Kesäkuntoon!

...nimittäin piha! Muutimme tähän kotiin hieman vajaa viisi vuotta sitten. Edellinen asukas ei ollut tehnyt pihalle yhtikäs mitään, ruohoakin leikannut vain satunnaisesti. Pensasaitoja ei oltu hoidettu, eikä omenapuuta kertaakaan leikattu. He siis olivat tämän asunnon ensimmäiset omistajat ja kaikki taimet olivat (ja ovat yhä) nuoria. Tämä taisi olla myös ainoa piha, jossa ei ollut kunnon terassia vaan alkuperäinen pieni laatoitettu alue takapihan oven edessä. Sikäli tietysti kiva, että olemme saaneet täysin vapaat kädet pihan laittamisen suhteen. Ensimmäisen kevään jälkeen pihaan onkin kaivettu joka vuosi kuoppaa johonkin.

Muutimme siis syksyllä, joten vietimme sen syksyn ja talven rauhassa totutellen uuteen ympäristöön, ja säästimme pihahommat ensimmäiselle keväälle. Ensimmäisenä rakensimme ('me' on ehkä vähän harhaanjohtava pronomini...) tietysti terassin ja pienen harkinnan jälkeen terassin nurkkaan sijoitettavan aidan taakse kaivettiin kukkapenkki. Kun vauhtiin oli päästy, kaivettiin samalla kertaa pihaan myös kuopat kahdelle karviaispensaalle. Eipä tiennyt tyttö, ettei piha suinkaan ollut vielä valmis.

Seuraavana keväänä totesin, että kukkapenkkini leviää yli reunusten, vaikka olin taimia ostaessa kertonut käytettävissä olevan tilan. Siispä kukkapenkkiä laajennettiin toisesta reunasta ja siirsin yhden taimen laajennetulle alueelle. Runsasluminen talvi oli painanut toisen karviaispensaan oksat poikki, mutta toiveikkaana jäin odottamaan, josko pensas virkoaisi. Muuten tuona kesänä pihan hoito rajoittui välttämättömiin, sillä iso A oli puolivuotias ja vei aika lailla kaiken energian.

2012 keväänä olikin taas uutta puhtia pihan hoitoon. Jälleen kerran kultahanhikki oli levittäytynyt yli äyräiden ja raa'asti heitin yhden taimista pois. Samoin toissa talvena kovia kokenut karviainen sai lähteä ja tilalle tuli punaviinimarjapensas. Isännän mummolasta saimme jaetun juurakon raparperia, jolle saatiin taas kaivaa uutta kuoppa pihan nurkkaan. Sain myös päähäni kaivaa kokonaan uuden kukkapenkin, johon syksyllä istutin kesän ajan ruukuissa pitämäni perennat. Kukka-amppeleiden sijaan ostin terassille amppelimansikoita 12 juurakkoa, joista lopulta 10 lähti kunnolla kasvamaan. Syksyllä istutin mansikat talvehtimaan raparperin viereen.

Piti rajata oma varjo pois kuvasta, joten samalla tipahti pari mansikantaintakin :) Hienosti on kuitenkin taas lähtenyt kasvamaan, vaikka jouduinkin leikkaamaan hirveän määrän rönsyjä pois. En tiedä johtuuko lajikkeesta vai mistä, mutta tämä ainakin rönsyilee ihan järjettömän paljon ja loppukesästä onkin todella epäsiistin näköinen.

Keväällä 2013 aloitin pihan kuopsuttamisen hyvissä ajoin, vaikka kylmä kevät ei varsinaisesti herättänyt siihen intoa. Sen sijaan pikku I:n lähestyvä synnytys potki minuun kolotuksista huolimatta vauhtia, sillä halusin saada pihan kuntoon kesäksi. Enkä siis uskaltanut luottaa siihen, että intoa riittäisi vauvan tultua sotkemaan totuttuja rutiineja. Rikkaruohojen nyppimisen lisäksi kukkapenkissä leimut alkoivat tulla halkaisuikään ja isoiksi ne olivatkin jo ehtineet kasvaa. Halkaisin kuitenkin vain toiset ja samalla piti taas tietysti laajentaa kukkapenkkiä. Siinä vasta muuten näky: raskausviikkoja taisi olla 38-39, vatsa roikkui jo niin alhaalla, etten pystynyt kunnolla nostamaan jalkoja ja samalla iskias vihloi. Kuopan kaivaminen ei siis varsinaisesti ehkä olisi ollut luontevin askare tuossa vaiheessa, mutta jotenkin ihmeen kaupalla sain sen kaivettua.

