä huulille. Joskus vain on huono päivä. Oikeasti rikkinäistä kehoa pitää myös kuunnella, pelkkä pakotettu ilo ei auta, jos keho vaatii lepoa. Yhtäkään päivää en enää kuitenkaan elä tietämättä, että aina tulee huominen (kunnes ei enää tule) ja yhtenäkään päivänä en enää sure luullen, etten myöhemminkään voi muuta tuntea. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää, se vain pitää löytää ja siinä pitää vähän velloa.

Ajattelen, siis olen.

Elämä on hassua, jotenkin se aina ohjaa huomaamatta juuri sinne, minne pitäisikin. Vai johtuuko se omasta kyvystä hyväksyä vallitseva tilanne, jolloin se tuntuu oikealta? Yksi tällainen yllättävä, kuitenkin oikealta tuntuva polku omassa elämässäni on ollut tieni kohti kasvatustieteilijää. Kasvatustiede ei ollut koskaan erityinen haaveeni, jos ei lasketa alakoulun opettaja-haaveita. Yläasteen aikana mieleeni vahvistuikin ajatus lääketieteestä ja sitä kohti tein töitä koko lukion. Lukiossa luin pelkästään luonnontieteitä, joista kemiaa pitkänä. Kemian opettajalta opinkin paljon, pääasiassa kemian rajojen ulkopuolelta ;) ("When you come late, you can leave early", "That went straight to the forest and deep" jne.)

IB-loppukokeet järjestetään näppärästi samaan aikaan, kun suomalaisen ylioppilastutkinnon suorittaneet jo valmistautuvat pääsykokeisiin. Aikani ja ennen kaikkea kykyni eivät siis riittäneet Galenoksen perusteelliseen opiskeluun ensimmäisenä hakukeväänä. Kävin kuitenkin katsomassa pääsykokeen (it went straight to the forest and deep), mutta luonnollisesti hain muihinkin paikkoihin. Koin tärkeäksi päästä opiskelemaan jotain, opiskelupaikan turvin voisin rauhassa miettiä seuraavan vuoden, mihin hakisin seuraavana keväänä.

Pääsin toiseen vaihtoehtooni: biokemiaan. Tästä kiitos kuuluu edellä mainitsemalleni kemian opettajalle, koska en tähänkään pääsykokeeseen sen kummemmin ehtinyt valmistautua, vaan lukion kemialla ja ryhmämme valinnaisaihepaketin (medical biochemistry) turvin sain kuin sainkin opiskelupaikan. Biokemia vaikutti varteenotettavalta vaihtoehdolta ja hetkittäin mietin sille tielle jäämistä. Lääketieteessä kun itseäni kiinnosti kovasti myös nimenomaan tutkimuspuoli, johon biokemiakin antaisi edellytyksiä. Jokin ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kemia oli haastavaa, eikä oikein motivaatiotakaan lopulta löytynyt. Samaan aikaan jouduin myös ensimmäistä kertaa vastatusten itseni kanssa: kuka olen? Keneksi haluan tulla?

Menneisyyden haamut olivat tulleet jäädäkseen ja ainoa keino päästä niistä eroon, oli niiden kohtaaminen. Seuraava kevät kului pitkälti neljän seinän sisällä. Kurssit jäivät suorittamatta, paine alkoi kasvaa: mihin nyt? Biokemia ei ollut paikkani, eikä ehkä lääketiedekään. Mihin laittaisin hakupaperit? Pikku hiljaa mieleeni hiipi ajatus opettamisesta. Se tuntui heti kotoisalta ja lämpöiseltä, vaikka jollain tasolla epäilin, olisiko minusta siihenkään. Päätin lopulta laittaa hakemuksen kasvatustieteen pääaineeseen. Halusin nauttia sellaisesta akateemisesta vapaudesta, mitä lääketiede ja OKL eivät pysty tarjoamaan ja toisaalta epäilin äkkinäistä innostustani OKL:ää kohtaan. Pääsykoeaamuna kuitenkin totesin, etten pysty ja jatkoin uniani. En enää muista sitä tunnetta tai ajatusta sen ympärillä, muistan vain sen varmuuden jo edellisiltana, etten pysty menemään sinne.

