Vanhemmat ovat väsyneitä. Mikä uutinen. Viimeksi havahduin tähän noin kaksi vuotta sitten ja nyt taas. Eli siis silloin, kun oma väsymys on helpottanut merkittävästi. Kun itsellä on kokemus siitä väsymyksestä, mutta alkaa jo olla tunnelin valoisassa päässä, huomaa paremmin ne, jotka ovat vielä keskellä tunnelia. Aiemmin he olivat vain kanssakulkijoita, jotka olivat samassa tilanteessa, eikä siinä sen kummempia. Vitsaillen vaihdeltiin sattumuksia, mitä väsymys on saanut aikaan (pikku I:n syntymäpäivän aattoyönä heitin leikkuulaudallisen vihannesjätettä lattialle roskiksen viereen ja puolessa välissä tajutessani asian, ajattelin, että kaadetaan nyt sitten loputkin). Virkeämpänä tajuaa sen karuuden, kuinka väsyneitä vanhemmat oikeasti ovat. Eikä sitä huomaa siitä, kuinka kovaan ääneen kukakin kailottaa väsymyksestään. Sen huomaa silmistä, jotka eivät naura suun mukana. Sen huomaa huokauksesta, joka hukkuu vauvan itkuun. Sen huomaa rivien välistä, kun naurahtaen toivotaan puolison suksivan kuuseen. Sen huomaa toinen äiti tai isä.
Ennen vanhemmuutta, koin useinkin väsymystä. Koin väsymystä joka aamu, kun piti nousta töihin tai luennolle. Koin väsymystä istuessani iltapäivällä bussissa matkalla kotiin. Mutta kun minusta tuli äiti, opin todella tuntemaan väsymyksen. Sellaista väsymystä ei voi edes kuvailla. Se ei tunnu samalta kuin päivä yhden huonosti nukutun tai jopa valvotun yön jälkeen. Vanhemmuuteen ei liity vain katkonaisia öitä, vaan katkonaiset yöt vauvan kanssa. Kuukausien valvomisen jälkeen pystyt toki toimimaan, mikä luo illuusion siitä, että vanhemmat tottuvat unenpuutteeseen. Osittain se pitääkin paikkaansa, sitä oppii löytämään ne tavat toimia, jotka eivät vaadi liikaa resursseja. Todellisuudessa et kuitenkaan ole ollenkaan se sama ihminen, joka onnellisena odotti vauvan syntymistä kuin kuuta nousevaa. Haukottelet ystäviesi seurassa, unohdat mitä he ovat kertoneet, hukkaat tavarasi... nämä ovat pieniä juttuja. Lisäksi ovat ne isommat. Et yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä kehenkään, ellei heillä satu olemaan lapsia ja joiden kanssa ehkä haluaisit järjestää leikkitreffit. Eikä se johdu siitä, ettetkö haluaisi tai välittäisi. Jos jostain syystä tulee hetki, että voisit istua alas ja puhua puhelimessa, valitset luultavasti kaukosäätimen ja annat itsesi nukahtaa sohvalle. Aloitat tyhjänpäiväisiä riitoja puolisosi kanssa, koska väsymys on vienyt harkintakykysi. Et näe enää sitä ihmistä, johon rakastuit, vaan ärsyttävän idiootin, joka ei tee tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin yhtään mitään. Aluksi väsymys purkautuukin lähinnä puolisoon tai kumppaniin, mutta ajan kanssa myös lapset saavat siitä osansa. Äiti ei jaksa leikkiä, äiti komentaa turhista asioista ja on äreä.
Vauvan äiti tai isä on siis mitä parhainta seuraa! Jos itse väsymys ei olisi jo tarpeeksi, vanhemmat kantavat jatkuvaa syyllisyyttä tästä kaikesta. Niistä rakkaista, joiden elämästä tulee itselle tuntematonta, puolisosta, joka ei saa rakkautta, lapsista, joille ei riitä aikaa ja energiaa. Onko ihme, että loppuunpalaminen on lähellä?
Toiset ehkä pääsevät helpommalla. On ehkä spesiaalivauva, joka ei uuvuta vanhempia. Tai on vanhempia, jotka osaavat muodostaa ympärilleen utopian, eivätkä näe metsää puilta. Ehkä vanhemmilla on poikkeuksellinen tukiverkosto, joka pitää huolta vanhempien jaksamisesta, ennen kuin tilanne äityy pahaksi. Ehkä toiset sietävät väsymystä paremmin. Paljon enemmän on kuitenkin niitä, jotka joutuvat kohtaamaan jaksamisensa rajat vauva-aikana. Pahimmassa tilanteessa ovat ensikertalaiset, joilla ei ole vielä kokemusta siitä, että se menee ohi. Vauva-aika tuntuu loputtomalta usvalta, jossa ei ole muuta kuin vauva, joka ei anna nukkua. Vaikka olen itse ollut siinä usvassa, pahassa sellaisessa, en tiedä mitä sanoisin teille, jotka vielä etsitte valoa tunnelin päässä. En tiedä, miten selvisin.
Ei auta, vaikka kuinka uskottelen, että se menee ohi, eikä välttämättä edes vaadi ihmeellisiä toimenpiteitä. Lapsen kasvaessa asiat muuttuvat, vaikka niitä ei aktiivisesti muuttaisikaan. Lapset oppivat nukkumaan ilman taikatemppuja. Se menee ohi. Loputtomia vauvan "korjausyrityksiä" tärkeämpää olisikin löytää keinot selvitä tästä hetkestä. Sopia kumppanin kanssa, että molemmille järjestetään aikaa palautua. Sinä aikana toinen saa nukkua, käydä ostoksilla tai urheilemassa, katsoa telkkaria, kirjoittaa blogia, lukea, neuloa, ommella, ihan mitä vain. Kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee hänet onnelliseksi. Pienikin hetki riittää, kun niitä on säännöllisesti. Ennen pitkää jokainen vanhempi alkaa taas saada unta ja kuukausien unenpuutteeseen ei auta parin tunnin päiväunet, vaan monta hyvää peräkkäistä yötä. Siksi on mielestäni tärkeää muistuttaa, että se vapaahetki voi ainakin silloin tällöin olla hyvä käyttää johonkin muuhun kuin nukkumiseen. Itse olen kokenut, että usein väsymystä (jos ei ole ihan "tappopäivä") auttaa parhaiten pieni irtautumishetki, joka voi vaikka olla jakso Greyn anatomiaa tai kahvilakäynti. Kun saa tietoisesti hetkeksi irtautua arjesta, on siihen kiva taas palata. Tärkeää olisi myös järjestää näitä irtautumishetkiä yhdessä kumppanin kanssa. Jos ei vauvaa voi vielä jättää hoitoon pidemmäksi aikaa, niin pieni kävelylenkki yhdessä tai illalla lasten nukkuessa elokuvan tai tv-sarjan katsominen yhdessä sohvalla karkkipussin kanssa pitää yllä läheisyyttä.
Toivon kaikille vauvojen vanhemmille pitkää pinnaa ja malttia. Tärkeä muistisääntö on, että mitään isoja päätöksiä ei saa tehdä pikkulapsiaikana! Vaikka kuinka ärsyttäisi, kannattaa eropäätökset jättää parin vuoden päähän. Vauva-ajasta voi selvitä jokseenkin täysjärkisenä ja seuraavat vauva-ajat ovat jo helpompia. Ja pyytäkää apua! En itse ehkä aina osaa sitä tarjota, mutta en pyydettäessä kieltäydy.