Kultahanhikin lisäksi istutin ensimmäisenä keväänä tähän syysleimuja ja leimurakkauksia. Nyt kukkapenkki on ilman muuta saavuttanut lopullisen kokonsa ja oikeastaan se onkin nyt paremman näköinen kuin alkujaan. Alunperin se oli siis vain tuon aidan keskiosan levyinen, nyt se on aidan päästä päähän.

Tämä kevät onkin ollut mukava, koska pihatöihin on päässyt jo hyvissä ajoin maan ollessa jo täysin sula ennen kuin tavallisesti edes lumet ovat ehtineet sulaa päältä. Ensimmäisenä luovuin lopuistakin kultahanhikin taimista. Meni hermo lopullisesti siihen jatkuvaan leviämiseen, eikä se mielestäni edes ollut enää kaunis. Se vaatisi huomattavasti isomman tilan päästäkseen oikeuksiinsa. Tilalle istutin Kehäkukan siemeniä ja ne ovatkin jo alkaneet itää. Viime kesänä jo totesin, että raparperi on liian lähellä mansikoita, joten sekin olisi siirrettävä. Heitin pois toissa kesänä kaivamani kukkapenkin kukat ja laitoin tilalle raparperin. Viikko tämän jälkeen minulle tarjottiin lisää raparperin juurakoita ja eihän niistä voinut kieltäytyä. Lapio siis taas heilumaan ja kaksi juurakkoa lisää entiselle kaveriksi. Tänä kevään vihdoin muistimme leikata myös toisen pensasaidoistamme ja pistimmekin sen aivan matalaksi. Se kasvoi miten sattui ja oli todella epäsiisti, koska se ei ollut ikinä nähnytkään pensassaksia. Paras ratkaisu oli siis aloittaa alusta. Omenapuuta olemme leikanneet kuuliaisesti joka kevät ja se onkin lähtenyt upeaan kasvuun, vaikka se muuttaessamme olikin melko karu näky. Omenoitakin on tullut nyt kahtena syksynä. Valitettavasti puun sijainti on huono, eikä se selvästi saa tarpeeksi valoa. Jää siis nähtäväksi, tulemmeko ikinä saamaan siitä kunnon satoa.

Raparperi ei ollut millänsäkään siirrosta vaan lähti heti puskemaan uusia varsia. Ajankohta siirrolle olikin otollinen, sillä juurakko ei ollut vielä ehtinyt tehdä isoja juuria, joten luultavasti en katkaissut niitä hirveästi. Kuvanottohetkellä uudet juurakot eivät olleet vielä saapuneet.

Sieltä pilkistää kehäkukan taimi.

Narsissit ovat vähän levahtaneet, asiaa ei yhtään auttanut iso A, joka käveli takaperin ja pyllähti suoraan niiden päälle. Nämä aion istuttaa pian etupihan vaahteran juureen.

Sain meillä kyläilleiltä ystäviltä krokuksia kolme sipulia ja ne olivat jo kauniisti nupuillaan. Istutinkin ne pian tähän ja kas niin, kukat olivat menneet pupun masuun. Uusia nuppuja kuitenkin puski vielä esiin, mutta lyhyt oli sekin ilo. Taas on viety kevätpenkin kaunistuttajat kuin veitsellä leikaten.

Tässä pätkäisty pensasaita. Hiljaa hyvä tulee.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen pihaamme juuri nyt. Vaikka yhtä jos toista löytyy, silti lapsilla on vielä reilusti tilaa touhuta. Ehkä nyt uskallan sanoa, ettei suurempia muutoksia pihaan enää tehdä. Ruukkuihin ja amppeleihin kuitenkin tulee laitettua jotain kesäkukkia vuosittain, jotka tuovat sitten mukavaa vaihtelua. Vielä haaveilen istutuslaatikoista, joihin saisin kasvamaan porkkanaa ja sipulia, mutta luultavasti kiintiö alkaa nyt olla täynnä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Sormiruokailu. Nyt

Pikku I on jo päälle 11 kk (olen muokannut tämän nyt kolme kertaa, kesti "tovi" saada tämä teksti julkaistua), mikä tarkoittaa ruokailun osalta jotain uutta. Nimittäin (hapan)maitotuotteita. Siispä ajattelin tähän väliin tehdä hiukan yhteenvetoa meidän kokemuksista sormiruokailusta ja ehkä jotain vinkkiäkin siitä kiinnostuneille.

