Tänään olen 27 vuotta. En ole oikeastaan koskaan ollut tyytyväinen ikääni, mikä kertonee siitä, että en ole ollut tyytyväinen itseeni. En ole ehkä tuntenut itesäni tai sitten en ole pitänyt siitä, mitä tunnen. Molemmat varmasti pitävät paikkaansa. Lukiossa kuvittelin, että 25 on se maaginen luku, kun tulen onnelliseksi. Ikä, jolloin hyväksyn itseni ja elämä tuntuu hyvältä. Mutta se tapahtuikin tänään. 27 tuntuu todella hyvältä ja tajusin sen maatessani sängyllä pieni kuumeinen vauva kainalossani.
Tämä tunne ei suinkaan synny siitä, että olisin nyt poikkeuksellisen onnellinen ja kriisitön. Elämä ei ole juuri nyt ollenkaan helppoa. Olemme sairastelleet viimeisen kuukauden aikana paljon ja valvoneet viimeisen 10 kuukauden aikana vielä enemmän. Univelkaa on enemmän kuin maksukykyä ja se näkyy arjessa. Eikä tämä tunne myöskään syntynyt yhdessä yössä. Se on tulosta monen vuoden tarkasta itsetutkiskelusta, raskaasta matkasta itseen. Peiliin katsominen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Harmaat sävyt löysinkin jo matkani alussa, mutta kunnolla nuoruuden mustavalkoisuus alkaa vasta nyt karista. Sen myötä olen vähitellen alkanut hyväksyä itseni ja etenkin sen, että on asioita, joita voin itsestäni muuttaa. Jos jokin käyttäytymismalli tuntuu raskaalta, voin opetella siitä pois. En ole perimäni, kasvatukseni tai kokemusteni vanki. Sen sijaan voin pakata reppuuni mukaan ne asiat, joista voin sekä oppia että kasvaa, ja heittää loput pois. Siitähän elämässä on kyse: kasvamisesta.
Äitiys on tietysti ollut äärimmäisen hyvä opin paikka. Kun suurimman osan ajasta ajattelee jotakuta toista, on taas helpompi palata itseen ja tehdä havaintoja itsestä. Lapset myös pakottavat vanhemmistaan sen todellisen minän esiin. Lapsille ei voi teeskennellä, koska he näkevät sen läpi. Toisaalta vanhemmuus käy välillä niin rankaksi, että ei voi olla muuta kuin oma itsensä kaikessa raadollisuudessaan. Siksi ainakin omalla kohdallani väitän vanhemmuuden olevan erittäin hyvä mahdollisuus tulla "paremmaksi ihmiseksi". Koska lapset pakottavat huonoimmatkin puolesi esiin, saat mahdollisuuden tehdä niille jotain. Tämä toki voi tapahtua missä tahansa ihmissuhteessa, mutta oman kokemukseni mukaan omatunto alkaa soimata paljon herkemmin, kun oma vajaavaisuus heijastuu lapsiin.
Olo on nyt levollisempi kuin koskaan, vaikka olosuhteet ovat paikoin myrskyisät. Tunnen itseäni jo paljon ja pystyn ymmärtämään omia tunteitani ja reaktioitani. Uskallan kohdata itsessäni vaikeimmatkin tunteet ja käsitellä ne. Toisaalta en pelkää ottaa vapautta suojella itseäni tarpeettomilta haasteilta. En enää suostu jäämään kenenkään tallottavaksi, ymmärrän paremmin oman arvoni.
Kun tänään mietin tätä kaikkea, tunnen myös suurta häpeilemätöntä kiitollisuutta itseäni kohtaan. Kauan sitten arvoin, jaksanko tai uskallanko lähteä sille rankalle tielle, jonka varrella nyt seison kilometrejä edempänä. Olen kiitollinen itselleni, että arkailusta huolimatta lähdin ja opettelin kohtaamaan omat demonini. Löysin paljon tukahduttavaa, mutta myös voimaannuttavaa. Tärkeintä on ollut oppia, ettei tarvitse olla virheetön ollakseen arvokas ja toisaalta löytää myös ne työkalut, joiden avulla kohdata tulevaisuuden kriisit ja muuta haasteet.
27-vuotias nainen kuittaa.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Erilainensamanlainen äiti
Varmasti jokaisessa perheessä ainakin ennen pitkää tulee varsin selväksi, että jokainen on erilainen. Yhteentörmäyksiltäkään tuskin voi välttyä, kun vuosikausia eletään saman katon alla. Itse olen nyt jo todennut, että perheessämme vallitse kaksi hyvin erilaista temperamenttia, molempia kaksin kappalein. Tietysti jokaisella on sitten vielä lisäksi omat luonteenpiirteensä, mutta nämä ns. päätemperamentit ovat varsin selkeät kaikilla ja niiden tiedostaminen on tärkeää sekä sovun ylläpitämisen että kasvattamisen osalta.