Rakkaudella,
toipuva äiti
perjantai 16. toukokuuta 2014
torstai 8. toukokuuta 2014
Pikku Päivänsäde 1 vuotta
Yksi vuosi vilahti jälleen ohi jättäen jälkeensä loputtomasti unettomia öitä, kymmeniä lempinimiä ja äärettömästi ihania muistoja. Kyllä, muistan yhtä jos toista tästä vuodesta. Pikku I ehti saada ensimmäisen vuotensa aikana kahdeksan hammasta, joista ensimmäisten puhkeaminen raastoi koko perhettä. Suurimmaksi osaksi tyttö ryömi, mutta noin kuukautta ennen syntymäpäivää alkoi kontata enemmän. Noin 10-kuisena alkoi ankarat kävelyharjoitukset. Nyt tyttö pääsee hyvin liikkumaan itsenäisesti potkuauton tai taaperokärryn avulla kävellen, mutta tärkeä tuki edelleen on äiti tai isi. Joskus myös isoveli saa auttaa. Tänään tylleröinen on myös rohkaistunut ottamaan itsenäisesti askelia. On toki ottanut jo aiemminkin, mutta silloin lähinnä äidiltä isille, tänään pikku I ei ole odotellut houkutteluita vaan on lähtenyt itsenäisesti nähdessään jotain mielenkiintoista.
Pikku I on myös siirtynyt täsmälleen samaan ruokaan kuin muu perhe, joskin edelleen jätän suolan lisäämättä tai sitten lisään vain todella vähän. En kuitenkaan enää jätä käyttämättä suosikki-tomaattimurskaani tai tuorejuustoja, vaikka ne sisältäisivätkin suolaa. Maitoon totuttelu aloitettiin pari viikkoa sitten ja nyt pikku I saa sitä joka aterialla ja vettä harvemmin. Maitoa on opeteltu juomaan mukista, mutta neiti on sellainen lörppähuuli, että otettiin ylimääräinen väliaskel eli kovanokkainen opettelumuki. Vesi juodaan ikiomasta juomapullosta, jossa on tippalukollinen pilli.
Pikku I tykkääkin kovasti lehmänmaidosta, mutta ei ole äidinmaidon voittanutta. Pikku hiljaa tyttö on vähentänyt itsenäisesti imetystä, mutta havahtui hetki sitten itse, että ei olekaan valmis lopettamaan sitä. Pari kertaa päivässä vielä juokin rinnalla, mutta lisäksi käy jonkun kerran vain tankkaamassa läheisyyttä. Olen kokeillut rintakitinän alkaessa tarjota tavallista maitoa, mikä kelpaakin, mutta useimmiten kitinä loppuu vasta rinnalle päästyään. Siinä viihdytään 5-30 sekuntia ja leikki jatkukoon. Pidän kuitenkin tärkeänä, että edelleen edetään pikku I:n tahtiin, samalla ohjaten eteenpäin. Eli kokeillaan, jos joku muu kelpaisi, mutta jos ajatus ei ohjaudu uusille teille, imetän. Sen nämä molemmat lapset ovat opettaneet, että jokainen terveesti kehittyvä lapsi ottaa itsenäistymisaskeleet, kun ovat siihen valmiita.
Pikku I on iloinen pieni tirriäinen, joka kuitenkin osaa myös vaatia itselleen milloin mitäkin. Ääntä tästä tytöstä lähtee, pääasiassa iloista ja hulluttelevaa hihkumista/ärinää/jokeltelua. Isoveli on tietysti rakas ja tärkeä. Isoveljen kanssa hullutellaan ja päristellään. Kylvyssä katsotaan, kuka saa eniten läiskytettyä vettä toisen silmiin. Isoveljen lelut ovat parhaimpia, kuten myös isoveljen sänky. Isoveljeä myös tutkitaan tarkasti, silmät, nenä, suu ja pippeli, siinä vasta kummasteltavaa.
Pieni pörröpäämme ansaitsi tietysti myös kunnolliset juhlat, eikä äiti säästellyt saati himmaillut juhlamenun suunnittelussa. Itselleni on ollut aina myös tärkeää, että itse juhlakalu on hereillä omissa juhlissaan. Nimiäisissä asialle ei juuri mitään mahda, mutta syntymäpäivän juhlinnan voi jo suunnitella sankarin päivärytmin mukaan. Koska tyttö nukkuu edelleen kahdet päiväunet, toivoin vieraiden saapuvan meille lounasaikaan. Tämä taas määritteli raamit tarjoiluille, koska nälkäisten vieraiden vatsat pitäisi saada täyteen. En kuitenkaan halunnut varsinaista ruokaa, joten suolaisten osalta päädyin tarjoamaan kanasalaatti, porkkanasämpylöitä, pizzapuusteja ja Koskenlaskijan juustopaistosta.
Sokerihammasta hellimään leivoin sitruuna-valkosuklaapaloja, pähkinäisiä Daim-keksejä ja tietysti kakun.
Tässä päärynätäyte, joka riittää halkaisijaltaan 26 cm kakun kahteen täyteväliin.
Päärynähilloke
500-700 g päärynöitä (saa olla kovia)
4 dl vettä
noin 1 dl (Stevia-)sokeria, maun mukaan
puolikkaan sitruunan mehu
1 kanelitanko
Laita kattilaan vesi, sokeri ja sitruunanmehu ja keitä niin kauan, että sokeri on liuennut. Kuori ja pilko päärynät. Lisää päärynät ja kanelitanko sokeriliemeen. Keitä, kunnes päärynät ovat pehmeitä. Soseuta tasaiseksi. Anna jäähtyä jääkaapissa seuraavaan päivään.
Päärynämousse
3 liivatelehteä
3 dl vispikermaa
250 g Mascarpone-juustoa
250 g maustamatonta maitorahkaa
0,75 g Stevia-sokeria tai maun mukaan
2 tl vaniljasokeria
2,5 dl päärynähilloketta tai maun mukaan
Laita liivatteet kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää Mascarpone, maitorahka ja sokerit. Lisää myös päärynähilloke vähitellen makua samalla tarkistaen. Kuumenna tilkka vettä ja sulata siihen liivatteet. Lisää liivateseos täyttesseen ja sekoita huolellisesti.
Kostuta kakkupohja päärynähillokkeella ja lisää puolet täytteestä. Täytä seuraava kerros samoin. Kostuta myös päällimmäinen pohja päärynähillokkeella. Anna hyytyä jääkaapissa vähintään kolme tuntia, mutta mielellään seuraavaan päivään.
Pohjaksi tähän kakkuun sopii perinteinen sokerikakkupohja, tässä 6 munan sellainen. Kinuskikuorrutteen voi siis tehdä tuon kolmen tunnin hyytymisen jälkeen, mutta suosittelen muuten tarjoilemaan kakun vasta seuraavana päivänä, jolloin kakku saa rauhassa maustua ja kostua. Tämä kakku ilahduttaisi varmasti myös äitiä sunnuntaina, vink vink ;)
Mukavaa loppuviikkoa!
Pikku I on myös siirtynyt täsmälleen samaan ruokaan kuin muu perhe, joskin edelleen jätän suolan lisäämättä tai sitten lisään vain todella vähän. En kuitenkaan enää jätä käyttämättä suosikki-tomaattimurskaani tai tuorejuustoja, vaikka ne sisältäisivätkin suolaa. Maitoon totuttelu aloitettiin pari viikkoa sitten ja nyt pikku I saa sitä joka aterialla ja vettä harvemmin. Maitoa on opeteltu juomaan mukista, mutta neiti on sellainen lörppähuuli, että otettiin ylimääräinen väliaskel eli kovanokkainen opettelumuki. Vesi juodaan ikiomasta juomapullosta, jossa on tippalukollinen pilli.