Pikku I:n supersuosikkeja tällä hetkellä ovat bataatti, porkkana, eri lihoista tehdyt lihapullat, jogurtti, pasta, päärynä, mustaherukka, mansikka ja BANAANI. Tyttö voisi syödä banaania joka aterialla. Myös iso A:lla oli aikoinaan tällainen vaihe ja hän saikin banaania paljon, koska mikään muu ei meinannut upota ja hänen vatsansa kestää melkein mitä vain. Pikku I:n kohdalla taas olen pitänyt kiinni yhden banaanin päiväannoksesta, koska hän on muutenkin kovavatsainen. Mustikoistakin hän tykkäisi, mutta lääkärin suosituksesta olen ne jättänyt toistaiseksi kokonaan pois edellä mainitusta syystä. Muut marjat korvaavat mustikat toistaiseksi. Lisäksi pikku I:lle maistuu kukkakaali, kiivi, omena, mandariini, palsternakka, kesäkurpitsa ja vaihtelevasti avokado.

Ateriat koostuvat hyvin yksinkertaisista elementeistä. Kypsennän kasviksia pääasiassa keittämällä tai höyryttämällä, joskus harvoin paahdan uunissa. Vaihtelevasti lounaalla ja päivällisellä on 1-2 eri kasvista ja sitten jonkin sortin lihaa. Naudan, broilerin ja kalkkunan jauhelihasta teen pyöryköitä ja kala menee sellaisenaan joko uunissa kypsennettynä tai kuutiot höyryttämällä. Tämä kombo on sopinut pikku I:lle hyvin, hänellä säilyy keskittymiskyky parhaiten, kun tarjolla on vain vähän kerrallaan. Nyt kun ruoka-aineet alkavat olla jo tuttuja, voisi alkaa enemmän tehdä "oikeita" ruokia, kun tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat olleet pääasiassa itsenäisiä yksiköitään. Keittoja ja makaronilaatikkoa onkin jo saanut pidemmän aikaa (aluksi veteen, nyt voisi jo tehdä maitoon), mutta nyt voisi repertuaaria jo laajentaa. Myönnettäköön, että pieni laiskuus on vaivannut, kun yöt ovat olleet niin katkonaisia jo monen monta kuukautta. Oikeastihan tuo vauvatuunatun ruoan tekeminen ei olisi vaativaa, mutta kun selkärangassa on tietty toimintatapa, ei väsyneenä jaksa sen enempää miettiä, mitä on tekemässä.

Aamu-, väli- ja iltapalat koostuvat vaihtelevasta yhdistelmästä jotain hedelmää, leipää ja jogurttia. Puuroa en ole toviin tarjonnut, koska se ei vain enää kelvannut. Taisi saada sitä liikaa. Itsetehdyt sämpylät ovat herkkua ja samoin ihan kaupan ruisleipä. Varsinkin nyt kun ollaan jo lähellä 1 vuotta, olen mielelläni tarjonnut ruisleipää ihan päivittäin. Suolaa niissä on kuitenkin niin pieniä määriä ja koska pikku I ei sitä myöskään syö paljoa kerralla, olen katsonut sen harmittomaksi herkuksi. Jogurtin sekaan sotken aina jotain marja- tai hedelmäpilttiä ja mahdollisesti niitä sämpylän paloja tai Talk-muruja. Joskus on ollut myös kauraleseitä, mutta ne saivat suunnattoman nenännyrpistyksen. Soseet ovat siis meillä vain hillonkorvikkeita ja aamuisin tyttö saa lääkkeensä soseen seassa, koska se on toistaiseksi ainoa tapa, jolla litku on saatu menemään kokonaisuudessaan alas.

Lusikalla ja haarukalla syönti onnistuu, kun ne lastaa valmiiksi. Nyt parin päivän aikana pikku I on jo yrittänyt sohia lusikalla lautasta, selvästi ymmärtäen, että niin pitäisi tehdä. Tähän annan jatkossa aikaa ja mahdollisuuksia enemmän, jotta tyttö saa harjoitella. Jokin puuro olisi ehkä paras tähän, tuolla jogurtilla harjoittelu on jopa minun mieleeni vähän turhan sotkuista tässä vaiheessa.