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
Iso A oli jo alusta asti melko rauhallinen, mikä on vain korostunut pojan kasvaessa. Toki iän myötä on tullut vauhtiakin, mutta perusrauhallisuus on säilynyt. Kun näimme vauva-A:n hymyilevän ensimmäistä kertaa, ajattelin, ettei siitä tulisi loppua. Väärässä olin. Hymyn sai esiin vasta varsinaisten sirkustemppujen jälkeen ja useimmiten silloinkin isi oli syypää pojan hymyyn. Ei hän toki itkenytkään kaiken aikaa, mutta hymyä ei irronnut helpolla. Puolivuotiaana hymyä irtosi helpommin, mutta silloinkin se vaati selvästi jonkun syyn. Hymyjä ei ilmaiseksi herunut.
Iso A:n eroahdistus on ollut myös todella voimakasta. Noin 9 kuukauden ikäisenä puhkesi iälle tyypillinen eroahdistus ja iso A:n kohdalla se kesti KAUAN. Monta kuukautta siis. Lisäksi eroahdistus oireili todella voimakkaasti. Pahimman vaiheenkin mentyä ohi, iso A oli varsin varauksellinen ja on sitä yhä. Kesti oman aikansa, ennen kuin iso A uskaltautui poistumaan viereltämme, jos läsnä oli muitakin. Leikkikentällä hän leikki ihan tyytyväisenä ja tutki lähiympäristöä, mutta jos kentällä oli muitakin, ilman äitiä ei menty metriä pidemmälle. Jos sitäkään. Tästä on toki ollut hyötyäkin. Iso A:n on voinut päästää edeltä pihalle jo varsin pienenä ilman pienintäkään pelkoa siitä, että poika olisi karannut johonkin. Heti, kun poika ymmärsi kunnolla puhetta, hänen päähänsä iskostui sääntö "autotielle ei saa mennä".
Pikku hiljaa iso A on kuitenkin rohkaistunut ja nykyään uskaltaa jo tutkia maailmaa reippaasti yksinään. Jopa naapuriin uskaltaa mennä yksin kylään. Silloinkaan ei muuten mene autotielle, vaan kipittää nurmikkoa pitkin. Tuttujen hoiviinkin jää huoletta isän ja äidin käydessä asioilla keskenään. Vielä on silti arkuuttakin. Vieraiden keskellä yksin oleminen, vaikka äidin/isän näkisikin lyhyen matkan päässä, on sen verran suuri stressin aiheuttaja pojalle, että olen todella iloinen kotihoidon vielä olevan mahdollinen. Iso A ei myöskään ole mikään sylissäviihtyjä, ei ole oikein koskaan ollutkaan. Hädän hetekllä hän ei juuri koskaan tule syliin hakemaan lohtua, vaan menee piiloon ja vaatii saada olla yksin. Kiukku ei myöskään laannu kovin helposti.
Pikku I taas on aivan eri maata. Kun ensimmäinen hymy levisi kasvoille, loppua ei meinannut tullakaan. Hymy oli heti erittäin herkässä, eikä sitä säästelty missään tilanteessa. Ensimmäisten vierastamiskausien myötä meno hieman rauhottui, mutta edelleen tyttö on erittäin iloinen tapaus. Riemun kiljahtelut kuuluvat kotimme perusääniin ja tyttöä on varsin helppo naurattaa. Pikku I myös rauhottuu helposti ja syli on takuuvarma lohtu. Lisäksi tutti ja pupukin ovat rakkaita. Olen nyt yrittänyt harjoittaa lempeää unikoulua myös pikku I:n kanssa ja jos itsellä vain riittäisi jaksaminen yöllä, helpolla menisi. Pikku I ei ole millänsäkään imetyksen vähentämisestä öisin, hänelle riittää päästä hetkeksi syliin tai kainaloon. Äiti vain ei aina tahdo jaksaa nousta ylös.
Pikku I on vielä kovin pieni, joten paljon on vielä tuntematta. Nämä pienet merkit jo vauvaiästä antavat kuitenkin hyvän kuvan siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa tulevaisuudelta. Esimerkkinä pikku I:lläkin puhkesi pahin eroahdistusvaihe juuri 9-kuisena, mutta jo nyt 10-kuisena vaihe on aika lailla takanapäin. Epäileväinen on vieraista toki ja isän tai äidin syli on paras paikka, mutta eroahdistus on silti selvästi lievempää kuin isoveljellään.
Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon ja haluan molempia suojella yhtä lailla, totta kai. Mutta koska he ovat näinkin erilaisia, myös minun on oltava erilainen molemmille. Tasapuolinen ja reilu vanhemmuus ei tarkoita sitä, että molemmat napataan syliin yhtä usein ja halataan pipit pois. Se tarkoittaa sitä, että molemmat lapset saavat yksilöllistä huomiota samassa määrin. Jos siis molemmat sattuisivat kaatumaan yhtä aikaa pyörällä, en voisi olettaa saavani molemmille hyvän mielen pitämällä yhtä yhdellä polvella ja toista toisella. Tällä hetkellä tilanne menisi niin, että pikku I:n nappaisin syliin ja iso A:lle antaisin tilaa ja rauhaa hetken olla yksin. Tämä on minulle vielä toistaiseksi todella vaikeaa, koska sydämeni särkyy joka kerta, kun iso A loukkaa itsensä ja painelee omiin oloihinsa. Mutta jotta molemmat lapset saisivat kehittyä ja kasvaa rauhassa omaan tahtiinsa ja selviäisivät lapsuudesta ilman suurempia katkeruuksia ja traumoja, on minun osattava olla molemmille sellainen äiti kuin he yksilöinä tarvitsevat. Yhtä paljon rakkautta, mutta eri keinoin.
