Yöeläin

Elän todella jännittävää elämää. Unissani. Suurin osa minut tuntevista tuntevat myös nämä tarinat, mutta jos on joku on vielä jäänyt paitsi yöllisistä seikkailuistani, tässä tulee.

Ensinnäkin, käyn unissani todella paljon läpi pelkojani ja toisinaan myös toiveitani. Etenkin pelkojani selvittelen öisin, sillä niitä riittää. Lukiossa aloin ensi kerran kokea liiallisen työmäärän aiheuttamaa stressiä ja aloin nähdä kahta tiettyä unta aina stressin aallonharja-vaiheessa. Ensimmäisessä unessa olen koulumme auditorion takana. Olemme harjoittelemassa jotain näytelmää varten ja auditorion taka-aula on hämärä. Siellä täällä näkyy tuttuja naamoja koulusta, ystävien lisäksi myös pelkkiä kasvotuttuja. Hiukseni ovat kahdella letillä. Yhtäkkiä huomaan tilassa kaksi vierasta miestä, sellaisia Yksin kotona -elokuvan konnien oloisia tyyppejä. He näkevät minut ja lähden juoksemaan IB:läisten yleiseen hengailutilaan, "kakkosenaulaan". Miehet seuraavat minua ja piiloudun reunimmaiseen vessaan. Tämän kyseisen vessan vieressä on karkkiautomaatti. Miehet kaatavat automaatin, joka onkin myös vessan yksi seinä. Käsittämättömällä uniketteryydellä pääsen vilahtamaan miesten välistä ja juoksen alakerran kautta ulos koulurakennuksesta. Ensimmäisessä kerroksessa on kaksi uloskäyntiä ja joka kerta pakenen sivuovesta, josta yleensä myös koulun jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Maa on loskassa ja juoksen ilman takkia kohti bussipysäkille vievää polkua. Sitten herään. Näin tämän unen siis luultavasti toistakymmentä kertaa ja joka kerta se toistui täsmälleen samanlaisena. Jossain vaiheessa uni kävi niin tutuksi, että tajusin siellä unessakin näkeväni unta ja mieleni muuttui levolliseksi. Ulos päästessäni esimerkiksi lopetin juoksemisen heti ja jatkoin matkaani rauhassa kävellen, koska tiesin herääväni pian. Muistaakseni en ole nähnyt tätä unta enää lukion jälkeen.

Toisessa stressiunessani juoksen myös pakoon jotain, mutta en näe mitä ja unessa ei oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin pakoon juoksemista. Lopulta musta muodoton hahmo saa minut kiinni ja yritän taistella vastaan, mutta potkuissani ja lyönneissäni ei ole voimaa. Tuntuu kuin en hallitsisi raajojani ja ne ovat vain vetelää massaa. Sitten herään. Olo oli herätessäkin aina ahdistunut ja kesti oman aikansa päästä uudelleen uneen. Unen tapahtumapaikka vaihtui myös usein. Saatoin nähdä saman version unesta pari kertaa, mutta sitten paikka taas vaihtui. Nyt kun mietin näitä kahta unta, alan ymmärtää niitä paremmin. Ehkä tämä jälkimmäisenä kuvailemani uni kuvasi aina stressin keskivaihetta, kun tuntui että en selviä ja että muserrun työmäärän ja paineen alle. Ensimmäinen uni kuvaa ehkä sitten aikaansaamis-vaihetta. Kun otin härkää sarvista ja ryhdyin tekemään tehtävän kerrallaan.

Nämä ovat tällaisia ns. passiivisia painajaisia. Sitten on kokonaan toinen sarja unia, joihin eläydyn koko mielen ja kropan voimalla. Nämä alkoivat jo lapsena ja ensimmäinen, jonka muistan, tapahtui ollessani ala-asteella, 10-12-vuotias. Olin serkkuni ja isovanhempieni kanssa laivalla ja nukuin yläsängyssä. Näin unta siitä, että minut oli kidnapattu ja viety vieraaseen hyttiin. Sen enempää miettimättä päätin toimia ja lähteä pikimmiten takaisin omaan hyttiini. Siis oikeasti. Hytissä oli tietenkin pimeää, enkä löytänyt tikkaita. Kiire oli kova, koska kidnappaajiani ei näkynyt missään, joten päätin sitten hypätä sängystä alas. Oikeasti. Ryntäsin hytin ovelle ja yritin saada sitä auki, mutta siinä olikin turvaketju. Ropelsin sitä tärisevin käsin ja pääsin lopulta ulos. Pamautin oven kiinni valmiina juoksemaan omaan hyttiini, mutta oven pamahdus herätti minut. Katsoi hämmentyneenä hytin ovea ja totesin sen olevan meidän hyttimme. Ei muuta kuin hakkaamaan hullun lailla ovea, jotta joku hyttitovereistani heräisi ja avaisi oven. Voitte kuvitella isoäitini ilmeen hänen nähdessään minut yöpuvussa väärällä puolella ovea.