Seuraava kesä oli henkisesti sekavaa aikaa. Taistelin itseni kanssa tulevaisuudestani ja myös nykyisyydestäni. Mietin, että ehkä teoreettinen opiskelu ei olekaan minua varten ja etsin vastauksia käytännönläheisemmistä aloista. Samana kesänä aloin seurustella myös mieheni kanssa, joka lopulti kannusti minua jatkamaan opintojani yliopistolla. Pienen harkinnan jälkeen, päätin syksyllä palata yliopistolle, mutta biokemia saisi jäädä. Päätin käyttää tulevan lukuvuoden paitsi työntekoon, myös kasvatusalan opintojen suorittamiseen. Ilmottauduin kasvatustieteen, erityispedagogiikan ja aikuiskasvatustieteen perusopinnoille sivuaineopiskelijana. Opiskeluja hankaloitti ahkera töissä käynti ja viikonloppuiset matkat Tampereelle. Minä-kriisi veti yleisvireen synkäksi ja teki opiskelusta lopulta miltei mahdottoman. Sain kuitenkin suoritettua kasvatustieteen perusopinnot kokonaan ja erityispedagogiikan yhtä kurssia vaille kokonaan. Aikuiskasvatuksen opinnoista luovuin suosiolla.

Kasvatustiede veti hankaluuksista huolimatta mukaansa. Minua kiehtoi aluksi kasvatuspsykologia, koska se auttoi minua ymmärtämään itseäni ja auttoi minut alkuun itsetutkiskelussa. Toisaalta innostuin myös kovasti kurssista, jolla käsiteltiin oppimista ja arviointia. Sitä kurssia ohjasi "ekaluokkani" musiikinopettaja, joka oli silloin myös lempiopettajani. Kävin ensimmäisen luokkani Raumalla ja muutettuamme Turkuun, myös tämä musiikinopettajani (ja itse asiassa hänen lisäkseen myös luokanopettajani) muutti pian sen jälkeen Turkuun työskentelemään samaan kouluun, johon minäkin olin siirtynyt. Ja nyt hän opetti minua yliopistossa! Jänniä sattumia, jotka romaanissa olisivat selkeitä metaforia tai symboleja vahvistamaan polkuni oikeellisuutta (minulla on omituinen tapa tarkastella elämääni toisinaan kirjallisuustutkimuksen termein).

Kevättä kohden mentäessä oli taas aika tehdä suuria päätöksiä. Olisi haettava opiskelemaan ja olisi valittava kaupunki. Päätökset olivat lopulta helppoja. Kaupunginvaihto tuntui helpottavalta ja ennen kaikkea välttämättömältä matkallani eheämmäksi minäksi. Oli pakko päästä fyysisesti kauas siitä kaikesta, johon paha oloni kulminoitui, otettava etäisyyttä nähdäkseni selvemmin. Olin myös varma, että nyt olisi aika vaihtaa pääainetta ja olin vihdoin varma valinnastani.

Valmistauduin huolella pääsykokeeseen ja sain haluamani opiskelupaikan. Syksyllä aloitin opinnot intoa puhkuen, mutta petyin. Koska olin jo suorittanut perusopinnot, ensimmäisen vuoden opintoni kasvatustieteen osalta koostui pitkälti viestintä- ja menetelmäopinnoista. Aineopintojen  kurssivalikoimakaan ei vastannut odotuksiani. Turhauduin ja hukkasin motivaationi. Kaipasin etäisyyttä opiskeluun ja perheenperustaminen alkoi tuntua luontevalta. Kun sitten aloin odottaa iso A:ta, päätin saada kandidaatintutkintoni valmiiksi ennen synnytystä vaikka väkisin. Onnistuin, vaikka hilkulla olikin. Kandidaatintutkinnon suorittamispäivämääräksi on merkitty 31.12.2010, kun iso A syntyi 6.12.2010 :)