Ai kumpi muistuttaa kumpaa vanhempaansa? Iso A tulee äitiinsä ja pikku I isäänsä :)
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Laskiainen + välipalavinkki
Saatiinhan sitä lunta vielä vähän! Ei tuossa paljon hurraamista ole, mutta aloin jo kyllästyä laskiaisrieha-vitsiin: omat pulkat mukaan :) Koko viime viikon sormet syyhysivät ja vihdoin sunnuntaina pääsin tositoimiin, eli leipomaan pullaa pitkästä aikaa! Päätin kokeilla uutta pullareseptiä, jonka löysin yhdestä seuraamastani blogista: Makeaa murmelin täydeltä. Ja voin vakuuttaa, että tätä reseptiä ei ole suotta nimetty maailman parhaaksi pullaksi! Mikä ihana keveys ja pehmeys! Seuraavanakaan päivänä pullat eivät olleet kuivia, kuten ainakin itselläni yleensä. Useimmiten laitankin osan pullista/korvapuusteista suoraan uunista pakkaseen säilyttääkseni kaiken mahdollisen tuoreuden. Suosittelen kokeilemaan tätä reseptiä, itse leivon tästä lähin pullat vain ja ainoastaan tällä reseptillä.
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
MAAILMAN PARAS PULLA
100 g voita/margariinia
2,5 dl maitoa
1 pss kuivahiivaa tai 25 g tuorehiivaa
3 rkl haaleaa vettä
1,5 tl kardemummaa
ripaus suolaa
1 dl sokeria
1 muna
8-9 dl vehnäjauhoja
Sulata voi kattilassa. Lisää kylmä maito voisulaan ja jätä sammutetulle liedelle. Sekoita yhteen haalea vesi, suola, sokeri ja kardemumma. Anna seistä hetki. (Jos käytät tuorehiivaa, lisää se haaleaan veteen ennen mausteita) Lisää reilun kädenlämpöinen voi-maitoseos ja muna ( lämmitä voi-maitoseosta tarvittaessa hetki liedellä). Sekoita kuivahiiva jauhoihin ja lisää vähitellen nesteseokseen, kunnes taikina on sopivasti pehmeän kimmoisa :) Anna kohota vedottomassa paikassa reilu puoli tuntia.
Leivo haluamiasi pullia. Itse laitan uunin päälle vasta tässä vaiheessa ja annan pullien sen aikaa vielä kohota liinan alla. Voitele munalla ja koristele raesokerilla. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa 10-15 minuuttia.
Sitten vielä herkullinen välipalavinkki! Tämä on Pirkka-lehdestä alunperin, mutta muokkasin sitä hieman.
MANSIKKA-SITRUUNAKERROSFRUTTI
1 dl
1 dl vettä
4 dl maitoa
1 sitruunan raastettu kuori (maun mukaan)
n. 0,5 dl sitruunan mehua (maun mukaan)
200 g turkkilaista jogurttia
n. 0,5 dl Stevia-sokeria (maun mukaan)
1-2 tl vanilja-jauhetta (tai 2 tl vaniljasokeria)
suolaa
marjoja ja/tai mehukeittoa tms.
Kiehauta vesi kattilassa. Sekoita joukkoon riisit ja keitä kannen alla pari minuuttia. Lisää maito ja keitä miedolla lämmöllä 30-35 minuuttia välillä sekoittaen. Nosta pois liedeltä. Pese sitruuna, raasta kuori ja purista mehu. Lisää puuroon jogurtti. Lisää vähitellen sokerit, ripaus suolaa sekä sitruunanmehu ja -kuori. Maistele, jotta löydät itsellesi sopivan määrän mausteita. Jäähdytä puuro vesihauteessa tai jääkaapissa.
Varaa yksi iso tajoiluastia tai kuusi annoskulhoa. Kaada ensin kulhoon/kulhoihin puuroa ja päälle mehukeitto ja/tai marjat. Meillä oli sulatettuja pakastemansikoita ja itsetehtyä mansikkakastiketta. Tarjoile jääkaappikylminä. Säilyvät hyvin myös seuraavaan päivään.
Näistä ei valitettavasti ole kuvaa, koska nämä herkut hävisivät ennen kuin muistin koko kuvanottamista. Iso A ei juuri välittänyt, ensin ajattelin sen johtuvan liiasta sitruunasta (mielestäni olisi voinut olla hitusen vähemmän, vaikka sitruunasta pidänkin), mutta tovi myöhemmin herra veteli lusikalla suurella halulla varsin kirpeää macaron-leivosten sitruunatäytettä. Eli ei muuten vain kelvannut juuri sillä kertaa. Tosin, mitä odotinkaan, kun tällä hetkellä makaroni on aika lailla ainoa mikä uppoaa ;)
Makeaa laskiaistiistaita!