Seuraava muisto on jokunen vuosi myöhemmin kotoa. Olen lievästi ahtaanpaikankammoinen, joten se on usein teema myös painajaisissani. Tällä kertaa näin unta, että minut on lukittu laatikkoon. Nousin seisomaan sängylleni. Oikeasti. Muistan vieläkin sen omituisen tunteen, kun mietin näenkö unta vai tapahtuuko tämä oikeasti. Varovasti päätin kokeilla käsillä ympäristöäni, jotta voisin päätellä olenko oikeasti laatikossa vai omassa huoneessani nukkumassa. Kuinka ollakaan, osun seinään ja kattoon. Vakuutun siis laatikossa olosta ja alan huutaa. Huidon käsillä kuin mielipuoli ja verhokappa tarttuu käteeni vetäen alas koko verhotangon. Herään taas kolahdukseen ja tajuan näkeväni unta. Tunnen itseni idiootiksi ja tajuan huutoni mahdollisesti herättäneen muut, joten menen takaisin peiton alle ja jatkan uniani. Vastaavan unen näin monta vuotta myöhemmin appivanhempieni luona. Tunsin olevani jossain pimeässä putkessa (olin jotenkin onnistunut kietoutumaan peittoon). Huusin miehelleni "auta mua, vedät mut pois täältä, mä en pääse täältä pois!!" Aamulla appiukkoni kysyi, oliko yöllä kaikki hyvin.

Vaikka nämä pääsääntöisesti ovat aina lopulta hauskoja sattumuksia, niin silti sitä toivoisi pystyvänsä hallitsemaan niiden esiintyvyyttä. Esimerkiksi kun uusi poikaystäväsi on ensimmäistä kertaa luonasi yötä, olisi kiva pystyä nukkumaan ihan normaalisti. Mutta ei. Illan mittaa tämä kyseinen poikaystävä, nykyinen mieheni, tivasi haluavansa nähdä ajokorttikuvani. En tietenkään olisi halunnut sitä näyttää, lopulta taisin kyllä taipua. Tämä jäi kummittelemaan mieleeni vielä yöksikin ja jossain vaiheessa aamuyötä havahdun ja "tajuan" ajokorttini olevan hukassa. Ja se olisi löydettävä nyt heti, koska olen menossa aamulla töihin. Istun sängylläni ja herätän vieressä nukkuvan poikaystäväni ja kysyn sattuuko hän tietämään ajokortistani. Miesparka ei vielä tiedä näistä yöllisistä touhuistani ja yrittää selvittää tilannetta ja vakuuttaa ajokortin olevan tallessa lompakossani. Varmistan useaan otteeseen "ootko ihan varma? Se on siis siellä lompakossa? Ihan varmasti?" Aamulla en muista tapausta, kunnes lähteissäni poikaystäväni huutaa perääni "onko ajokortti mukana?" Yöllinen huoli palaa mieleeni samaa tahtia nolouden kanssa.

Tämän jälkeen yöelämääni tuli vakituiseksi (mutta ei uudeksi) teemaksi erilaiset ötökät ja ylipäätään paniikinomaiset painajaiset vähenivät. Olen todella ötökkä- ja matelijakammoinen ja tätä on vain pahentanut se, että lapsuudenkodissani eräänä kesänä sängyssäni oli juhannuskuoriainen. Siis oikeasti. En pystynyt viikkoon nukkumaan huoneessani. Olen nähnyt todella monta kertaa sen jälkeen unta erilaisista otuksista sängyssäni. Mieheni on pitänyt joka kerta tarkistaa, siis ihan oikeasti myllätä petivaatteet kunnolla, onko sängyssä heinäsirkkaa, koppakuoriaista ja milloin mitäkin, ennen kuin olen voinut (sittenkin vielä epäuskoisena) palata takaisin nukkumaan. Eräs ikimuistoinen tapaus sattui kesällä odottaessani iso A:ta. Näin unta pienistä sammakoista ja samalla poskeani kutitti oikeastikin. Pyyhin poskea kädelläni ja koska olin vielä puoliksi sammakkounessani, tunsin ihan varmasti pienen sammakon poskellani, joka pyyhkäistessäni loikki tyynyjemme väliin. Tarrasin miestäni jalasta ja kerroin näkemästäni. Mieheni oli tuolloin jo varsin kokenut näissä hommissa ja huvittuneena (ehkä minua vähän pilkatenkin) kävi jälleen sängyn läpi ja vakuutti, ettei siellä mitään ole. Pari päivää myöhemmin olin kuokkimassa kukkapenkkiäni ja arvaatkaa mikä siellä oli? Pieni sammakko! Kyllä siinä tuli vähän outo olo ja hetken jo mietin, että ehkä en ihan oikeasti nähnytkään unta.