Olen ollut todella opiskelukriittinen, olen ajatellut, ettei yliopisto ole minua varten. Etten saa siitä mitään irti ja etten opi siellä mitään. Kurssit ovat tympeitä, eikä niistä ole minulle mitään hyötyä. Hallintotieteen ollessa poikkeus. Äitiyslomani aikana yliopisto kuitenkin koki merkittäviä rakenneuudistuksia ja koulutuksemme sai perusteellisen make-overin. Se alkoi vastata odotuksiani ja pikku I:tä odottaessani osallistuin mielenkiinnolla syventäville kursseille. Paljon oli kehitettävää uudistuneessa yksikössämme, mutta kurssien sisällöt olivat vihdoin mielenkiintoisia ja keskenään ne muodostivat selkeitä kokonaisuuksia, jotka auttoivat hahmottamaan omaan asiantuntijuutta. Samalla huomasin, kuinka paljon yliopisto onkaan antanut minulle. Toki nippelitietoa teorioista ja niiden kehittelijöistä, mutta ennen kaikkea olen saanut ajattelumallin, jonka pohjalta muodostan näkemyksiä ja ajatuksia uusista asioista. Olen saanut ajatusrakennelman, johon lisään uutta ja jota toisaalta muokkaan uuteen tietoon sopivaksi. Olen matkalla asiantuntijaksi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että tämä kaikki, nämä oivallukset, ovat kaiken lisäksi juuri niitä asioita, joista olen kiinnostunut, joita opiskelen. Oppimista. Kasvamista.

Opiskelukriittisyyteeni luultavasti on liittynyt paljon muuta kuin mitä pinnalla näkyy. Todennäköisesti se on ollut osa henkilökohtaista kamppailuani siitä, kuka olen ja keneksi haluan tulla. Nyt olen hyväksynyt yliopiston ja kasvatustieteen osaksi itseäni. Suhtaudun alaani intohimolla ja olen rakastunut opiskeluun, etenkin tällä hetkellä graduni tekemiseen. Uskon, että lapsilla on ollut suuri merkitys tällä matkalla. En tiedä olisinko ilman heitä löytänyt motivaationi opiskelulle ja olisinko vielä näin pitkällä oppimisessani. Välillä mietin, että ilman lapsia saattaisin jo olla valmistunut, olisin päässyt eroon tästä taakasta. Toisaalta lapset ovat opettaneet minulle tehokasta työskentelyä ja auttaneet karsimaan turhan haahuilun, joiden avulla taas opiskeluni on tehostunut. Lapset saavat minut haluamaan valmistumista enemmän kuin koskaan ennen. Nyt teen gradua tauotta nelisen tuntia kerrallaan ja palaan takaisin kotiin lasten luo sen sijaan, että haahuilisin yliopistolla kahdeksan tuntia saamatta mitään aikaiseksi. Tai no, sähköpostit tulisi huolella luettua ;)

Aina jossitella voi, mut jokin tärkeä minut tähän toi. Tuskin elämässä on vain yhtä polkua jonkin päämäärän saavuttamisessa. Reittejä on mitä luultavimmin useita, toiset lyhyitä tai pitkiä, toiset vaativia tai helppoja. Jokaisella reitillä on kuitenkin tarjottavaa sen kulkijalle enemmän kuin päämäärällä itsellään. Ei olekaan lopulta väliä, minkä polun valitsee, kunhan valitsee jonkun ja kulkee sen loppuun asti. Keräten talteen kaikki opit, joista arvokkaimmat voi pakata siihen kokemusten reppuun, jota kantaa muille poluille niin kauan kuin on tarvis. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea ehdinkään vielä tältä polulta kerätä, ennen kuin päätän tarinani tämän luvun sanoihin "Maisteri Pitkänen kuittaa".

Rakkautta jaloille!

Kaapit saattavat olla pullollaan monenmoista kenkää, useimmiten ulkonäön perusteella valittuja. Ne voivat tuntua ihan ookoolta jalassa, ovat sopivat, eivät hankaa. Mutta kun kerran sujautat jalkasi täydellisiin kenkiin, jotka saavat tuntien seisoskelun ja kävelyn tuntumaan lähes taivaalliselta, ei takaisin enää ole paluuta. Et voi enää unohtaa sellaisten kenkien olemassaoloa, etkä koskaan enää voi nauttia kauniista kengistä samalla tavalla, kun tiedät jossain olevan parempaa. Jalat ovat yhtä tärkeät kuin muutkin ruuminosasi, mikset siis hellisi myös niitä?

Minulle täydellisiä kenkähetkiä on tarjonnut toistaiseksi kolme merkkiä: Vagabond, Rieker ja Crocs, joista jälkimmäinen on tällä hetkellä todella vahvassa kärjessä. Satun asumaan noin kuuden kilometrin päässä Crocsin varastosta, jossa järjestetään kahdesti vuodessa varastomyyjäiset, joissa suosittuja kenkiä saa ihan pilkkahintaan. Tämän kesän myyjäiset järjestetään tänään ja huomenna, ja tietystihän sinne oli suunnattava heti tänään. Ihan sellaista ihmissumaa en osannut odottaa viime syksyn perusteella, mutta hengissä selvittiin ja täyttyipä meidän Crocs-perheemme kolmella uudella parilla.