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Kolmekymmentäjotain-vuotis herkut
Kuten jo hyvin tiedätte, meillä synttärisankareita (ja muitakin sankareita) juhlistetaan aina herkutellen. Oikeastaan, meillä herkutellaan herkästi mistä tahansa syystä :D Rakastan leipomista ja tietysti herkullisia makuelämyksiä, joten minulle leipominen on tapa kertoa, että välitän. En muista, koska viimeksi olisin hutaisten leiponut jotain mitä sattuu. Mukana on aina pääkopallinen ajatusta ja sylillinen rakkautta. Aina makuyhdistelmät eivät vastaa visiota, mutta pyrkimys on joka kerta tarjota suupalallinen taivasta. Meille tulevat vieraat voivat myös lähes poikkeuksetta olettaa, että kahvipöydässä ei juuri löydy kaupan tai ylipäänsä muiden leipomia tuotteita. En katso pahalla kaupan/leipomoiden tuotteita, mutta meidän kahvipöytäämme ne sopivat vain erikoistapauksissa. Yleensä jo vieraita kutsuessani huomioin sen, että tarvitsen aikaa leipomiseen. Toivon, että meillä käyvät tutut ja ystävät kokevat olevansa aina tervetulleita ja tärkeitä. Toivon myös, että pienet herkkupalat saavat heidät palaamaan uudestaankin ;)
Helmi-maaliskuun juhlaputken aloittaa totutusti perheemme 3-kymppinen. Yleensä juhlimme meitä aikuisia keskenämme, toisinaan vanhemmat kutsuvat itsensä kylään. Tänä vuonna kuitenkin kutsuimme ihan erikseen sukulaisia, koska ensinnäkin halusin syöjiä pöytään ja edellisistä vieraista on muutenkin jo vierähtänyt tovi. Tänä vuonna sankari halusi jotain raikasta ja keveähköä, ja yhtenä ehdotuksena oli jäätelökakku. Jo sanan kuullessani mieleeni piirtyi kuva eräästä jäätelökakusta, jonka joku aika sitten näin. Kakku löytyikin Mr. Googlen avulla helposti ja tässäpä teille linkki reseptiin. Suosittelen kokeilemaan, ihan älyttömän hyvää! Ehdoton kesäherkku, joka luultavasti tulee näkymään meidänkin kesän kahvipöydässä oman maan mansikoilla koristeltuna. Silikoninen vuoka siis vuorataan ensin ohuella kerroksella sulaa valkosuklaata ja annetaan jähmettyä pakastimessa ennen varsinaista kokoamista. Sisältä löytyy vanilja- ja mansikkajäätelöä sekä itsetehtyä mansikkakastiketta. Itse jätin kakun koristelematta, koska vuokani on sen mallinen, ettei siihen oikein saa marjoja pysymään. Mietin muitakin koristeita, kuten spritsauksia punaiseksi värjätyllä valkosuklaalla. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kakku on kaunis sellaisenaan, koska valkosuklaakuori on niin ohut, että jäätelöraidat kuultavat kauniisti sen läpi.
Suolaisena herkkuna oli itse kehittelemäni "Antskun lörttönen", joka koki näihin pirskeisiin jonkin verran muutoksia alkuperäisestä reseptistä. Ideana alunperin oli yhdistää liha- ja riisipiirakka, eli käytännössä riisipiirakan sisältä löytyy lihapiirakan täytteet. Kuoreksi kuitenkin valitsin perinteisemmän suolaisen piirakan pohjan ja täytteeseen lisäsin pieniä twistejä. Riisipiirakka siis näkyy tässä vain muotona :) Alkuperäisessä ohjeessa tästä tuli yksi iso piirakka, mutta tällä kertaa tein monta pientä, mikä osoittautuikin loistovalinnaksi. Tässä siis resepti:
ANTSKUN LÖRTTÖSET (15-20 kpl)
POHJA
150 g voita tai margariinia
4 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
1 dl juustoraastetta
1 dl kylmää vettä
Nypi kaikki ainekset vettä lukuunottamatta kulhossa. Lisää vesä ja sekoita tasaiseksi. Laita hetkeksi jääkaappiin.
TÄYTE
1,25 dl riisiä
2,5 dl vettä
150 g jauhelihaa
puolikas punainen paprika
puolikas sipuli
pippuria ja suolaa
200 g maitorahkaa
(2 rkl kermaa)
Kiehauta vesi ja lisää riisit. Keitä riisiä niin kauan, että vesi on kokonaan imeytynyt. Ruskista jauheliha ja lisää kuutioidut paprikat ja sipulit. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää maitorahka ja halutessasi tilkka kermaa. Lisää lopuksi vielä riisi ja sekoita tasaiseksi massaksi. Tarkista maku ja lisää mausteita halutessasi.
Kauli taikina n. 4 mm paksuiseksi levyksi. Leikkaa taikinalevystä ympyröitä, itse käytin ympyrämuottia, joka on halkaisijaltaan 10 cm. Lusikoi täytettä taikinaympyröiden keskelle reilun ruokalusikallisen verran ja painele tasaiseksi..