Tämän hetkinen kuningassattumus tapahtui viime viikolla. Pikku I:n yöt ovat toisinaan olleet aika risaisia ja vaikka tilanne on nyt hiukan parantunut, todella levottomia öitä mahtuu edelleen sekaan säännöllisesti. Ja kuten pikkulasten vanhemmat yleensä, minäkään en läheskään aina yöllä herää kunnolla, vaan toimin pienessä horroksessa. Pikku I parahti joskus puolenyön aikoihin, eikä siis edes ensimmäistä kertaa ja ehkä näin asiaan liittyvää unta juuri ennen herätystä, koska olin vakuuttunut, että pikku I:llä on jokin "laite", jolla hän rauhoittuu helposti. Kun pikku I ei rauhoittunut heti pelkälle tutille ja pupulle, ajatettelin, etten enää hukkaa aikaani vaan nyt tämä "ihmelaite" heti käyttöön. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten loikkasin vauhdilla mieheni huoneeseen ja toivoin, ettei pikku I ehtisi hätääntyä liiaksi. Mieheni luokse päästyäni, sopersin "missä se on?" Mieheni yllättäen pyysi vähän tarkennusta, että mikähän mahtaa olla hukassa. Tajusin, etten yhtään muista, miksi tätä "laitetta" kutsutaan ja yritin selittää, että sellainen asia, mitä tarvitaan nukkumiseen, mitä pikku I tarvitsee. Mies alkoi sitten luetella onko ehkä tutti hukassa tai pupu vai mikä ihme. Pudistin päätäni "ei ei ei, se sellanen, nukkumiseen...miks sitä sanotaankaan...sellanen...niinku tyyny" Viimeistään tässä vaiheessa mieheni tajusi, että rouva on kyllä nyt siellä unimaailmassaan ja itsekin aloin epäillä asian todellisuutta. Olin kuitenkin aika varma, että kyllä me olemme pikku I:n rauhoitteluun käyttäneet jotain erityistä juttua, vaikka samalla tajusin itsekin kuulostavani aivan pässiltä. Yritin vielä "sellainen erikoistyyny!" Mieheni leikki mukana ja ehdotti imetystyynyä, mutta lisäksi kehoitti minua palaamaan makuuhuoneeseen ennen kuin pikku I herää. Kohotin pisteitäni vielä entisestään ja tiuskaisin mennessäni "no se on jo hereillä!"

Tällainen yötouhuilu on niin uskomatonta. Sitä on mielestään aivan hereillä ja uni tuntuu täysin todelta. Jopa se sammakko poskella, en luultavasti ikinä unohda sitä möykkyä, jonka tunsin käteni ja poskeni välissä, vaikka oikeasti siinä ei sitten ilmeisesti ollutkaan mitään. Ihmeellistä on myös se, että en ole ikinä loukannut itseäni. En edes hypätessäni ahtaassa laivahytissä yläsängyltä. Enkä panikoidessani seisten 80 cm leveällä sängyllä. Jonkinlainen juopon tuuri ilmeisesti pätee myös unissakävelijöihin. Parasta on myös se, että en enää häpeile näitä, koska olen sittemmin kuullut joidenkin ystävienikin tekevän ihan samaa. Mieheni osaa myös suhtautua näihin temppuihin yllättävän hyvin. Hän leikkii sen verran mukana, että suostun menemään nukkumaan, eikä ole kertaakaan edes hermostunut kun pakotan kääntämään melkein petauspatjankin ympäri.

Toivotaan kaikille muillekin unissakävelijöille onnea retkillenne, ettei mitään vakavia loukkaantumisia sattuisi. Ja kanssaeläjille ymmärrystä meitä kohtaan, jotka emme yöksikään malta rauhoittua :)

Avioliitosta

Itse olen vallan keltanokka vielä, aviovuosia kun tuli pari viikkoa sitten täyteen vasta kolme. Joten en oikeastaan tiedä siitä vielä juurikaan. Ajatuksia on kuitenkin sitäkin enemmän ja viime aikoina aihe on pyörinyt mielessäni paljon. Olen halunnut naimisiin niin kauan kuin muistan. Ei siis niin, että se olisi ollut tavoite itsessään, mutta olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Löydettyäni oikean ihmisen, haluan myös naimisiin. En tosin osannut sitä perustella itselleni, se vain tuntui oikealta tieltä. Avioliittoon tuli aikanaan vahva uskonnollinen kytkös, mikä sekoittaa entisestään päätäni, koska en ole ollenkaan uskonnollinen. Uskon valikoituihin asioihin, mutta en löydä itseäni mistään uskonnosta. Kaiken lisäksi menimme naimisiin maistraatissa salaa. Ainoa läheinen paikalla oli iso A, joka oli 5-viikkoinen ja poju nukkui vieläpä koko toimituksen ajan. Jos ei siis järjestetty hääjuhliakaan, niin mikä ihme ajoi meidät naimisiin? Tämän kysymyksen eteen olen useammin joutunut muiden esittämänä, mutta olen kokenut tarvetta selittää sitä jotenkin itsellenikin.