Pikku I tykkääkin kovasti lehmänmaidosta, mutta ei ole äidinmaidon voittanutta. Pikku hiljaa tyttö on vähentänyt itsenäisesti imetystä, mutta havahtui hetki sitten itse, että ei olekaan valmis lopettamaan sitä. Pari kertaa päivässä vielä juokin rinnalla, mutta lisäksi käy jonkun kerran vain tankkaamassa läheisyyttä. Olen kokeillut rintakitinän alkaessa tarjota tavallista maitoa, mikä kelpaakin, mutta useimmiten kitinä loppuu vasta rinnalle päästyään. Siinä viihdytään 5-30 sekuntia ja leikki jatkukoon. Pidän kuitenkin tärkeänä, että edelleen edetään pikku I:n tahtiin, samalla ohjaten eteenpäin. Eli kokeillaan, jos joku muu kelpaisi, mutta jos ajatus ei ohjaudu uusille teille, imetän. Sen nämä molemmat lapset ovat opettaneet, että jokainen terveesti kehittyvä lapsi ottaa itsenäistymisaskeleet, kun ovat siihen valmiita.
Pikku I on iloinen pieni tirriäinen, joka kuitenkin osaa myös vaatia itselleen milloin mitäkin. Ääntä tästä tytöstä lähtee, pääasiassa iloista ja hulluttelevaa hihkumista/ärinää/jokeltelua. Isoveli on tietysti rakas ja tärkeä. Isoveljen kanssa hullutellaan ja päristellään. Kylvyssä katsotaan, kuka saa eniten läiskytettyä vettä toisen silmiin. Isoveljen lelut ovat parhaimpia, kuten myös isoveljen sänky. Isoveljeä myös tutkitaan tarkasti, silmät, nenä, suu ja pippeli, siinä vasta kummasteltavaa.
Pieni pörröpäämme ansaitsi tietysti myös kunnolliset juhlat, eikä äiti säästellyt saati himmaillut juhlamenun suunnittelussa. Itselleni on ollut aina myös tärkeää, että itse juhlakalu on hereillä omissa juhlissaan. Nimiäisissä asialle ei juuri mitään mahda, mutta syntymäpäivän juhlinnan voi jo suunnitella sankarin päivärytmin mukaan. Koska tyttö nukkuu edelleen kahdet päiväunet, toivoin vieraiden saapuvan meille lounasaikaan. Tämä taas määritteli raamit tarjoiluille, koska nälkäisten vieraiden vatsat pitäisi saada täyteen. En kuitenkaan halunnut varsinaista ruokaa, joten suolaisten osalta päädyin tarjoamaan kanasalaatti, porkkanasämpylöitä, pizzapuusteja ja Koskenlaskijan juustopaistosta.
 | |
| Nämä pizzapuustit on tehty Kinuskikissan ensimmäisen kirjan ohjeella, vastaava löytyy myös Kinuskikissan blogista, mutta valmiilla taikinalla. |
 |
| Tämä kuva ei ole kyllä ollenkaan houkutteleva :D Päivänsankari istui jo pöydän päässä odottamassa kakkua, joten tämä kuvien räiskintä oli melko ajatukseton ja nopea suoritus. Salaatti koostui jääsalaatista, kurkusta, kirsikkatomaateista, persikasta, paprikasta, keitetyistä kananmunista, pastasta ja currylla maustetuista kanasuikaleista. Olin myös tehnyt tähän tavallisen kastikkeen rinnalle öljypohjaisen kastikkeen, jossa oli oliiviöljyä, appelsiinimehua, sokeria ja pippuria. |
 |
| Tämä hurmaava ja yksinkertainen Koskenlaskijan juustopaistos löytyy Kinuskikissan blogista. |
 |
| Hasselpähkinää sisältävien Daim-keksien ohje löytyy myös Kinuskissan blogista. Keksit levisivät uunissa valtaviksi, joten hätäratkaisuna halkaisin tuoreet pikkuleivät puolikuiksi, jotta kaikki varmasti jaksaisivat maistaa niitäkin. Koristelin pikkuleivät sulatetulla leivontasuklaalla (tumma). Nämä olivat huppuhyviä! Suosittelen erityisesti hasselpähkinän ystäville. Hempeän hienostunut hasselpähkinän vivahde pakottaa herkuttelijan ottamaan useammankin :) |
 |
| Näiden sitruuna-valkosuklaapalojen esikuvana on vanha klassikko: mokkapalat. Reseptin löysin täältä ja täältä. Olin aiemmin tehnyt tuolla ensimmäisellä ohjeella ja nyt juhliin ajattelin kokeilla tuota jälkimmäistä, joka oli vain hienosäädetty versio ensimmäisestä. Se oli moka, pohja oli paljon kuohkeampi tuossa ensimmäisessä, sellainen, josta minä tykkään. Palat ovat koristeltu sulatetulla leivontasuklaalla (tumma) ja pehmeillä vaaleanpunaisilla helmillä. Päällä on myös rouhittua valkosuklaata, jota suositeltiin ohjeessakin. Hyviä ovat nämäkin! |
 |
| Tämä kakku pitää sisällään herkullisen päärynätäytteen, jonka reseptin kehittelin itse. Päällä on hurmaava kinuskikuorrutus ja pursotukset ovat kerman ja tuorejuuston sekoitusta. Reunat on koristeltu tomuvärillä värjätyillä kookoshiutaleilla. |
 |
| "Ykkönen" on tehty valkoisesta sokerimassasta. Kun koriste oli kuivunut, levitin päälle reilusti samaa tomuväriä kuin kookoshiutaleisiin. Sen jälkeen levitin ohuen kerroksen koristeliimaa ja asettelin vaaleanpunaiset helmet. Lopuksi vielä ripottelin vaaleanpunaisia koristerakeita. |
Päärynähilloke
500-700 g päärynöitä (saa olla kovia)
4 dl vettä
noin 1 dl (Stevia-)sokeria, maun mukaan
puolikkaan sitruunan mehu
1 kanelitanko
Laita kattilaan vesi, sokeri ja sitruunanmehu ja keitä niin kauan, että sokeri on liuennut. Kuori ja pilko päärynät. Lisää päärynät ja kanelitanko sokeriliemeen. Keitä, kunnes päärynät ovat pehmeitä. Soseuta tasaiseksi. Anna jäähtyä jääkaapissa seuraavaan päivään.
Päärynämousse
3 liivatelehteä
3 dl vispikermaa
250 g Mascarpone-juustoa
250 g maustamatonta maitorahkaa
0,75 g Stevia-sokeria tai maun mukaan
2 tl vaniljasokeria
2,5 dl päärynähilloketta tai maun mukaan
Laita liivatteet kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää Mascarpone, maitorahka ja sokerit. Lisää myös päärynähilloke vähitellen makua samalla tarkistaen. Kuumenna tilkka vettä ja sulata siihen liivatteet. Lisää liivateseos täyttesseen ja sekoita huolellisesti.
Kostuta kakkupohja päärynähillokkeella ja lisää puolet täytteestä. Täytä seuraava kerros samoin. Kostuta myös päällimmäinen pohja päärynähillokkeella. Anna hyytyä jääkaapissa vähintään kolme tuntia, mutta mielellään seuraavaan päivään.