Rypytä vapaalla tyylillä.
Paista 200 asteessa uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Taikina ei juurikaan saa väriä, joten älä jää odottamaan ruskistumista. Piirakat ovat valmiita, kun ne eivät jää kiinni leivinpaperiin.
Lisäksi halusin vielä uudestaan kokeilla macaron-leivoksia. Tällä kertaa kuoret onnistuivat rakenteeltaan täydellisesti. Viime kertainen ilmakupla-ongelma loisti poissaolollaan ja kuoret olivat upean värisiäkin. Viimeksihän elintarvikeväriä tuli aivan liian vähän. Ainoa ongelma on enää oikeanlaisen tyllan puuttuminen. Itselläni on vain pieniä ympyrätyllia, joten joudun pursottamaan kuoret spiraalimaisesti. Valitettavasti en tajunnut pursottaessani, että vaikka massa näyttää tasoittuvan tasaisesti, sitä se ei kuitenkaan tee. Toisella puolella ympyrää oli suurimmassa osassa hiukan enemmän massaa kuin toisella puolella, joten kuoret vinoutuivat. Ja minä kun luulin keksineeni hyvän tekniikan saada täydellisen pyöreitä kuoria! No, oppia ikä kaikki. Nyt on iso tylla hankinnassa ja vasta sitten teen seuraavan erän näitä. Kuorien reseptin olen jo aiemmin julkaissut blogissa ja toisena täytteenä käytin myös blogista tuttua vadelmatäytettä. Toisena täytteenä käytin ihanan kirpeää sitruunakreemiä. Alkuun hiukan pelkäsin, mahtaako täyte olla liian kirpeää, mutta makeiden macaron-kuorien välissä se oli täydellinen! Tuolla vadelmatäytteellä en enää jatkossa täyttäisi edellisenä päivänä, sillä se kostuttaa leivoksen läpipehmeäksi. Toiset toki tykkäävät sellaisesta, mutta itse pidän pienestä rapeudesta. Sitruunakreemillä täytetyt leivokset olivat juuri sopivia seuraavana päivänä. Kreemin ohje on tutusta Unelmaa leipomassa -blogista. Joskin korvasin sokerin vähemmällä määrällä Stevia-sokeria.
Herkullista alkuviikkoa kaikille ja tervetuloa kylään kahden päivän varoitusajalla ;)
Helmi-maaliskuun juhlaputken aloittaa totutusti perheemme 3-kymppinen. Yleensä juhlimme meitä aikuisia keskenämme, toisinaan vanhemmat kutsuvat itsensä kylään. Tänä vuonna kuitenkin kutsuimme ihan erikseen sukulaisia, koska ensinnäkin halusin syöjiä pöytään ja edellisistä vieraista on muutenkin jo vierähtänyt tovi. Tänä vuonna sankari halusi jotain raikasta ja keveähköä, ja yhtenä ehdotuksena oli jäätelökakku. Jo sanan kuullessani mieleeni piirtyi kuva eräästä jäätelökakusta, jonka joku aika sitten näin. Kakku löytyikin Mr. Googlen avulla helposti ja tässäpä teille linkki reseptiin. Suosittelen kokeilemaan, ihan älyttömän hyvää! Ehdoton kesäherkku, joka luultavasti tulee näkymään meidänkin kesän kahvipöydässä oman maan mansikoilla koristeltuna. Silikoninen vuoka siis vuorataan ensin ohuella kerroksella sulaa valkosuklaata ja annetaan jähmettyä pakastimessa ennen varsinaista kokoamista. Sisältä löytyy vanilja- ja mansikkajäätelöä sekä itsetehtyä mansikkakastiketta. Itse jätin kakun koristelematta, koska vuokani on sen mallinen, ettei siihen oikein saa marjoja pysymään. Mietin muitakin koristeita, kuten spritsauksia punaiseksi värjätyllä valkosuklaalla. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kakku on kaunis sellaisenaan, koska valkosuklaakuori on niin ohut, että jäätelöraidat kuultavat kauniisti sen läpi.
Suolaisena herkkuna oli itse kehittelemäni "Antskun lörttönen", joka koki näihin pirskeisiin jonkin verran muutoksia alkuperäisestä reseptistä. Ideana alunperin oli yhdistää liha- ja riisipiirakka, eli käytännössä riisipiirakan sisältä löytyy lihapiirakan täytteet. Kuoreksi kuitenkin valitsin perinteisemmän suolaisen piirakan pohjan ja täytteeseen lisäsin pieniä twistejä. Riisipiirakka siis näkyy tässä vain muotona :) Alkuperäisessä ohjeessa tästä tuli yksi iso piirakka, mutta tällä kertaa tein monta pientä, mikä osoittautuikin loistovalinnaksi. Tässä siis resepti:
ANTSKUN LÖRTTÖSET (15-20 kpl)
POHJA
150 g voita tai margariinia
4 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
1 dl juustoraastetta
1 dl kylmää vettä
Nypi kaikki ainekset vettä lukuunottamatta kulhossa. Lisää vesä ja sekoita tasaiseksi. Laita hetkeksi jääkaappiin.