Elämän käänteitä ei voi suunnitella eikä ennustaa, avioliitto on yksi tapa varautua tulevaan. Ero ja kuolema ovat "helpompia", kun tietyt käytännön asiat ovat mustana valkoisella, eikä niistä voi tapella. Kuvitellaan tilanne, jossa pariskunta on seurustellut toistakymmentä vuotta, ei lapsia, ei avioliittoa. Yhdessä rakennettu koti ja yhteiset muistot. Toinen kuolee yllättäen. Entä jos välit kuolleen kumppanin vanhempiin/muihin perillisiin ei ole hyvät tai vaikka olisikin, mikä takaa tuollaisessa tilanteessa, että naimattoman puolison oikeus yhteisiin muistoihin ja yhteiseen kotiin huomioitaisiin, koska se oikeus ei ole juridinen, ainoastaan moraalinen? Testamentti on tietenkin yksi vaihtoehto, mutta veikkaan, että aika harvalla kolmekymppisellä pariskunnalla sellaista on.

Kun suhteessa on lapsia, on nimenomaan isän edun mukaista, että vanhemmat ovat naimisissa. Avioliitto tekee automaattisesti molemmista vanhemmista lapsen huoltajia (jos lapset syntyvät avioliittoon), jolloin myös isän oikeudet on taattu esimerkiksi erotilanteessa. Lapsiin liittyy myös tavallaan merkityksetön asia, toisaalta merkityksellinen ja se koskee myös avioliitossa olevia vanhempia, joilla ei ole sama sukunimi. Nimittäin kumman sukunimi annetaan lapselle? Yllättävän monet valitsevat isän sukunimen. Miksi? Pidetäänkö avioliittoa mahdollisena tulevaisuudessa ja sen myötä äiti ottaisi myös saman sukunimen? Tasapuolisuuden vuoksi: äiti on biologisesti aluksi enemmän sidoksissa lapseen, joten isän sukunimi saa isän kokemaan symbolisen siteen? Jätetäänkö äidin sukunimi, koska se tulisi kuitenkin automaattisesti, eikä sitten oikeastaan tarvitse itse päättää? Onko sukunimellä väliä? Itselleni on.

Vanhempani erosivat, kun olin aivan pieni ja lapsuuden muisti-/mielikuviani hallitsee kaaos. Sukunimeni esimerkiksi vaihtui kahdesti jo ennen kuin menin edes naimisiin. Olin itse asiassa vähällä vaihtaa sen vielä kolmannenkin kerran -äitini tyttönimeen-, mutta sitten avioliitto alkoi näyttää lähitulevaisuudelta, joten se jäi. Tällä varmasti on oma vaikutuksensa sille, että minulle on aina ollut erittäin tärkeää ja itsestäänselvää ottaa aikanaan mieheni sukunimi. Ja myös yksi syy, miksi avioliitto on minulle tärkeä asia. Suurin haaveeni niin kauan kuin muistan, on ollut rakentaa ehjä ja kiinteä ydinperhe, jonka jäsenet pitävät yhtä ja kaikki ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Myös lasten mielipiteellä on merkitystä. Minulle yhteinen sukunimi symboloi juuri tätä yhtenäisyyttä. Jos minulla olisi eri sukunimi kuin miehelläni ja lapsillani, tuntisin itseni ulkopuoliseksi. Jos miehelläni olisi eri sukunimi kuin minulla ja lapsillani, tuntuisi kuin jättäisimme mieheni ulkopuolelle. Jos lapsilla olisi keskenään eri sukunimet...siinä nyt ei ole järjen hiventäkään.