Pohjaksi tähän kakkuun sopii perinteinen sokerikakkupohja, tässä 6 munan sellainen. Kinuskikuorrutteen voi siis tehdä tuon kolmen tunnin hyytymisen jälkeen, mutta suosittelen muuten tarjoilemaan kakun vasta seuraavana päivänä, jolloin kakku saa rauhassa maustua ja kostua. Tämä kakku ilahduttaisi varmasti myös äitiä sunnuntaina, vink vink ;)
Mukavaa loppuviikkoa!
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Kesäkuntoon!
...nimittäin piha! Muutimme tähän kotiin hieman vajaa viisi vuotta sitten. Edellinen asukas ei ollut tehnyt pihalle yhtikäs mitään, ruohoakin leikannut vain satunnaisesti. Pensasaitoja ei oltu hoidettu, eikä omenapuuta kertaakaan leikattu. He siis olivat tämän asunnon ensimmäiset omistajat ja kaikki taimet olivat (ja ovat yhä) nuoria. Tämä taisi olla myös ainoa piha, jossa ei ollut kunnon terassia vaan alkuperäinen pieni laatoitettu alue takapihan oven edessä. Sikäli tietysti kiva, että olemme saaneet täysin vapaat kädet pihan laittamisen suhteen. Ensimmäisen kevään jälkeen pihaan onkin kaivettu joka vuosi kuoppaa johonkin.
Muutimme siis syksyllä, joten vietimme sen syksyn ja talven rauhassa totutellen uuteen ympäristöön, ja säästimme pihahommat ensimmäiselle keväälle. Ensimmäisenä rakensimme ('me' on ehkä vähän harhaanjohtava pronomini...) tietysti terassin ja pienen harkinnan jälkeen terassin nurkkaan sijoitettavan aidan taakse kaivettiin kukkapenkki. Kun vauhtiin oli päästy, kaivettiin samalla kertaa pihaan myös kuopat kahdelle karviaispensaalle. Eipä tiennyt tyttö, ettei piha suinkaan ollut vielä valmis.
Seuraavana keväänä totesin, että kukkapenkkini leviää yli reunusten, vaikka olin taimia ostaessa kertonut käytettävissä olevan tilan. Siispä kukkapenkkiä laajennettiin toisesta reunasta ja siirsin yhden taimen laajennetulle alueelle. Runsasluminen talvi oli painanut toisen karviaispensaan oksat poikki, mutta toiveikkaana jäin odottamaan, josko pensas virkoaisi. Muuten tuona kesänä pihan hoito rajoittui välttämättömiin, sillä iso A oli puolivuotias ja vei aika lailla kaiken energian.
2012 keväänä olikin taas uutta puhtia pihan hoitoon. Jälleen kerran kultahanhikki oli levittäytynyt yli äyräiden ja raa'asti heitin yhden taimista pois. Samoin toissa talvena kovia kokenut karviainen sai lähteä ja tilalle tuli punaviinimarjapensas. Isännän mummolasta saimme jaetun juurakon raparperia, jolle saatiin taas kaivaa uutta kuoppa pihan nurkkaan. Sain myös päähäni kaivaa kokonaan uuden kukkapenkin, johon syksyllä istutin kesän ajan ruukuissa pitämäni perennat. Kukka-amppeleiden sijaan ostin terassille amppelimansikoita 12 juurakkoa, joista lopulta 10 lähti kunnolla kasvamaan. Syksyllä istutin mansikat talvehtimaan raparperin viereen.
Keväällä 2013 aloitin pihan kuopsuttamisen hyvissä ajoin, vaikka kylmä kevät ei varsinaisesti herättänyt siihen intoa. Sen sijaan pikku I:n lähestyvä synnytys potki minuun kolotuksista huolimatta vauhtia, sillä halusin saada pihan kuntoon kesäksi. Enkä siis uskaltanut luottaa siihen, että intoa riittäisi vauvan tultua sotkemaan totuttuja rutiineja. Rikkaruohojen nyppimisen lisäksi kukkapenkissä leimut alkoivat tulla halkaisuikään ja isoiksi ne olivatkin jo ehtineet kasvaa. Halkaisin kuitenkin vain toiset ja samalla piti taas tietysti laajentaa kukkapenkkiä. Siinä vasta muuten näky: raskausviikkoja taisi olla 38-39, vatsa roikkui jo niin alhaalla, etten pystynyt kunnolla nostamaan jalkoja ja samalla iskias vihloi. Kuopan kaivaminen ei siis varsinaisesti ehkä olisi ollut luontevin askare tuossa vaiheessa, mutta jotenkin ihmeen kaupalla sain sen kaivettua.
Tämä kevät onkin ollut mukava, koska pihatöihin on päässyt jo hyvissä ajoin maan ollessa jo täysin sula ennen kuin tavallisesti edes lumet ovat ehtineet sulaa päältä. Ensimmäisenä luovuin lopuistakin kultahanhikin taimista. Meni hermo lopullisesti siihen jatkuvaan leviämiseen, eikä se mielestäni edes ollut enää kaunis. Se vaatisi huomattavasti isomman tilan päästäkseen oikeuksiinsa. Tilalle istutin Kehäkukan siemeniä ja ne ovatkin jo alkaneet itää. Viime kesänä jo totesin, että raparperi on liian lähellä mansikoita, joten sekin olisi siirrettävä. Heitin pois toissa kesänä kaivamani kukkapenkin kukat ja laitoin tilalle raparperin. Viikko tämän jälkeen minulle tarjottiin lisää raparperin juurakoita ja eihän niistä voinut kieltäytyä. Lapio siis taas heilumaan ja kaksi juurakkoa lisää entiselle kaveriksi. Tänä kevään vihdoin muistimme leikata myös toisen pensasaidoistamme ja pistimmekin sen aivan matalaksi. Se kasvoi miten sattui ja oli todella epäsiisti, koska se ei ollut ikinä nähnytkään pensassaksia. Paras ratkaisu oli siis aloittaa alusta. Omenapuuta olemme leikanneet kuuliaisesti joka kevät ja se onkin lähtenyt upeaan kasvuun, vaikka se muuttaessamme olikin melko karu näky. Omenoitakin on tullut nyt kahtena syksynä. Valitettavasti puun sijainti on huono, eikä se selvästi saa tarpeeksi valoa. Jää siis nähtäväksi, tulemmeko ikinä saamaan siitä kunnon satoa.
Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen pihaamme juuri nyt. Vaikka yhtä jos toista löytyy, silti lapsilla on vielä reilusti tilaa touhuta. Ehkä nyt uskallan sanoa, ettei suurempia muutoksia pihaan enää tehdä. Ruukkuihin ja amppeleihin kuitenkin tulee laitettua jotain kesäkukkia vuosittain, jotka tuovat sitten mukavaa vaihtelua. Vielä haaveilen istutuslaatikoista, joihin saisin kasvamaan porkkanaa ja sipulia, mutta luultavasti kiintiö alkaa nyt olla täynnä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.
Muutimme siis syksyllä, joten vietimme sen syksyn ja talven rauhassa totutellen uuteen ympäristöön, ja säästimme pihahommat ensimmäiselle keväälle. Ensimmäisenä rakensimme ('me' on ehkä vähän harhaanjohtava pronomini...) tietysti terassin ja pienen harkinnan jälkeen terassin nurkkaan sijoitettavan aidan taakse kaivettiin kukkapenkki. Kun vauhtiin oli päästy, kaivettiin samalla kertaa pihaan myös kuopat kahdelle karviaispensaalle. Eipä tiennyt tyttö, ettei piha suinkaan ollut vielä valmis.