Lapsille kumpparit.

Mitä herkkuvärejä saappaissa! Melkein ostin itsellenikin, mutta vielä jäivät harkinnalle. Vaikka tiedänkin niiden olevan nappiostos, mutta eihän kaikkea voi aina saada :) Nuo Pikku I:n kumpparit ovat ihan supersuloiset, koska todellisuudessa ne ovat aika pienet. Meillä ei taida ennestään noin pieniä kumppareita ollakaan. Lisäksi nämä ovat Crocsin tyyliin ihan älyttömän kevyet ja pohjat ovat miellyttävästi muotoillut. Veikkaanpa, että meillä on luvassa melko iloisia kuraleikkejä syksyllä! Lisäksi iso plussa suunnittelijalle kahvoista. Näppärät aikuisille ja huippuhauskat lapsille. 15€/pari, en kadu senttiäkään. Iso A:han olisi halunnut ottaa nämä tänään uintireissulle ja illalla tuli pieni raivonpuuska, kun ei oltu muistetukaan. (Naapuriin terveiset: kohta mekin kuljetaan kumppareissa kesät talvet;)

Viime syksynä ostin itselleni balleriinat, mutta ne ovat valitettavasti itselleni liian isot. Siispä tänään lähdin varastolle toiveena löytää itselleni uudet. Ensisijaisesti toivoin löytäväni tämän kevään malliston ihanat virkatut baleriinat, mutta eipä niitä tietenkään ollut. Löysin kuitenkin nätit ja ennen kaikkea oikeankokoiset nuden väriset balleriinat. Näiden käyttötarkoitus on lähinnä ulkoilu lasten kanssa, mutta kyllä näitä tulee käytettyä paljon muuallakin. Älyttömän mukavat jalassa totta kai, ja kesäkuumilla levitän jaloille talkkia, niin ei pääse tuo materiaalikaan hankaamaan hiostuvaa jalkaa.

Nämäkin ihanuudet vain 15€

Ihana yksityiskohta.

Tässäpä muuten viime syksyn löydöt itselle:

Etualalla olevat pinkit canvas-kengät ovat luultavasti mukavimmat kengät ikinä! Eivät hankaa, ei sitten yhtään! Istuvat jalkaan kuin hansikas käteen. I-H-A-N-A-T. Kuten näkyy, ovat olleet ahkerassa käytössä koko kevään. Takana todella ihanat balleriinat, mutta ovat isot, ei voi mitään. Joku halukas saa tästä nyt ihanat uudenveroiset kengät 10 eurolla ;)

Hipelöin varastolla myös näitä, mutta jäin empimään koon kanssa ja lapset mukana en viitsinyt kauaa siellä tuhrata, etenkin kun edessä oli joka tapauksessa noin puolen tunnin jonotus :/

Näitä oli useassa värissä, nämä, moniväriset, turkoosit ja ruskeat. Kaikki olivat ihania ja mielettömät jalassa. Pitääköhän lähteä hakemaan?

Tässä nämä ihanat virkatut balleriinat. Toivottavasti näitä olisi syksyn varastomyynneissä!

Nämä houkuttelevat myös.

Lisäksi tänäänkin varastomyynneissä oli aika paljon kiilakorkokenkiä ja jälkikäteen (jo kassalla) alkoi houkuttaa. Olisi kiva jos olisi yhdet iltamenohenkisemmät kengät (koska niitä iltamenoja on tosi paljon...krhm), jotka olisivat kuitenkin supermukavat jalassa ja kipeät jalat eivät alkaisi haitata ilonpitoa. Tällaiset voisivat olla kivoja:

Saa nähdä, ehkä joutuu tekemään vielä yhden kierroksen huomenna. Tai sitten maltan mieleni ensi kesään, on hyvä olla jotain odotettavaa :)

Jos ette asu Tampereen lähellä tai ette muuten vain pääse käymään varastomyynneissä, suosittelen vierailemaan Crocsin verkkokaupassa. Ilmainen toimitus yli 49 euron ostoksille ja alennusmyyntejä on tasaisin väliajoin (ihan kunnollisia). Vaihtokin sujui näppärästi, kun toissa talvena ostin talvikengät. Ihanat muuten nekin, ei oo varpaita palellu!