Minulle avioliitto on myös rakkaudenteko. Parisuhde ja rakkaus on sanoja, mutta ennen kaikkea tekoja. Kaksi ihmistä voi toki olla sitoutuneita toisiinsa avoliitossakin, mutta avioliitto on eri asia. Tai ainakin siihen liittyvä mielikuva. Riippumatta siitä kuinka voimakkaasti pariskunta on avoliitossa sitoutuneita toisiinsa, ehkä on yhteistä lainaa, lapsia ja lupauksia, itse näen avioliitossa voimakkaammin ikuisuuden ja myös lopullisuuden. Ihmissuhteissa ei anneta takuita, mutta avioliitto on lähimpänä sellaista. Se on lupaus yrittää selvitä vaikeimmistakin kriiseistä ja katsoa mitä sen takana on. Paistaako myrskyn jälkeen vielä aurinko vai onko päivä laskenut lopullisesti. Avoliitossa takaovi on koko ajan auki, jos ei huvita, voi lähteä. Jos avioliitossa ei huvita, odotetaan että taas huvittaa. Avoliitossa ei tarvitse luvata ikuisuutta, voidaan luvata olla yhdessä nyt, koska se tuntuu hyvältä. Avioliitossa luvataan nimenomaan olla yhdessä aina, vaikka se ei olisi helppoa. En nyt todellakaan väitä, että kaikki pitkissä avoliitoissa elävät haluavat nimenomaan pitää mahdollisuudet avoimena (niitäkin varmasti silti on), tai että he luovuttaisivat helposti. Enkä tarkoita sitä, etteikö avioliitostakin lopulta voisi lähteä. Tarkoitan, että itse näen luultavasti enemmän vaivaa avioliiton eteen kuin avoliiton. Avioliitossa katson jokaisen kortin, käännän kaikki kivet ja senkin jälkeen yritän vielä kerran. Nämä eivät tietenkään ole mustavalkoisia asioita, koska lapsetkin muuttavat asioita ja tekevät avoliitosta avioliittomaisemman, mutta näin yksinkertaistaen ja vain omasta näkökulmastani puhuen.

Eli kun toinen haluaa kanssani naimisiin ja on valmis lupaamaan sen, mihin uskon, koen avioliiton suunnattomana rakkaudenosoituksena. Etenkin tällaisessa individualistisessa maailmassa, jossa tärkeää on vain minä ja minun tarpeeni. Avioliitto tekee sanoista todempia. Voin eri tavalla luottaa, että asioiden täytyy mennä todella todella todella pieleen, ennen kuin toinen lähtee. Ehkä olen sillä tavalla heikompi kuin toiset, tarvitsen sen näennäisen vakuuden? Ehkä haluan uskoa johonkin vähemmän järjelliseen kaiken logiikan keskellä?

Loppujen lopuksi avioliiton haluamiseen ei mielestäni tarvitse olla hienoja aukottomia perusteluja, vaikka niitä nykyään tivataankin "miksi meidän pitäisi mennä naimisiin, kun on hyvä näinkin?" Eihän avioliitto nykyään arkea enää muutakaan, ainakaan useimmilla. Kyse onkin juuri siitä symbolismista, mitä pidän itselleni kaikkein tärkeimpänä. En edelleenkään näe itseäni pitkässä suhteessa muuten kuin avioituneena. Vaikka muu elämä vaikuttaisi hetkittäin kaoottiselta, on jotain mihin voin luottaa, jotain mihin kuulun.

En hämmästele silmät pyöreinä pareja, jotka eivät ikinä mene naimisiin, vaikka olisivatkin toisilleen ne viimeiset. Älä sinäkään hämmästele minua siksi, että menin naimisiin. Äläkä etenkään ihmettele, että pidän kiinni niistä lupauksista, jotka miehelleni kerran annoin. Ne ovat meidän lupauksiamme toisillemme ja vain me olemme niiden pitämisestä vastuussa toisillemme. Ja vähän lapsillemmekin.

Suklaaöverit ja muuta mukavaa

Tänään saatiin ihania "vieraita" koko päiväksi! Tällaista juuri rakastan, ehkä onkin hyvä, että moni rakas asuu kauempana ja siksi herkemmin vierailee pidempään. Ja koska kyläily kesti koko päivän, mutsi pisti pöytää koreaksi ja ajattelin jakaa teille vähän resptejä. Listalla kun oli omia suosikkeja ja mahtuipa mukaan myös leipojan suurin haastekin.

L & H saapuivat sopivasti lounasaikaan ja olin jo aikaa sitten päättänyt tarjoilla bataattikeittoa. Tämä ei ollut mikään tunnevalinta, kuten leivonnaiset, vaan tälle oli järkiperusteita. Ensinnäkin, se on iso A:n herkkua ja mielestäni on kiva välttää ruokaepisodit uhmaikäisen kanssa ainakin silloin, kun on vieraita. Sen lisäksi se on oikeasti hyvää ja maistuu useimmille. Ennen kaikkea se on helppoa kuin mikä ja valmistuu nopeasti. Bataattikeittoa on myös lähes mahdoton mokata, joten se on stressitön tarjottava sen puolesta. Kunnon uunilihaakin mietin, mutta sen kanssa voi mokata niin monella tapaa, niin en halunnut ottaa riskiä. Myös ruokaepisodi olisi ollut todennäköisempi. Bataattikeitto on myös siksi turvallinen valinta, että se sopii lähes kaikenlaisille erikoisruokavalioita noudattaville. Tämä on meidän vakioruokaa edellä mainituista huippusyistä johtuen ja haluan nyt jakaa teille tämän reseptin ja levittää bataatti-ilosanomaa. Itse olen reseptin saanut rakkaalta kälyltäni.