Seuraavana keväänä totesin, että kukkapenkkini leviää yli reunusten, vaikka olin taimia ostaessa kertonut käytettävissä olevan tilan. Siispä kukkapenkkiä laajennettiin toisesta reunasta ja siirsin yhden taimen laajennetulle alueelle. Runsasluminen talvi oli painanut toisen karviaispensaan oksat poikki, mutta toiveikkaana jäin odottamaan, josko pensas virkoaisi. Muuten tuona kesänä pihan hoito rajoittui välttämättömiin, sillä iso A oli puolivuotias ja vei aika lailla kaiken energian.
2012 keväänä olikin taas uutta puhtia pihan hoitoon. Jälleen kerran kultahanhikki oli levittäytynyt yli äyräiden ja raa'asti heitin yhden taimista pois. Samoin toissa talvena kovia kokenut karviainen sai lähteä ja tilalle tuli punaviinimarjapensas. Isännän mummolasta saimme jaetun juurakon raparperia, jolle saatiin taas kaivaa uutta kuoppa pihan nurkkaan. Sain myös päähäni kaivaa kokonaan uuden kukkapenkin, johon syksyllä istutin kesän ajan ruukuissa pitämäni perennat. Kukka-amppeleiden sijaan ostin terassille amppelimansikoita 12 juurakkoa, joista lopulta 10 lähti kunnolla kasvamaan. Syksyllä istutin mansikat talvehtimaan raparperin viereen.
 |
| Piti rajata oma varjo pois kuvasta, joten samalla tipahti pari mansikantaintakin :) Hienosti on kuitenkin taas lähtenyt kasvamaan, vaikka jouduinkin leikkaamaan hirveän määrän rönsyjä pois. En tiedä johtuuko lajikkeesta vai mistä, mutta tämä ainakin rönsyilee ihan järjettömän paljon ja loppukesästä onkin todella epäsiistin näköinen. |
 |
| Kultahanhikin lisäksi istutin ensimmäisenä keväänä tähän syysleimuja ja leimurakkauksia. Nyt kukkapenkki on ilman muuta saavuttanut lopullisen kokonsa ja oikeastaan se onkin nyt paremman näköinen kuin alkujaan. Alunperin se oli siis vain tuon aidan keskiosan levyinen, nyt se on aidan päästä päähän. |
 |
| Raparperi ei ollut millänsäkään siirrosta vaan lähti heti puskemaan uusia varsia. Ajankohta siirrolle olikin otollinen, sillä juurakko ei ollut vielä ehtinyt tehdä isoja juuria, joten luultavasti en katkaissut niitä hirveästi. Kuvanottohetkellä uudet juurakot eivät olleet vielä saapuneet. |
 |
| Sieltä pilkistää kehäkukan taimi. |
 |
| Narsissit ovat vähän levahtaneet, asiaa ei yhtään auttanut iso A, joka käveli takaperin ja pyllähti suoraan niiden päälle. Nämä aion istuttaa pian etupihan vaahteran juureen. |
 |
| Sain meillä kyläilleiltä ystäviltä krokuksia kolme sipulia ja ne olivat jo kauniisti nupuillaan. Istutinkin ne pian tähän ja kas niin, kukat olivat menneet pupun masuun. Uusia nuppuja kuitenkin puski vielä esiin, mutta lyhyt oli sekin ilo. Taas on viety kevätpenkin kaunistuttajat kuin veitsellä leikaten. |
 |
| Tässä pätkäisty pensasaita. Hiljaa hyvä tulee. |
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Sormiruokailu. Nyt
Pikku I on jo päälle 11 kk (olen muokannut tämän nyt kolme kertaa, kesti "tovi" saada tämä teksti julkaistua), mikä tarkoittaa ruokailun osalta jotain uutta. Nimittäin (hapan)maitotuotteita. Siispä ajattelin tähän väliin tehdä hiukan yhteenvetoa meidän kokemuksista sormiruokailusta ja ehkä jotain vinkkiäkin siitä kiinnostuneille.
Pikku I:n supersuosikkeja tällä hetkellä ovat bataatti, porkkana, eri lihoista tehdyt lihapullat, jogurtti, pasta, päärynä, mustaherukka, mansikka ja BANAANI. Tyttö voisi syödä banaania joka aterialla. Myös iso A:lla oli aikoinaan tällainen vaihe ja hän saikin banaania paljon, koska mikään muu ei meinannut upota ja hänen vatsansa kestää melkein mitä vain. Pikku I:n kohdalla taas olen pitänyt kiinni yhden banaanin päiväannoksesta, koska hän on muutenkin kovavatsainen. Mustikoistakin hän tykkäisi, mutta lääkärin suosituksesta olen ne jättänyt toistaiseksi kokonaan pois edellä mainitusta syystä. Muut marjat korvaavat mustikat toistaiseksi. Lisäksi pikku I:lle maistuu kukkakaali, kiivi, omena, mandariini, palsternakka, kesäkurpitsa ja vaihtelevasti avokado.
Ateriat koostuvat hyvin yksinkertaisista elementeistä. Kypsennän kasviksia pääasiassa keittämällä tai höyryttämällä, joskus harvoin paahdan uunissa. Vaihtelevasti lounaalla ja päivällisellä on 1-2 eri kasvista ja sitten jonkin sortin lihaa. Naudan, broilerin ja kalkkunan jauhelihasta teen pyöryköitä ja kala menee sellaisenaan joko uunissa kypsennettynä tai kuutiot höyryttämällä. Tämä kombo on sopinut pikku I:lle hyvin, hänellä säilyy keskittymiskyky parhaiten, kun tarjolla on vain vähän kerrallaan. Nyt kun ruoka-aineet alkavat olla jo tuttuja, voisi alkaa enemmän tehdä "oikeita" ruokia, kun tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat olleet pääasiassa itsenäisiä yksiköitään. Keittoja ja makaronilaatikkoa onkin jo saanut pidemmän aikaa (aluksi veteen, nyt voisi jo tehdä maitoon), mutta nyt voisi repertuaaria jo laajentaa. Myönnettäköön, että pieni laiskuus on vaivannut, kun yöt ovat olleet niin katkonaisia jo monen monta kuukautta. Oikeastihan tuo vauvatuunatun ruoan tekeminen ei olisi vaativaa, mutta kun selkärangassa on tietty toimintatapa, ei väsyneenä jaksa sen enempää miettiä, mitä on tekemässä.
Aamu-, väli- ja iltapalat koostuvat vaihtelevasta yhdistelmästä jotain hedelmää, leipää ja jogurttia. Puuroa en ole toviin tarjonnut, koska se ei vain enää kelvannut. Taisi saada sitä liikaa. Itsetehdyt sämpylät ovat herkkua ja samoin ihan kaupan ruisleipä. Varsinkin nyt kun ollaan jo lähellä 1 vuotta, olen mielelläni tarjonnut ruisleipää ihan päivittäin. Suolaa niissä on kuitenkin niin pieniä määriä ja koska pikku I ei sitä myöskään syö paljoa kerralla, olen katsonut sen harmittomaksi herkuksi. Jogurtin sekaan sotken aina jotain marja- tai hedelmäpilttiä ja mahdollisesti niitä sämpylän paloja tai Talk-muruja. Joskus on ollut myös kauraleseitä, mutta ne saivat suunnattoman nenännyrpistyksen. Soseet ovat siis meillä vain hillonkorvikkeita ja aamuisin tyttö saa lääkkeensä soseen seassa, koska se on toistaiseksi ainoa tapa, jolla litku on saatu menemään kokonaisuudessaan alas.