TÄYTE
1,25 dl riisiä
2,5 dl vettä
150 g jauhelihaa
puolikas punainen paprika
puolikas sipuli
pippuria ja suolaa
200 g maitorahkaa
(2 rkl kermaa)
Kiehauta vesi ja lisää riisit. Keitä riisiä niin kauan, että vesi on kokonaan imeytynyt. Ruskista jauheliha ja lisää kuutioidut paprikat ja sipulit. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää maitorahka ja halutessasi tilkka kermaa. Lisää lopuksi vielä riisi ja sekoita tasaiseksi massaksi. Tarkista maku ja lisää mausteita halutessasi.
Kauli taikina n. 4 mm paksuiseksi levyksi. Leikkaa taikinalevystä ympyröitä, itse käytin ympyrämuottia, joka on halkaisijaltaan 10 cm. Lusikoi täytettä taikinaympyröiden keskelle reilun ruokalusikallisen verran ja painele tasaiseksi..
Rypytä vapaalla tyylillä.
Paista 200 asteessa uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Taikina ei juurikaan saa väriä, joten älä jää odottamaan ruskistumista. Piirakat ovat valmiita, kun ne eivät jää kiinni leivinpaperiin.
Lisäksi halusin vielä uudestaan kokeilla macaron-leivoksia. Tällä kertaa kuoret onnistuivat rakenteeltaan täydellisesti. Viime kertainen ilmakupla-ongelma loisti poissaolollaan ja kuoret olivat upean värisiäkin. Viimeksihän elintarvikeväriä tuli aivan liian vähän. Ainoa ongelma on enää oikeanlaisen tyllan puuttuminen. Itselläni on vain pieniä ympyrätyllia, joten joudun pursottamaan kuoret spiraalimaisesti. Valitettavasti en tajunnut pursottaessani, että vaikka massa näyttää tasoittuvan tasaisesti, sitä se ei kuitenkaan tee. Toisella puolella ympyrää oli suurimmassa osassa hiukan enemmän massaa kuin toisella puolella, joten kuoret vinoutuivat. Ja minä kun luulin keksineeni hyvän tekniikan saada täydellisen pyöreitä kuoria! No, oppia ikä kaikki. Nyt on iso tylla hankinnassa ja vasta sitten teen seuraavan erän näitä. Kuorien reseptin olen jo aiemmin julkaissut blogissa ja toisena täytteenä käytin myös blogista tuttua vadelmatäytettä. Toisena täytteenä käytin ihanan kirpeää sitruunakreemiä. Alkuun hiukan pelkäsin, mahtaako täyte olla liian kirpeää, mutta makeiden macaron-kuorien välissä se oli täydellinen! Tuolla vadelmatäytteellä en enää jatkossa täyttäisi edellisenä päivänä, sillä se kostuttaa leivoksen läpipehmeäksi. Toiset toki tykkäävät sellaisesta, mutta itse pidän pienestä rapeudesta. Sitruunakreemillä täytetyt leivokset olivat juuri sopivia seuraavana päivänä. Kreemin ohje on tutusta Unelmaa leipomassa -blogista. Joskin korvasin sokerin vähemmällä määrällä Stevia-sokeria.
 |
| Valitsin kuvaan kaksi parhainta leivosta (yhden molemmilla täytteillä), jonka kuoret eivät vinoutuneet ja jotka kuitenkin olivat jotakuinkin pyöreitä ja samankokoisia :) |
 |
| Pöytäliinaahan emme käytä, niin kauan kuin nuorin repii sitä ja samasta syystä puuttuu tabletit toisesta päästä pöytää ;) |
perjantai 21. helmikuuta 2014
Me(&Myself)&I
Tuttu Me&I-esittelijä kävi pari viikkoa sitten avoimessa päiväkodissa, jossa siis käymme muutenkin säännöllisesti. Olin jo etukäteen tutustunut mallistoon ja ostoslistalle oli päässyt vaaleanpunaiset kissapöksyt pikku I:lle ja iso A:lle ruskeat velourleggarit (joo kyllä, mun mielestä ne käy loistavasti myös pojalle). Ihastuin kisuihin ihan täysin livenä ja ilman muuta pöksyt pääsivät myös tilauslomakkeeseen. Iso A sen sijaan valitsi itselleen turkoosit joogat, mitkä nekin olivat ihan kivat. Itse siis olisin halunnut ne ruskeat leggarit, koska pidän Me&I:n velourista. Se on kestävää ja ihanan tuhtia, ei siis mitään lirularua. Mutta mielestäni lapsilla on oikeus sanoa mielipiteensä omista vaatteistaan ja koska hän ihastui joogiin, ne myös sai.