BATAATTISOSEKEITTO

n. 1 kg bataattia
2dl punaisia linnsejä
1 tlk kookosmaitoa
vettä
n. 3 kasvisliemikuutiota

Kuori ja pilko bataatit ja laita kattilaan. Huuhtele linssit ja lisää bataattien sekaan. Kaada bataattien ja linssien päälle kookosmaito ja lisää vettä sen verran, että bataatit peittyvät. Kuumenna ja lisää kasvisliemikuutiot (arvioi määrä käyttämäsi nestemäärän mukaan), kun neste kiehuu. Anna porista miedolla lämmöllä n. 10-15 minuttia. Itselläni on aina kauemminkin, mutta tuon pitäisi riittää. Kun bataatit ovat pehmeitä, soseuta keitto sauvasekoittimella. Maista ja lisää suolaa tarvittaessa. Yleensä annan vielä keiton levätä lämpimällä levyllä. Nopeaa ja HYVÄÄ!

Keiton kaveriksi olin eilen illalla tehnyt sämpylätaikinan, jonka sitten tänään paistoin. Uunituore leipä on aina nappivalinta keiton lisukkeeksi. Tämä ohje on aikalailla perinteinen sämpyläohje, mutta jaanpa tämänkin omilla tvisteillä. Perusohje taitaa olla Myllärin sämpyläjauhoseospussin kyljestä, johon sitten olen lisännyt valkosipulin.

VALKOSIPULISÄMPYLÄT

5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa/ 50 g tuorehiivaa
1 rkl siirappia
½ rkl suolaa
3 valkosipulinkynttä
½ dl öljyä (rypsi- tai oliiviöljy yleensä käytössä)
n. 12 dl sämpyläjauhoja

Lämmitä maito reilun kädenlämpöiseksi (jos teet taikinan yöksi jääkaappiin, älä lämmitä). Lisää suola, siirappi ja murskatut valkosipulinkynnet. Sekoita kuivahiiva (tai käytä tuorehiivaa ohjeen mukaan) jauhoihin ja lisää maitoon vähitellen. Loppuvaiheessa lisää öljy. Anna kohota liinan alla 45 minuuttia. Jääkaappitaikina kannattaa kohottaa tovi uunissa 50 asteessa ennen paistamista.

Levitä taikina pellille (tai voit tehdä pieniä sämpylöitä) sopivaksi levyksi ja leikkaa pizzaleikkurilla (tai veitsellä) taikina 16 osaan. Anna vielä kohota liinan alla 15-20 minuuttia. Paista uunissa 200 asteessa 10-15 minuuttia. Jääkaappitaikinan kanssa kohotus on tärkeää ja tunnustan heikkouteni siinä, mutta mureaa sämpylää tuli tänäänkin, vaikka ei yhtä muhkeaa kuin hetipaistetussa. Tämäkin on omaa herkkuani, eikä yleensäkään leipomani sämpylät kauaa leipäkorissa viihdy.

Sitten makeisiin. Otin leipojien ehkä suurimman haasteen vastaani, nimittäin Macaron-leivokset. Näiden leipomisessa voi mennä vikaan jokaisessa vaiheessa ja vaikka kaiken tekisi täsmälleen ohjeen mukaan, voi tulos olla silti jotain ihan muuta mitä piti. Esimerkiksi kostea ilma on Macaron-leivosten vihollinen. Kun leipomiseen vaikuttaa jo säätilakin, en kovin heppoisin ottein lähtenyt näitä leipomaan. Olen opiskellut näiden leipomista tovin ja vitkutellut kokeilemista yli vuoden. Nyt koin tilaisuuteni tulleen ja uskoin olevani valmis. Varmoin ottein lähdin punnitsemaan aineita (grammoilla ON väliä). Siivilöin tomusokerin ja mantelijauhot. Vatkasin massaa varovasti vähän välin testaten löysyyttä (onko se sana?). Pursotin vapisevin käsin jonkin sortin ympyröitä. Annoin kuivua rauhassa ennen uuniin laittoa. Koputin peltiä pöytää vasten. Vahtasin paistoaikaa ja kuorien kypsyyttä kuin mielipuoli. Kirosin perheenjäsenilleni. Ja tidii! Kuoret olivat halkeilemattomia ja kiiltäviä. Niissä oli jalka. Niin oli kyllä ilmakupliakin kopouttelusta huolimatta. Taisin koputella liian varovasti. Epätarkka pursotus koitui tällä kertaa kohtalokseni ilmakuplien lisäksi, mutta Macaron-leivoksia saatiin aikaiseksi ja tekninen suoritus oli amatööriltä ensikertalaiselta huikeaa! Näitä tehdään jatkossakin! Ohje sekä kuoriin, että täytteisiin on suoraan Koko Suomi leipoo -taiturilta, Hannalta, osoitteesta Unelmaa leipomassa. Tarkempaa linkkiä en nyt saa tähän laitettua teknisistä syistä, mutta sieltä ne löytyy.