Rakastakaa jalkojanne!


*Muut kuin itse ottamani kuvat on lainattu Crocsin sivuilta.

Hauska tavata taas, Pikku Gee!

Iso Gee. Kaikki tuntevat sen. Jopa he, jotka eivät koskaan joudu katsomaan sitä silmiin. Elämään sen kanssa. Taistelemaan sen kanssa. Iso Gee, joka vilahtaa jokaisen yliopisto-opiskelijan mielessä tämän tästä, vaikka se ei olisi edes ajankohtaista. Iso Gee, josta kuulee kauhutarinoita heti ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien: aihe on liian vaikea, ei löydy lähteitä, ajatus junnaa, kirjoittaminen tökkii, ohjaaja on dille, seminaarissa istuminen tympii, projekti venyy venyy venyy venyy ja lopulta se on viimeinen este ennen valmistumista. Gradu.

Itsekin olen suunnitellut gradua ja sen tekemistä kolmisen vuotta. Aihe on vaihtunut täysin kolmesti ennen kuin se alkoi muototua nykyiseen muotoonsa. Aktiivisesti aloitin sen tekemisen viime syksynä, mutta lopulta pikku I:n nukkumattomuus vei voiton ja myönsin ohjaajalleni, ettei minusta nyt ole tähän. Edelleen yöunet ovat vähäisiä ja katkonaisia, mutta lisääntynyt valo ilmeisesti tekee sen, että energiaa silti löytyy aina jostain. Eikä pidä myöskään väheksyä sitä tosiasiaa, että mutsi tarvitsee nyt jotain muuta kuin tätä mutseilua!

Joten härkää sarvista kiinni, eväät kassiin, lapset kärryihin ja menoksi kohti yliopistoa tukahduttavan kuumana kesäpäivänä. Muutama vuosi sitten tämä reissu olisi luultavasti mennyt näin: aamulla yliopistolle hakemaan kirjoja, vähän lukemista, lounas, lisää lukemista, jätskit Koskipuistossa kaverin kanssa ja gradusta jutustelua. Nyt tämä reissu meni näin: järjestelmällinen vaunujen pakkaus (hoitolaukku, kylmälaukku, piknik-peitto), lähtö lounaan jälkeen, bussissa isomman lapsen kanssa jutustelua ja pienemmän armotonta viihdyttämistä, puolijuosten yliopistolle tulostamaan edellisiltana huolellisesti tehty kirjalista hyllyssä olevista muutamasta lähteestä, reipas matka jatkuu kirjastoon, jossa ripeä kirjojen haku ja joka välissä pahoittelut muille paikallaolijoille, vessapysähdys ja sitten Sorsapuistoon eväsretkelle ja jätskille, siitä leikkipuistoon, taas vessaan ja väsyneinä bussipysäkille. Varsin uuvuttavat neljä tuntia, mutta kivaa oli!

Jos siis tavoitteena tehdä gradua ja hoitaa lapset kokopäiväisesti kotona, tarvitaan vähän joustoa jokaiselta. Ensimmäinen askel onkin nimetä Iso Gee uusiksi. Minulle tämä pelätty hirviö on Pikku Gee. Yksi opintosuoritus muiden joukossa. Projekti on työläs, mutta ei vakavaa. Askel kerrallaan homma tulee valmiiksi. Toinen askel on sen hyväksyminen, että ei voi enää käyttää neljää tuntia haahuiluun, kahta lounaaseen ja kahvitaukoihin sekä kahta varsinaiseen työntekoon. Mieleen tulevat ajatukset kirjataan muistiin hiekkakakkujen teon lomassa, lähteitä luetaan illalla lasten nukahdettua riippumatta siitä, että kotityöt odottavat tekijäänsä ja vaikka tiedätkin aamuherätyksen olevan viimeistään aamukuudelta (+pari kolme yöherätystä klo 23-6). Mahdollisesti toimistosi on makuuhuoneessa sängyllä, jos lapsesi sattuu olemaan levotonta sorttia. Kesällä onneksi yötkin ovat sen verran valoisia, ettei tällainen järjestely ole mahdoton.