Meillä on ennestään punaiset nallehaaremit (velouria) kokoa 86/92cm. Ostin nämä toissa syksynä mahassa kelluvaa pikku I:tä varten ja ensin ajattelin, että iso A:kin ehtii hetken niitä pitää. Jostain syystä ne kuitenkin jäivät kaappiin ja sitten jo ajattelin, että iso A on jo kasvanut niistä ohi. Kerran kaappia siivotessani katsoin housuja ja totesin, että onpa ison näköiset. Puin ne iso A:lle ja hyvänen aika! Nehän sopivat vielä! Tuolloin siis jo 98cm käytössä. Ja nyt kun suurin osa vaatteista alkaa olla 104cm, haaremit sopivat yhä. Ne ovat olleet myös iso A:n suosikkihousut ja ovatkin paljon pidetyt. Silti velour on vielä yhtä pehmeää kuin ennen ensimmäistä pesua ja värikin on kirkas kuin juuri pesty paloauto. Lienee jo selvää, että mielestäni nämä housut ovat olleet money well spent.
Samalla kun ostin nuo nallehaaremit, ostin myös paidat iso A:lle ja kummipojalleni. Kummipoikani paita meni jo heti ensimmäisissä pesuissa aivan vaalean nukan peittoon ja paita oli aika kulahtaneen näköinen jo lyhyen käytön jälkeen. Ei kiva. Sen sijaan iso A:n ribbitrikoinen paita on yhä 1,5 vuoden käytön jälkeen siisti. Sitten aloin seurata Facebookin Me&I-kirppistä sekä sen kulahtaneita "vielä siistejä" paitoja ja totesin, että meille ei todellakaan enää sileätrikoissa Miikkareita tule. Korkeintaan joku jo valmiiksi vaaleasävyinen, jossa haalistuminen ei niin pomppaa silmille. Eli velour ja ribbitrikoo tekivät minuun vaikutuksen ja näihin olisin valmis satsaamaan vähän enemmän rahaa.
Viime vuoden puolella Tampereella järjestettiin Me&I:n Outlet-myynti, jossa vanhempia Miikkareita myytiin kirppishinnoin ja edellistäkin kautta sai aikalailla puoleen hintaan. Siellä sitten annoin periaatteilleni periksi ja ostin iso A:lle sileä trikoisen paidan (Harry ja Lily naamiaisissa?) ja pikku I:lle sekä tunikan (kilpparit oranssilla pohjalla) että bodyn (ilmapallo) molemmat sileää trikoota. Body on ollut vähällä käytöllä, koska ei olekaan yhtään pikku I:n värinen, mutta iso A:n paita sen sijaan on ollut kovassa käytössä. Ja värit ovat pitäneet! Nukkaakaan ei huomaa. Eli nappiostos, vaikka ensin epäilin! Ja nämä kaikki oli Outlet-myynnissä 5€/kpl. Olen erittäin tyytyväinen.
Eniten olen tykästynyt Me&I:n pitkäikäisyyteen. Paidat ovat usein kapeahkoa mallia olematta kuitenkaan epämiellyttävän kireitä. Tämä mahdollistaa aikaisen käyttöönoton hihoja vain kääntämällä ja näin yksi koko menee ainakin sen kahden koon ajan. Jooga- ja haaremihousut ovatkin aivan omaa luokkaansa. Kaikissa (ainakin melkein) on vyötäröllä kiristysmahdollisuus kumppareilla ja lahkeiden pitkät kapeat resorit estävät pitkiäkään lahkeita valumasta kantapään alle. Eli jälleen voi aika huoletta ostaa normaalia kokoa isommat housut ja silti ottaa heti käyttöön. Jos siis materiaali vain on hyvä, eikä kulahda heti ensimmäisen kuukauden aikana, ei 30 € ole ollenkaan paha hinta hyvistä housuista. Ketjuliikkeistä olen ostanut iso A:lle collareita hintaan 9,95-14,95 €, joten aika samoihin pääsee, kun vertaa käyttöikää.
Olen ollut todella kriittinen lasten merkkivaatteiden suhteen ja mielestäni on aivan älytöntä ostaa lapsille kalliita (ja epäkäytännöllisiä) vaatteita, joita sitten hetki pidetään. Etenkin vauvojen kohdalla tämä on mielestäni pönttöä. Käyttöikä on kuitenkin muutama kuukausi. Vielä älyttömämpää on ostaa merkkivaatteita merkin takia. Facebookin merkkivaatekirppareita seuranneena saan joskus päänsärkyä siitä, että ihmiset myyvät kulahtaneita vaatteita uusien ketjuliikevaatteiden hintaan ja kalliimmallakin. Kunto ei määrää hintaa, vaan niskalappu. Ei se "laatu" paljon lohduta, kun ulkonäkö on aivan järkyttävä. Ei sillä, että minulle olisi hirvittävän tärkeää, minkä näköisissä vaatteissa lapseni hyppivät kuralätäköissä. Elämä saa näkyä vaatteissakin, mutta pointti on siinä, että en halua maksaa kuluneesta vaatteesta 15 €. Samalla olen miettinyt, että haluanko maksaa uutena yli 20 €, jos parin kuukauden päästä vaate näyttää ihan samalta kuin se puolet halvempi paita. En ole niin kuosien perään, että alkaisin niistä maksaa. Etenkään, kun ei sitä rahaa siellä lompakossa nyt ihan liikaa ole.