MACARON-KUORET

100 g valkuisia
110 g mantelijauhoa
25 g sokeria
200 g tomusokeria
(elintarvikeväriä)

Vatkaa valkuaiset ja  sokeri kovaksi vaahdoksi. Siivilöi tomusokeri sekä mantelijauhot ja sekoita hyvin. Lisää valkuaisvaahtoon varovasti käännellen. Värjää massa halutessasi elintarvikevärillä. Itse värjäsin punaisella ja massa näytti hyvältä, vaan uunissa väri haalistui merkittävästi, eli ensi kerralla laitan vähän reilummalla kädellä. Riippuu tietysti väristäkin.

Täytteeksi nappasin vinkin myös Hannalta ja reseptinkin suklaaganacheen.

VAAHDOTETTU SUKLAAGANACHE

120 g maitosuklaata
0,75 dl kuohukermaa

Paloittele suklaa kattilaan ja lisää kerma. Lämmitä niin, että suklaa sulaa ja sekoita tasaiseksi. Laita jääkaappiin kylmenemään. Vatkaa kylmä seos. 

Lisäksi Hanna oli itse tehnyt vadelmahillon, mutta tässä oioin ja käytin kaupan hilloa (hyi minua!). Täytin Macaron-kuoret pursottamalla suklaarinkulan ja sen keskelle lusikoin vadelmahilloa. NAM! Itse luultavasti pitäisin näistä enemmän sitten, kun leivokset ovat päässeet vähän kostumaan ja pehmenemään. Tällä kertaa täytin leivokset juuri ennen tarjoilua, joten ne säilyivät rapeina. Omaan suuhun kuitenkin pehmeä marenki istuu paremmin, joten tämäkin painetaan nyt mieleen. Kuoria on vielä jäljellä, joten taidan testata vielä tätä.

Sitten sokerina pohjalla. The suklaakakku. Suklaakakkujen äiti. Olen jo kauan etsinyt reseptiä oikein kunnon suklaiselle suklaakakulle, sellaiselle, jota hyvästä kahvilasta saa. Kyllä, arvioin kahvilan sen tarjoaman suklaakakun perusteella. Suklaaöverit parhaimmillaan, mutta ilman välitöntä pahaa oloa. Kakku maistui erityisen hyvältä, kun vatsa ei ollut liian täynnä eikä tyhjä. En ymmärrä, aika usein kaikki kakut maistuvat mielestäni paremmalta kun maistelen niitä yksin. Kahvipöydässä petyn ensin tai en ainakaan saa samaa euforiaa kuin myöhemmin. Kakku on hyvää, kun yksin syö? Ohjeen tähän löysin uudelta suosikilta leivontablogimaailmassa: Suklaapandan keittiössä. En laita tähän tarkkaa reseptiä, vain linkin. Resepti on niin pitkä ja noudatin sitä orjallisesti. Sen verran kommentoin, että itse leikkasin pohjat 22 cm irtovuokapohjan avulla, kolmannen pohjan kokosin kolmesta palasta, näin ei jäänyt niin paljon hukkapohjaa. Vaikka se oli kyllä pelkiltäänkin niin jumalaista, että voisin syödä sitä yksinäänkin. Varmasti tulen jatkossakin käyttämään sitä suklaakakkupohjaa tarvitessani. Kakku oli työläs tehdä, ainakin kodinpyörityksen lomassa, ja koska kakusta tulee pieni (ja vaikka siitä överiytensä ansiosta riittää monta palaa, mikäli en itse ole yksi syöjistä ;) en tarjoilisi tätä isommissa juhlissa. Liian iso homma tehdä tästä isompi kakku tai useampi pieni. Tämä oma mielipiteeni. Mutta tässä linkki kakkuun ja kuvaa tulee perästä.

Välissä ja päällä jumalainen, kiiltävä, suussasulava, mutta haukattava, sanalla sanoen suklainen kuorrute ja välissä lisäksi myös vadelmamousse. Kuva on nopeasti napattu eikä anna oikeutta kakulle, tsekatkaa suklaapandan kuvat. Allekirjoittanut voisi pikku hiljaa jaksaa hakea sen oikean kameran (ja vaikka kuvaajankin) ;)

Hyvä päivä takana. Herkuttelun lisäksi ohjelmassa oli myös pulkkailua ja iso A onnistui myös jättämään pienen palan kieltään leikkikentän kiipeilytelineeseen, mutta muuten selvisimme ehjin nahoin.

Lisää näitä päiviä, halukkaat ilmoittautukoon!