Lusikalla ja haarukalla syönti onnistuu, kun ne lastaa valmiiksi. Nyt parin päivän aikana pikku I on jo yrittänyt sohia lusikalla lautasta, selvästi ymmärtäen, että niin pitäisi tehdä. Tähän annan jatkossa aikaa ja mahdollisuuksia enemmän, jotta tyttö saa harjoitella. Jokin puuro olisi ehkä paras tähän, tuolla jogurtilla harjoittelu on jopa minun mieleeni vähän turhan sotkuista tässä vaiheessa.
Pikku I ilmaisee myös erittäin selvästi, jos jokin ei maita tai vatsa on täysi. Ruoat yleensä alkavat lentää ympäriinsä ja elettä korostaa nenännyrpistys. Lisäksi hän kääntää päänsä tai jopa koko kehonsa, mikäli äiti ei muuten usko. Kirsikkana päällä on tietysti käsien ojennus kohti ruokkijaa ja tyytymätön vinkuminen, joka loppuu kun pääsee syliin ja käsipesulle.
Viiden kiinteän aterian lisäksi pikku I nauttii vielä paljon rintamaitoa tai ainakin monta kertaa, päivisin 3-4 kertaa. Se onkin hyvä asia, koska maitotuotteita on vielä vähänlaisesti ruokavaliossa muuten. Ja nyt ei ole edes mitään pakkoa lopettaa tuota imetystä, joten nautitaan tästä vielä niin kauan kuin voidaan. Yöimetykset ovat vihdoin vähentyneet yhteen kertaan, muut olivatkin olleet jo tovin pelkkää rauhoitteluimetystä, mutta tämä yksi kerta vielä syödään oikeasti. Kai. En ole parhaimmillani öisin, joten ihan varmaa tietoa tuosta syömisestä ei kyllä ole.
Sotkuahan tästä tulee, mutta yllättävän nopeasti se väheneekin. Kun vauva tottuu touhuun ja yhä useammat ruoka-aineet tulevat tutuksi, niitä ei tarvitse joka kerta tutkia niin kovin tarkkaan ja ruoan voi vain syödä. Toki syömistaitojen kehittyessä ruokakin muuttuu, minkä mukana tulee taas lisää sotkua. Esimerkiksi makaronilaatikko on sellaista, mitä löytyy luultavasti vielä seuraavankin päivänä jostain yllättävästä paikasta.
Parasta sormiruokailussa on se, että saa itsekin syödä samalla. Eli koko perhe voi syödä yhdessä, eikä tarvitse syödä vuorotellen. Tämä toki edellyttää sitä, että laitat kaiken valmiiksi, ennen kuin kukaan istuu pöytään. Jos lapset ovat jo pöydässä, kun vasta leikkaat paprikaa, voit unohtaa sen oman syömisen. Vauva kitisee, kun et ole antamassa lisää ruokaa tarjolle, esikoinen tarvitsee paperia, maitoa, lusikan, paperia, lisää ruokaa, kurkkua, paperia ja sitten vauva oikeastaan haluaakin jo lopettaa koko syömisen. Eli kata pöytä ajoissa, laita talouspaperi/rätti käden ulottuville ja tuo pöytään valmiiksi lisukkeet sekä juomat. Nauti yhteisestä ateriasta.
Joskus sormiruokailu tuntuu työläältä, esimerkiksi kun pitää syödä jossain muualla kuin kotona tai mummilassa. Joskus se taas on kätevämpää kuin soseilu, kun kiireessä voi antaa rattaissa istuvalle lapselle käteen banaanin, eikä tarvitse pysähtyä mähläämään soseilla. En kuitenkaan voisi kuvitella toimivani omien lasteni kanssa mitenkään toisin. Pikku I:n kohdalla annoin kyllä itselleni luvan soseilla, jos se tuntuisi parhaalta ratkaisulta sillä hetkellä, mutta ei se koskaan tuntunut. Näin lapsemme oppivat syömisen tekniikan luonnollisen kehityksen tahtiin ja saavat tutustua luontevasti ruokaan kaikilla aisteilla.Tuntuu myös hyvältä, että vauva saa jo varhaisesta vaiheesta sosiaalistua yhdessä aterioimisen muodossa. Jos olisin raaskinut, olisin ostanut Tripp Trappiimme babysitterin, jolloin pikku I olisi päässyt osaksi aterioitamme jo ennen kuin itse edes syö.
Suosittelen lämpimästi sormiruokailua kaikille! Jos vauva on perusterve ja kasvaa normaalisti, estettä sormiruokailulle ei ole. Parhaiten se onnistuu, kun odottaa sinne n. 6 kuukauden ikään ja välttää soseiden syöttämistä. Aiheeseen on myös hyvä tutustua etukäteen, suomeksikin on sekä käännetty yksi kirja että kirjoitettu ihan oma. Näistä saa vinkkejä turvalliseen aloittamiseen ja erilaisiin ruokiin.
Pikku I:n supersuosikkeja tällä hetkellä ovat bataatti, porkkana, eri lihoista tehdyt lihapullat, jogurtti, pasta, päärynä, mustaherukka, mansikka ja BANAANI. Tyttö voisi syödä banaania joka aterialla. Myös iso A:lla oli aikoinaan tällainen vaihe ja hän saikin banaania paljon, koska mikään muu ei meinannut upota ja hänen vatsansa kestää melkein mitä vain. Pikku I:n kohdalla taas olen pitänyt kiinni yhden banaanin päiväannoksesta, koska hän on muutenkin kovavatsainen. Mustikoistakin hän tykkäisi, mutta lääkärin suosituksesta olen ne jättänyt toistaiseksi kokonaan pois edellä mainitusta syystä. Muut marjat korvaavat mustikat toistaiseksi. Lisäksi pikku I:lle maistuu kukkakaali, kiivi, omena, mandariini, palsternakka, kesäkurpitsa ja vaihtelevasti avokado.
Ateriat koostuvat hyvin yksinkertaisista elementeistä. Kypsennän kasviksia pääasiassa keittämällä tai höyryttämällä, joskus harvoin paahdan uunissa. Vaihtelevasti lounaalla ja päivällisellä on 1-2 eri kasvista ja sitten jonkin sortin lihaa. Naudan, broilerin ja kalkkunan jauhelihasta teen pyöryköitä ja kala menee sellaisenaan joko uunissa kypsennettynä tai kuutiot höyryttämällä. Tämä kombo on sopinut pikku I:lle hyvin, hänellä säilyy keskittymiskyky parhaiten, kun tarjolla on vain vähän kerrallaan. Nyt kun ruoka-aineet alkavat olla jo tuttuja, voisi alkaa enemmän tehdä "oikeita" ruokia, kun tähän asti kaikki ruoka-aineet ovat olleet pääasiassa itsenäisiä yksiköitään. Keittoja ja makaronilaatikkoa onkin jo saanut pidemmän aikaa (aluksi veteen, nyt voisi jo tehdä maitoon), mutta nyt voisi repertuaaria jo laajentaa. Myönnettäköön, että pieni laiskuus on vaivannut, kun yöt ovat olleet niin katkonaisia jo monen monta kuukautta. Oikeastihan tuo vauvatuunatun ruoan tekeminen ei olisi vaativaa, mutta kun selkärangassa on tietty toimintatapa, ei väsyneenä jaksa sen enempää miettiä, mitä on tekemässä.