Miksi ihmeessä olen valinnut tämän tien? Eikö todella olisi muuta tapaa opiskella? Varmasti olisi. Mutta minä haluankin kaiken. Enkä ole useinkaan pelännyt tavoitella juuri sitä, niin älytöntä kuin se useimmiten onkin. Haluan valmistua, haluan todella kipeästi valmistua. Etenkin nyt, kun loppu häämöttää jo käden ulottuvilla. Viime viikolla palauttamani HOPS:n lukeminen tuntuu samalta kuin tukan harjaaminen kun siitä on leikattu 15 cm pois. Se loppuu kesken. Haluan myös olla kotona lasten kanssa. Etenkin kun pikku I on niin todella pieni vielä. Kaiken kukkuraksi haluan välillä uppoutua hetkeksi siihen toiseen maailmaan, johon tunnen kuuluvani, kasvatustieteen maailmaan. Uskonko todella onnistuvani tässä? Luulenko saavani gradun valmiiksi ensi kevääseen mennessä tällä tavalla? Kyllä ja kyllä. Miksi? Koska minulla on suunnitelma, varasuunnitelma sekä varasuunnitelman varasuunnitelma. Ennen kaikkea minulla on tahtoa.

Challenge accepted.

Vauvoista voi selvitä hengissä

Vanhemmat ovat väsyneitä. Mikä uutinen. Viimeksi havahduin tähän noin kaksi vuotta sitten ja nyt taas. Eli siis silloin, kun oma väsymys on helpottanut merkittävästi. Kun itsellä on kokemus siitä väsymyksestä, mutta alkaa jo olla tunnelin valoisassa päässä, huomaa paremmin ne, jotka ovat vielä keskellä tunnelia. Aiemmin he olivat vain kanssakulkijoita, jotka olivat samassa tilanteessa, eikä siinä sen kummempia. Vitsaillen vaihdeltiin sattumuksia, mitä väsymys on saanut aikaan (pikku I:n syntymäpäivän aattoyönä heitin leikkuulaudallisen vihannesjätettä lattialle roskiksen viereen ja puolessa välissä tajutessani asian, ajattelin, että kaadetaan nyt sitten loputkin). Virkeämpänä tajuaa sen karuuden, kuinka väsyneitä vanhemmat oikeasti ovat. Eikä sitä huomaa siitä, kuinka kovaan ääneen kukakin kailottaa väsymyksestään. Sen huomaa silmistä, jotka eivät naura suun mukana. Sen huomaa huokauksesta, joka hukkuu vauvan itkuun. Sen huomaa rivien välistä, kun naurahtaen toivotaan puolison suksivan kuuseen. Sen huomaa toinen äiti tai isä.

Ennen vanhemmuutta, koin useinkin väsymystä. Koin väsymystä joka aamu, kun piti nousta töihin tai luennolle. Koin väsymystä istuessani iltapäivällä bussissa matkalla kotiin. Mutta kun minusta tuli äiti, opin todella tuntemaan väsymyksen. Sellaista väsymystä ei voi edes kuvailla. Se ei tunnu samalta kuin päivä yhden huonosti nukutun tai jopa valvotun yön jälkeen. Vanhemmuuteen ei liity vain katkonaisia öitä, vaan katkonaiset yöt vauvan kanssa. Kuukausien valvomisen jälkeen pystyt toki toimimaan, mikä luo illuusion siitä, että vanhemmat tottuvat unenpuutteeseen. Osittain se pitääkin paikkaansa, sitä oppii löytämään ne tavat toimia, jotka eivät vaadi liikaa resursseja. Todellisuudessa et kuitenkaan ole ollenkaan se sama ihminen, joka onnellisena odotti vauvan syntymistä kuin kuuta nousevaa. Haukottelet ystäviesi seurassa, unohdat mitä he ovat kertoneet, hukkaat tavarasi... nämä ovat pieniä juttuja. Lisäksi ovat ne isommat. Et yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä kehenkään, ellei heillä satu olemaan lapsia ja joiden kanssa ehkä haluaisit järjestää leikkitreffit. Eikä se johdu siitä, ettetkö haluaisi tai välittäisi. Jos jostain syystä tulee hetki, että voisit istua alas ja puhua puhelimessa, valitset luultavasti kaukosäätimen ja annat itsesi nukahtaa sohvalle. Aloitat tyhjänpäiväisiä riitoja puolisosi kanssa, koska väsymys on vienyt harkintakykysi. Et näe enää sitä ihmistä, johon rakastuit, vaan ärsyttävän idiootin, joka ei tee tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin yhtään mitään. Aluksi väsymys purkautuukin lähinnä puolisoon tai kumppaniin, mutta ajan kanssa myös lapset saavat siitä osansa. Äiti ei jaksa leikkiä, äiti komentaa turhista asioista ja on äreä.