Rennosti tehokasta

Vihdoinkin hetki aikaa istua kirjoittamaan! Loppuvuosi ja vähän vielä alkuvuosikin oli sen verran TEHOKAS spurtti, että nyt ajattelin kirjoittaa sanasen vähän lungimmasta tehokkuudesta. Äitiyden myötä olen alkanut ajatella asioita enemmän, siis myös varsinaisen vanhemmuuden ulkopuolisia asioita. Toki yksi suuri liikkeellepaneva voima on nimenomaan ajatus "mitä haluan opettaa lapsilleni". Toinen varsin tärkeä tausta-ajatus tässä kaikessa on "mihin haluan rahani pistää?".

Ruoka on totta kai aika keskeinen aihepiiri, kun on puhe taloudellisuudesta. Sitä kun lapsiperheessä kuluu ja kuluu ja kuluu. Sen lisäksi, että määrät ovat totta kai aivan eri luokkaa kotona pyörivän neljän hengen kodissa kuin kahden työssäkäyvän taloudessa, myös laatuun ja monipuolisuuteen kiinnitän huomiota aivan eri lailla. Eipä kahdestaan asuessa löytynyt ihan tällaista valikoimaa vihanneksia ja hedelmiä. Iso A:n ollessa taapero, kaapista löytyi myös ihan älytön valikoima puurohiutaleita/-suurimoita: kaura, neljä viljaa, riisi (hiutaleina JA suurimoina), speltti, mannaa kolmessa eri laadussa...

Valitettavasti ruokaa menee myös hukkaan. Vihanneksia unohtuu jääkaapin perälle tai menevät muuten vain huonoksi, hedelmät menevät ylikypsäksi (vihaan vihaan vihaan), lapsilta jää lautaselle (tuoliin, lattialle, pöydälle, kaapin oviin, tukkaan, naamaan, korviin, vaatteisiin...) ruokaa, jota ei viitsi säästää jne. Ahdistun tästä toisinaan aika kovastikin. Harmittaa heittää ruokaa roskiin ja lisäksi ottaa päähän ajatella sitä kauppalaskua, josta vuositasolla menee monta euroja (ellei jopa kymmeniä) roskiin. Ärsyttää muuten myös ne kauppaan unohtuneet jo maksetut hunajamelonit yms. Syömäkelpoista ruokaa ei meillä kuitenkaan koskaan heitetä pois, ainakaan tarkoituksella. Samaa ruokaa syödään tasan tarkkaan niin kauan kuin sitä riittää ja pari kertaa viikossa onkin jämäpäiviä, jolloin jokainen voi joko syödä montaa eri ruokalajia vähän tai sitten valita yhden kokonaisen annoksen samaa lajia. Toisinaan olen myös paloitellut kaikenlaista viimeisiään vetelevää jääkaapista ja heittänyt pannulle: pyttipannua, olkaa hyvät! Eilinen liharuoka sen sijaan meni vähän myttyyn, makua oli liian vähän ja ei ollut tarpeeksi kypsää omaan makuun (suosin ylikypsää). Lihan paikka olisi mielestäni ollut ilman muuta roskis, mutta yön yli nukuttuani päätin pistää lihan pieniksi paloiksi ja tehdä siitä keittoa. Ei mennyt hukkaan ja maistuikin paremmalle.

Varsinaisen ruoan lisäksi on sitten kaikenlaista muuta, jota ei viitsi kovinkaan kauaa säilyttää, vaan olisi parasta saada heti käytettyä. Ylikypsät hedelmät, joita en muuten söisi kirveelläkään, sotken puuron (keittämisvaiheessa) tai pannaritaikinan sekaan. Ylijäänyt puuro muuttuu leiväksi munan, jauhojen ja hiivan/leivinjauheen avulla. Tämä on erityisen näppärää pikku I:n kanssa, jolle en mielelläni anna kaupan leipää ja uppoaa muuten muuhunkin perheeseen. Perunamuussista tulee hyvää rieskaa lähes samalla reseptillä. Eilen tein marjapuuroa mustaherukoista ja nykyään survon marjat siivilän läpi, koska iso A valittaa aina kokonaisista marjoista ja itsekin oikeastaan pidän enemmän täysin sileästä versiosta. Siivilään jäi tietenkin marjojen siemenet ja kuoret, ja siemenissähän se kaikki hyvä on. Sörsseli ei kuitenkaan houkuttanut lusikoimaan vitamiineja suoraan suuhun, joten pyöräytin sämpylätaikinan ja herkut sinne sekaan. Toimii!

Kakkospostaus lienee paikallaan, koska eihän tässä vielä ehditty edes askarteluosioon :) Sitä paitsi, haluan nyt käpertyä sohvan nurkkaan jäätelökipon ääreen ja heittää aivot narikkaan!

P.S. Tunnustus: Uuden vuoden kakku meni kyllä roskiin ;)