Aamu-, väli- ja iltapalat koostuvat vaihtelevasta yhdistelmästä jotain hedelmää, leipää ja jogurttia. Puuroa en ole toviin tarjonnut, koska se ei vain enää kelvannut. Taisi saada sitä liikaa. Itsetehdyt sämpylät ovat herkkua ja samoin ihan kaupan ruisleipä. Varsinkin nyt kun ollaan jo lähellä 1 vuotta, olen mielelläni tarjonnut ruisleipää ihan päivittäin. Suolaa niissä on kuitenkin niin pieniä määriä ja koska pikku I ei sitä myöskään syö paljoa kerralla, olen katsonut sen harmittomaksi herkuksi. Jogurtin sekaan sotken aina jotain marja- tai hedelmäpilttiä ja mahdollisesti niitä sämpylän paloja tai Talk-muruja. Joskus on ollut myös kauraleseitä, mutta ne saivat suunnattoman nenännyrpistyksen. Soseet ovat siis meillä vain hillonkorvikkeita ja aamuisin tyttö saa lääkkeensä soseen seassa, koska se on toistaiseksi ainoa tapa, jolla litku on saatu menemään kokonaisuudessaan alas.
Lusikalla ja haarukalla syönti onnistuu, kun ne lastaa valmiiksi. Nyt parin päivän aikana pikku I on jo yrittänyt sohia lusikalla lautasta, selvästi ymmärtäen, että niin pitäisi tehdä. Tähän annan jatkossa aikaa ja mahdollisuuksia enemmän, jotta tyttö saa harjoitella. Jokin puuro olisi ehkä paras tähän, tuolla jogurtilla harjoittelu on jopa minun mieleeni vähän turhan sotkuista tässä vaiheessa.
Pikku I ilmaisee myös erittäin selvästi, jos jokin ei maita tai vatsa on täysi. Ruoat yleensä alkavat lentää ympäriinsä ja elettä korostaa nenännyrpistys. Lisäksi hän kääntää päänsä tai jopa koko kehonsa, mikäli äiti ei muuten usko. Kirsikkana päällä on tietysti käsien ojennus kohti ruokkijaa ja tyytymätön vinkuminen, joka loppuu kun pääsee syliin ja käsipesulle.
Viiden kiinteän aterian lisäksi pikku I nauttii vielä paljon rintamaitoa tai ainakin monta kertaa, päivisin 3-4 kertaa. Se onkin hyvä asia, koska maitotuotteita on vielä vähänlaisesti ruokavaliossa muuten. Ja nyt ei ole edes mitään pakkoa lopettaa tuota imetystä, joten nautitaan tästä vielä niin kauan kuin voidaan. Yöimetykset ovat vihdoin vähentyneet yhteen kertaan, muut olivatkin olleet jo tovin pelkkää rauhoitteluimetystä, mutta tämä yksi kerta vielä syödään oikeasti. Kai. En ole parhaimmillani öisin, joten ihan varmaa tietoa tuosta syömisestä ei kyllä ole.
Sotkuahan tästä tulee, mutta yllättävän nopeasti se väheneekin. Kun vauva tottuu touhuun ja yhä useammat ruoka-aineet tulevat tutuksi, niitä ei tarvitse joka kerta tutkia niin kovin tarkkaan ja ruoan voi vain syödä. Toki syömistaitojen kehittyessä ruokakin muuttuu, minkä mukana tulee taas lisää sotkua. Esimerkiksi makaronilaatikko on sellaista, mitä löytyy luultavasti vielä seuraavankin päivänä jostain yllättävästä paikasta.
Parasta sormiruokailussa on se, että saa itsekin syödä samalla. Eli koko perhe voi syödä yhdessä, eikä tarvitse syödä vuorotellen. Tämä toki edellyttää sitä, että laitat kaiken valmiiksi, ennen kuin kukaan istuu pöytään. Jos lapset ovat jo pöydässä, kun vasta leikkaat paprikaa, voit unohtaa sen oman syömisen. Vauva kitisee, kun et ole antamassa lisää ruokaa tarjolle, esikoinen tarvitsee paperia, maitoa, lusikan, paperia, lisää ruokaa, kurkkua, paperia ja sitten vauva oikeastaan haluaakin jo lopettaa koko syömisen. Eli kata pöytä ajoissa, laita talouspaperi/rätti käden ulottuville ja tuo pöytään valmiiksi lisukkeet sekä juomat. Nauti yhteisestä ateriasta.
Joskus sormiruokailu tuntuu työläältä, esimerkiksi kun pitää syödä jossain muualla kuin kotona tai mummilassa. Joskus se taas on kätevämpää kuin soseilu, kun kiireessä voi antaa rattaissa istuvalle lapselle käteen banaanin, eikä tarvitse pysähtyä mähläämään soseilla. En kuitenkaan voisi kuvitella toimivani omien lasteni kanssa mitenkään toisin. Pikku I:n kohdalla annoin kyllä itselleni luvan soseilla, jos se tuntuisi parhaalta ratkaisulta sillä hetkellä, mutta ei se koskaan tuntunut. Näin lapsemme oppivat syömisen tekniikan luonnollisen kehityksen tahtiin ja saavat tutustua luontevasti ruokaan kaikilla aisteilla.Tuntuu myös hyvältä, että vauva saa jo varhaisesta vaiheesta sosiaalistua yhdessä aterioimisen muodossa. Jos olisin raaskinut, olisin ostanut Tripp Trappiimme babysitterin, jolloin pikku I olisi päässyt osaksi aterioitamme jo ennen kuin itse edes syö.
Suosittelen lämpimästi sormiruokailua kaikille! Jos vauva on perusterve ja kasvaa normaalisti, estettä sormiruokailulle ei ole. Parhaiten se onnistuu, kun odottaa sinne n. 6 kuukauden ikään ja välttää soseiden syöttämistä. Aiheeseen on myös hyvä tutustua etukäteen, suomeksikin on sekä käännetty yksi kirja että kirjoitettu ihan oma. Näistä saa vinkkejä turvalliseen aloittamiseen ja erilaisiin ruokiin.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Vuoden vanhempi, monta vuotta viisaampi
Tänään olen 27 vuotta. En ole oikeastaan koskaan ollut tyytyväinen ikääni, mikä kertonee siitä, että en ole ollut tyytyväinen itseeni. En ole ehkä tuntenut itesäni tai sitten en ole pitänyt siitä, mitä tunnen. Molemmat varmasti pitävät paikkaansa. Lukiossa kuvittelin, että 25 on se maaginen luku, kun tulen onnelliseksi. Ikä, jolloin hyväksyn itseni ja elämä tuntuu hyvältä. Mutta se tapahtuikin tänään. 27 tuntuu todella hyvältä ja tajusin sen maatessani sängyllä pieni kuumeinen vauva kainalossani.
Tämä tunne ei suinkaan synny siitä, että olisin nyt poikkeuksellisen onnellinen ja kriisitön. Elämä ei ole juuri nyt ollenkaan helppoa. Olemme sairastelleet viimeisen kuukauden aikana paljon ja valvoneet viimeisen 10 kuukauden aikana vielä enemmän. Univelkaa on enemmän kuin maksukykyä ja se näkyy arjessa. Eikä tämä tunne myöskään syntynyt yhdessä yössä. Se on tulosta monen vuoden tarkasta itsetutkiskelusta, raskaasta matkasta itseen. Peiliin katsominen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Harmaat sävyt löysinkin jo matkani alussa, mutta kunnolla nuoruuden mustavalkoisuus alkaa vasta nyt karista. Sen myötä olen vähitellen alkanut hyväksyä itseni ja etenkin sen, että on asioita, joita voin itsestäni muuttaa. Jos jokin käyttäytymismalli tuntuu raskaalta, voin opetella siitä pois. En ole perimäni, kasvatukseni tai kokemusteni vanki. Sen sijaan voin pakata reppuuni mukaan ne asiat, joista voin sekä oppia että kasvaa, ja heittää loput pois. Siitähän elämässä on kyse: kasvamisesta.