Vauvan äiti tai isä on siis mitä parhainta seuraa! Jos itse väsymys ei olisi jo tarpeeksi, vanhemmat kantavat jatkuvaa syyllisyyttä tästä kaikesta. Niistä rakkaista, joiden elämästä tulee itselle tuntematonta, puolisosta, joka ei saa rakkautta, lapsista, joille ei riitä aikaa ja energiaa. Onko ihme, että loppuunpalaminen on lähellä?

Toiset ehkä pääsevät helpommalla. On ehkä spesiaalivauva, joka ei uuvuta vanhempia. Tai on vanhempia, jotka osaavat muodostaa ympärilleen utopian, eivätkä näe metsää puilta. Ehkä vanhemmilla on poikkeuksellinen tukiverkosto, joka pitää huolta vanhempien jaksamisesta, ennen kuin tilanne äityy pahaksi. Ehkä toiset sietävät väsymystä paremmin. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka joutuvat kohtaamaan jaksamisensa rajat vauva-aikana. Pahimmassa tilanteessa ovat ensikertalaiset, joilla ei ole vielä kokemusta siitä, että se menee ohi. Vauva-aika tuntuu loputtomalta usvalta, jossa ei ole muuta kuin vauva, joka ei anna nukkua. Vaikka olen itse ollut siinä usvassa, pahassa sellaisessa, en tiedä mitä sanoisin teille, jotka vielä etsitte valoa tunnelin päässä. En tiedä, miten selvisin.

Ei auta, vaikka kuinka uskottelen, että se menee ohi, eikä välttämättä edes vaadi ihmeellisiä toimenpiteitä. Lapsen kasvaessa asiat muuttuvat, vaikka niitä ei aktiivisesti muuttaisikaan. Lapset oppivat nukkumaan ilman taikatemppuja. Se menee ohi. Loputtomia vauvan "korjausyrityksiä" tärkeämpää olisikin löytää keinot selvitä tästä hetkestä. Sopia kumppanin kanssa, että molemmille järjestetään aikaa palautua. Sinä aikana toinen saa nukkua, käydä ostoksilla tai urheilemassa, katsoa telkkaria, kirjoittaa blogia, lukea, neuloa, ommella, ihan mitä vain. Kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee hänet onnelliseksi. Pienikin hetki riittää, kun niitä on säännöllisesti. Ennen pitkää jokainen vanhempi alkaa taas saada unta ja kuukausien unenpuutteeseen ei auta parin tunnin päiväunet, vaan monta hyvää peräkkäistä yötä. Siksi on mielestäni tärkeää muistuttaa, että se vapaahetki voi ainakin silloin tällöin olla hyvä käyttää johonkin muuhun kuin nukkumiseen. Itse olen kokenut, että usein väsymystä (jos ei ole ihan "tappopäivä") auttaa parhaiten pieni irtautumishetki, joka voi vaikka olla jakso Greyn anatomiaa tai kahvilakäynti. Kun saa tietoisesti hetkeksi irtautua arjesta, on siihen kiva taas palata. Tärkeää olisi myös järjestää näitä irtautumishetkiä yhdessä kumppanin kanssa. Jos ei vauvaa voi vielä jättää hoitoon pidemmäksi aikaa, niin pieni kävelylenkki yhdessä tai illalla lasten nukkuessa elokuvan tai tv-sarjan katsominen yhdessä sohvalla karkkipussin kanssa pitää yllä läheisyyttä.

Toivon kaikille vauvojen vanhemmille pitkää pinnaa ja malttia. Tärkeä muistisääntö on, että mitään isoja päätöksiä ei saa tehdä pikkulapsiaikana! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kannattaa eropäätökset jättää parin vuoden päähän. Vauva-ajasta voi selvitä jokseenkin täysjärkisenä ja seuraavat vauva-ajat ovat jo helpompia. Ja pyytäkää apua! En itse ehkä aina osaa sitä tarjota, mutta en pyydettäessä kieltäydy.

Rakkaudella,
toipuva äiti