Tänään olen 27 vuotta. En ole oikeastaan koskaan ollut tyytyväinen ikääni, mikä kertonee siitä, että en ole ollut tyytyväinen itseeni. En ole ehkä tuntenut itesäni tai sitten en ole pitänyt siitä, mitä tunnen. Molemmat varmasti pitävät paikkaansa. Lukiossa kuvittelin, että 25 on se maaginen luku, kun tulen onnelliseksi. Ikä, jolloin hyväksyn itseni ja elämä tuntuu hyvältä. Mutta se tapahtuikin tänään. 27 tuntuu todella hyvältä ja tajusin sen maatessani sängyllä pieni kuumeinen vauva kainalossani.
Tämä tunne ei suinkaan synny siitä, että olisin nyt poikkeuksellisen onnellinen ja kriisitön. Elämä ei ole juuri nyt ollenkaan helppoa. Olemme sairastelleet viimeisen kuukauden aikana paljon ja valvoneet viimeisen 10 kuukauden aikana vielä enemmän. Univelkaa on enemmän kuin maksukykyä ja se näkyy arjessa. Eikä tämä tunne myöskään syntynyt yhdessä yössä. Se on tulosta monen vuoden tarkasta itsetutkiskelusta, raskaasta matkasta itseen. Peiliin katsominen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Harmaat sävyt löysinkin jo matkani alussa, mutta kunnolla nuoruuden mustavalkoisuus alkaa vasta nyt karista. Sen myötä olen vähitellen alkanut hyväksyä itseni ja etenkin sen, että on asioita, joita voin itsestäni muuttaa. Jos jokin käyttäytymismalli tuntuu raskaalta, voin opetella siitä pois. En ole perimäni, kasvatukseni tai kokemusteni vanki. Sen sijaan voin pakata reppuuni mukaan ne asiat, joista voin sekä oppia että kasvaa, ja heittää loput pois. Siitähän elämässä on kyse: kasvamisesta.
Äitiys on tietysti ollut äärimmäisen hyvä opin paikka. Kun suurimman osan ajasta ajattelee jotakuta toista, on taas helpompi palata itseen ja tehdä havaintoja itsestä. Lapset myös pakottavat vanhemmistaan sen todellisen minän esiin. Lapsille ei voi teeskennellä, koska he näkevät sen läpi. Toisaalta vanhemmuus käy välillä niin rankaksi, että ei voi olla muuta kuin oma itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Siksi ainakin omalla kohdallani väitän vanhemmuuden olevan erittäin hyvä mahdollisuus tulla "paremmaksi ihmiseksi". Koska lapset pakottavat huonoimmatkin puolesi esiin, saat mahdollisuuden tehdä niille jotain. Tämä toki voi tapahtua missä tahansa ihmissuhteessa, mutta oman kokemukseni mukaan omatunto alkaa soimata paljon herkemmin, kun oma vajaavaisuus heijastuu lapsiin.
Olo on nyt levollisempi kuin koskaan, vaikka olosuhteet ovat paikoin myrskyisät. Tunnen itseäni jo paljon ja pystyn ymmärtämään omia tunteitani ja reaktioitani. Uskallan kohdata itsessäni vaikeimmatkin tunteet ja käsitellä ne. Toisaalta en pelkää ottaa vapautta suojella itseäni tarpeettomilta haasteilta. En enää suostu jäämään kenenkään tallottavaksi, ymmärrän paremmin oman arvoni.
Kun tänään mietin tätä kaikkea, tunnen myös suurta häpeilemätöntä kiitollisuutta itseäni kohtaan. Kauan sitten arvoin, jaksanko tai uskallanko lähteä sille rankalle tielle, jonka varrella nyt seison kilometrejä edempänä. Olen kiitollinen itselleni, että arkailusta huolimatta lähdin ja opettelin kohtaamaan omat demonini. Löysin paljon tukahduttavaa, mutta myös voimaannuttavaa. Tärkeintä on ollut oppia, ettei tarvitse olla virheetön ollakseen arvokas ja toisaalta löytää myös ne työkalut, joiden avulla kohdata tulevaisuuden kriisit ja muuta haasteet.
27-vuotias nainen kuittaa.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Erilainensamanlainen äiti
Varmasti jokaisessa perheessä ainakin ennen pitkää tulee varsin selväksi, että jokainen on erilainen. Yhteentörmäyksiltäkään tuskin voi välttyä, kun vuosikausia eletään saman katon alla. Itse olen nyt jo todennut, että perheessämme vallitse kaksi hyvin erilaista temperamenttia, molempia kaksin kappalein. Tietysti jokaisella on sitten vielä lisäksi omat luonteenpiirteensä, mutta nämä ns. päätemperamentit ovat varsin selkeät kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää sekä sovun ylläpitämisen että kasvattamisen osalta.
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Laskiainen + välipalavinkki
Saatiinhan sitä lunta vielä vähän! Ei tuossa paljon hurraamista ole, mutta aloin jo kyllästyä laskiaisrieha-vitsiin: omat pulkat mukaan :) Koko viime viikon sormet syyhysivät ja vihdoin sunnuntaina pääsin tositoimiin, eli leipomaan pullaa pitkästä aikaa! Päätin kokeilla uutta pullareseptiä, jonka löysin yhdestä seuraamastani blogista: Makeaa murmelin täydeltä. Ja voin vakuuttaa, että tätä reseptiä ei ole suotta nimetty maailman parhaaksi pullaksi! Mikä ihana keveys ja pehmeys! Seuraavanakaan päivänä pullat eivät olleet kuivia, kuten ainakin itselläni yleensä. Useimmiten laitankin osan pullista/korvapuusteista suoraan uunista pakkaseen säilyttääkseni kaiken mahdollisen tuoreuden. Suosittelen kokeilemaan tätä reseptiä, itse leivon tästä lähin pullat vain ja ainoastaan tällä reseptillä.
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)