Äitiys on tietysti ollut äärimmäisen hyvä opin paikka. Kun suurimman osan ajasta ajattelee jotakuta toista, on taas helpompi palata itseen ja tehdä havaintoja itsestä. Lapset myös pakottavat vanhemmistaan sen todellisen minän esiin. Lapsille ei voi teeskennellä, koska he näkevät sen läpi. Toisaalta vanhemmuus käy välillä niin rankaksi, että ei voi olla muuta kuin oma itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Siksi ainakin omalla kohdallani väitän vanhemmuuden olevan erittäin hyvä mahdollisuus tulla "paremmaksi ihmiseksi". Koska lapset pakottavat huonoimmatkin puolesi esiin, saat mahdollisuuden tehdä niille jotain. Tämä toki voi tapahtua missä tahansa ihmissuhteessa, mutta oman kokemukseni mukaan omatunto alkaa soimata paljon herkemmin, kun oma vajaavaisuus heijastuu lapsiin.
Olo on nyt levollisempi kuin koskaan, vaikka olosuhteet ovat paikoin myrskyisät. Tunnen itseäni jo paljon ja pystyn ymmärtämään omia tunteitani ja reaktioitani. Uskallan kohdata itsessäni vaikeimmatkin tunteet ja käsitellä ne. Toisaalta en pelkää ottaa vapautta suojella itseäni tarpeettomilta haasteilta. En enää suostu jäämään kenenkään tallottavaksi, ymmärrän paremmin oman arvoni.
Kun tänään mietin tätä kaikkea, tunnen myös suurta häpeilemätöntä kiitollisuutta itseäni kohtaan. Kauan sitten arvoin, jaksanko tai uskallanko lähteä sille rankalle tielle, jonka varrella nyt seison kilometrejä edempänä. Olen kiitollinen itselleni, että arkailusta huolimatta lähdin ja opettelin kohtaamaan omat demonini. Löysin paljon tukahduttavaa, mutta myös voimaannuttavaa. Tärkeintä on ollut oppia, ettei tarvitse olla virheetön ollakseen arvokas ja toisaalta löytää myös ne työkalut, joiden avulla kohdata tulevaisuuden kriisit ja muuta haasteet.
27-vuotias nainen kuittaa.
Tämä tunne ei suinkaan synny siitä, että olisin nyt poikkeuksellisen onnellinen ja kriisitön. Elämä ei ole juuri nyt ollenkaan helppoa. Olemme sairastelleet viimeisen kuukauden aikana paljon ja valvoneet viimeisen 10 kuukauden aikana vielä enemmän. Univelkaa on enemmän kuin maksukykyä ja se näkyy arjessa. Eikä tämä tunne myöskään syntynyt yhdessä yössä. Se on tulosta monen vuoden tarkasta itsetutkiskelusta, raskaasta matkasta itseen. Peiliin katsominen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Harmaat sävyt löysinkin jo matkani alussa, mutta kunnolla nuoruuden mustavalkoisuus alkaa vasta nyt karista. Sen myötä olen vähitellen alkanut hyväksyä itseni ja etenkin sen, että on asioita, joita voin itsestäni muuttaa. Jos jokin käyttäytymismalli tuntuu raskaalta, voin opetella siitä pois. En ole perimäni, kasvatukseni tai kokemusteni vanki. Sen sijaan voin pakata reppuuni mukaan ne asiat, joista voin sekä oppia että kasvaa, ja heittää loput pois. Siitähän elämässä on kyse: kasvamisesta.
Äitiys on tietysti ollut äärimmäisen hyvä opin paikka. Kun suurimman osan ajasta ajattelee jotakuta toista, on taas helpompi palata itseen ja tehdä havaintoja itsestä. Lapset myös pakottavat vanhemmistaan sen todellisen minän esiin. Lapsille ei voi teeskennellä, koska he näkevät sen läpi. Toisaalta vanhemmuus käy välillä niin rankaksi, että ei voi olla muuta kuin oma itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Siksi ainakin omalla kohdallani väitän vanhemmuuden olevan erittäin hyvä mahdollisuus tulla "paremmaksi ihmiseksi". Koska lapset pakottavat huonoimmatkin puolesi esiin, saat mahdollisuuden tehdä niille jotain. Tämä toki voi tapahtua missä tahansa ihmissuhteessa, mutta oman kokemukseni mukaan omatunto alkaa soimata paljon herkemmin, kun oma vajaavaisuus heijastuu lapsiin.
Olo on nyt levollisempi kuin koskaan, vaikka olosuhteet ovat paikoin myrskyisät. Tunnen itseäni jo paljon ja pystyn ymmärtämään omia tunteitani ja reaktioitani. Uskallan kohdata itsessäni vaikeimmatkin tunteet ja käsitellä ne. Toisaalta en pelkää ottaa vapautta suojella itseäni tarpeettomilta haasteilta. En enää suostu jäämään kenenkään tallottavaksi, ymmärrän paremmin oman arvoni.
Kun tänään mietin tätä kaikkea, tunnen myös suurta häpeilemätöntä kiitollisuutta itseäni kohtaan. Kauan sitten arvoin, jaksanko tai uskallanko lähteä sille rankalle tielle, jonka varrella nyt seison kilometrejä edempänä. Olen kiitollinen itselleni, että arkailusta huolimatta lähdin ja opettelin kohtaamaan omat demonini. Löysin paljon tukahduttavaa, mutta myös voimaannuttavaa. Tärkeintä on ollut oppia, ettei tarvitse olla virheetön ollakseen arvokas ja toisaalta löytää myös ne työkalut, joiden avulla kohdata tulevaisuuden kriisit ja muuta haasteet.
27-vuotias nainen kuittaa.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Erilainensamanlainen äiti
Varmasti jokaisessa perheessä ainakin ennen pitkää tulee varsin selväksi, että jokainen on erilainen. Yhteentörmäyksiltäkään tuskin voi välttyä, kun vuosikausia eletään saman katon alla. Itse olen nyt jo todennut, että perheessämme vallitse kaksi hyvin erilaista temperamenttia, molempia kaksin kappalein. Tietysti jokaisella on sitten vielä lisäksi omat luonteenpiirteensä, mutta nämä ns. päätemperamentit ovat varsin selkeät kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää sekä sovun ylläpitämisen että kasvattamisen osalta.
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Laskiainen + välipalavinkki
Saatiinhan sitä lunta vielä vähän! Ei tuossa paljon hurraamista ole, mutta aloin jo kyllästyä laskiaisrieha-vitsiin: omat pulkat mukaan :) Koko viime viikon sormet syyhysivät ja vihdoin sunnuntaina pääsin tositoimiin, eli leipomaan pullaa pitkästä aikaa! Päätin kokeilla uutta pullareseptiä, jonka löysin yhdestä seuraamastani blogista: Makeaa murmelin täydeltä. Ja voin vakuuttaa, että tätä reseptiä ei ole suotta nimetty maailman parhaaksi pullaksi! Mikä ihana keveys ja pehmeys! Seuraavanakaan päivänä pullat eivät olleet kuivia, kuten ainakin itselläni yleensä. Useimmiten laitankin osan pullista/korvapuusteista suoraan uunista pakkaseen säilyttääkseni kaiken mahdollisen tuoreuden. Suosittelen kokeilemaan tätä reseptiä, itse leivon tästä lähin pullat vain ja ainoastaan tällä reseptillä.
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)