Pikku I ilmaisee myös erittäin selvästi, jos jokin ei maita tai vatsa on täysi. Ruoat yleensä alkavat lentää ympäriinsä ja elettä korostaa nenännyrpistys. Lisäksi hän kääntää päänsä tai jopa koko kehonsa, mikäli äiti ei muuten usko. Kirsikkana päällä on tietysti käsien ojennus kohti ruokkijaa ja tyytymätön vinkuminen, joka loppuu kun pääsee syliin ja käsipesulle.

Viiden kiinteän aterian lisäksi pikku I nauttii vielä paljon rintamaitoa tai ainakin monta kertaa, päivisin 3-4 kertaa. Se onkin hyvä asia, koska maitotuotteita on vielä vähänlaisesti ruokavaliossa muuten. Ja nyt ei ole edes mitään pakkoa lopettaa tuota imetystä, joten nautitaan tästä vielä niin kauan kuin voidaan. Yöimetykset ovat vihdoin vähentyneet yhteen kertaan, muut olivatkin olleet jo tovin pelkkää rauhoitteluimetystä, mutta tämä yksi kerta vielä syödään oikeasti. Kai. En ole parhaimmillani öisin, joten ihan varmaa tietoa tuosta syömisestä ei kyllä ole.

Sotkuahan tästä tulee, mutta yllättävän nopeasti se väheneekin. Kun vauva tottuu touhuun ja yhä useammat ruoka-aineet tulevat tutuksi, niitä ei tarvitse joka kerta tutkia niin kovin tarkkaan ja ruoan voi vain syödä. Toki syömistaitojen kehittyessä ruokakin muuttuu, minkä mukana tulee taas lisää sotkua. Esimerkiksi makaronilaatikko on sellaista, mitä löytyy luultavasti vielä seuraavankin päivänä jostain yllättävästä paikasta.

Parasta sormiruokailussa on se, että saa itsekin syödä samalla. Eli koko perhe voi syödä yhdessä, eikä tarvitse syödä vuorotellen. Tämä toki edellyttää sitä, että laitat kaiken valmiiksi, ennen kuin kukaan istuu pöytään. Jos lapset ovat jo pöydässä, kun vasta leikkaat paprikaa, voit unohtaa sen oman syömisen. Vauva kitisee, kun et ole antamassa lisää ruokaa tarjolle, esikoinen tarvitsee paperia, maitoa, lusikan, paperia, lisää ruokaa, kurkkua, paperia ja sitten vauva oikeastaan haluaakin jo lopettaa koko syömisen. Eli kata pöytä ajoissa, laita talouspaperi/rätti käden ulottuville ja tuo pöytään valmiiksi lisukkeet sekä juomat. Nauti yhteisestä ateriasta.

Joskus sormiruokailu tuntuu työläältä, esimerkiksi kun pitää syödä jossain muualla kuin kotona tai mummilassa. Joskus se taas on kätevämpää kuin soseilu, kun kiireessä voi antaa rattaissa istuvalle lapselle käteen banaanin, eikä tarvitse pysähtyä mähläämään soseilla. En kuitenkaan voisi kuvitella toimivani omien lasteni kanssa mitenkään toisin. Pikku I:n kohdalla annoin kyllä itselleni luvan soseilla, jos se tuntuisi parhaalta ratkaisulta sillä hetkellä, mutta ei se koskaan tuntunut. Näin lapsemme oppivat syömisen tekniikan luonnollisen kehityksen tahtiin ja saavat tutustua luontevasti ruokaan kaikilla aisteilla.Tuntuu myös hyvältä, että vauva saa jo varhaisesta vaiheesta sosiaalistua yhdessä aterioimisen muodossa. Jos olisin raaskinut, olisin ostanut Tripp Trappiimme babysitterin, jolloin pikku I olisi päässyt osaksi aterioitamme jo ennen kuin itse edes syö.

Suosittelen lämpimästi sormiruokailua kaikille! Jos vauva on perusterve ja kasvaa normaalisti, estettä sormiruokailulle ei ole. Parhaiten se onnistuu, kun odottaa sinne n. 6 kuukauden ikään ja välttää soseiden syöttämistä. Aiheeseen on myös hyvä tutustua etukäteen, suomeksikin on sekä käännetty yksi kirja että kirjoitettu ihan oma. Näistä saa vinkkejä turvalliseen aloittamiseen ja erilaisiin ruokiin.