Nyt sitten vielä siihen juuri hakemaani pakettiin. Olen todella iloinen, että iso A valitsi itselleen ne joogat! Aivan ihanat ja pirteän väriset! Juuri passelisti kasvuvaraa ja menevät varmasti pitkään. Materiaali on myös aivan ihana kesää ajatellen. Kissapöksytkin ovat aivan ihanat, mutta käyttöön pääsevät vasta myöhemmin keväällä aikaisintaan. Pikku I kun ei ole vielä edes siirtynyt 80 senttisiinkään :) Materiaalina molemmissa on italian fleece, eli ohut college. Materiaali ei ole minulle tuttu, joten tässä nyt jännätään, millaiseksi housut menevät. Iso A:n housuja en saanut vielä edes pestyä, kun ne ovat olleet koko ajan pojalla jalassa! Tänäkin aamuna erikseen pyysi saada ne :)
Me&I on siis saant myytyä minulle nuo perusvaatteet, lähinnä joogamalliset housut. Niihin tulen varmasti jatkossakin satsaamaan, ajatuksella yhdet per koko. Näitä voisin myös käytettynä ostaa vähän halpishousuja kalliimmalla. Niin kivat perushousut malliltaan ja parasta juuri se hehkuttamani käyttöikä.
Seuraavassa postauksessa luvassa sitten herkuttelua niin makean kuin suolaisenkin ystäville! Ja kuvia, jotka on otettu ihan oikealla kameralla! Tosin, edelleen minun ottamiani, joten älkää pidätelkö hengitystä ;)
Meillä on ennestään punaiset nallehaaremit (velouria) kokoa 86/92cm. Ostin nämä toissa syksynä mahassa kelluvaa pikku I:tä varten ja ensin ajattelin, että iso A:kin ehtii hetken niitä pitää. Jostain syystä ne kuitenkin jäivät kaappiin ja sitten jo ajattelin, että iso A on jo kasvanut niistä ohi. Kerran kaappia siivotessani katsoin housuja ja totesin, että onpa ison näköiset. Puin ne iso A:lle ja hyvänen aika! Nehän sopivat vielä! Tuolloin siis jo 98cm käytössä. Ja nyt kun suurin osa vaatteista alkaa olla 104cm, haaremit sopivat yhä. Ne ovat olleet myös iso A:n suosikkihousut ja ovatkin paljon pidetyt. Silti velour on vielä yhtä pehmeää kuin ennen ensimmäistä pesua ja värikin on kirkas kuin juuri pesty paloauto. Lienee jo selvää, että mielestäni nämä housut ovat olleet money well spent.
Samalla kun ostin nuo nallehaaremit, ostin myös paidat iso A:lle ja kummipojalleni. Kummipoikani paita meni jo heti ensimmäisissä pesuissa aivan vaalean nukan peittoon ja paita oli aika kulahtaneen näköinen jo lyhyen käytön jälkeen. Ei kiva. Sen sijaan iso A:n ribbitrikoinen paita on yhä 1,5 vuoden käytön jälkeen siisti. Sitten aloin seurata Facebookin Me&I-kirppistä sekä sen kulahtaneita "vielä siistejä" paitoja ja totesin, että meille ei todellakaan enää sileätrikoissa Miikkareita tule. Korkeintaan joku jo valmiiksi vaaleasävyinen, jossa haalistuminen ei niin pomppaa silmille. Eli velour ja ribbitrikoo tekivät minuun vaikutuksen ja näihin olisin valmis satsaamaan vähän enemmän rahaa.
Viime vuoden puolella Tampereella järjestettiin Me&I:n Outlet-myynti, jossa vanhempia Miikkareita myytiin kirppishinnoin ja edellistäkin kautta sai aikalailla puoleen hintaan. Siellä sitten annoin periaatteilleni periksi ja ostin iso A:lle sileä trikoisen paidan (Harry ja Lily naamiaisissa?) ja pikku I:lle sekä tunikan (kilpparit oranssilla pohjalla) että bodyn (ilmapallo) molemmat sileää trikoota. Body on ollut vähällä käytöllä, koska ei olekaan yhtään pikku I:n värinen, mutta iso A:n paita sen sijaan on ollut kovassa käytössä. Ja värit ovat pitäneet! Nukkaakaan ei huomaa. Eli nappiostos, vaikka ensin epäilin! Ja nämä kaikki oli Outlet-myynnissä 5€/kpl. Olen erittäin tyytyväinen.
Eniten olen tykästynyt Me&I:n pitkäikäisyyteen. Paidat ovat usein kapeahkoa mallia olematta kuitenkaan epämiellyttävän kireitä. Tämä mahdollistaa aikaisen käyttöönoton hihoja vain kääntämällä ja näin yksi koko menee ainakin sen kahden koon ajan. Jooga- ja haaremihousut ovatkin aivan omaa luokkaansa. Kaikissa (ainakin melkein) on vyötäröllä kiristysmahdollisuus kumppareilla ja lahkeiden pitkät kapeat resorit estävät pitkiäkään lahkeita valumasta kantapään alle. Eli jälleen voi aika huoletta ostaa normaalia kokoa isommat housut ja silti ottaa heti käyttöön. Jos siis materiaali vain on hyvä, eikä kulahda heti ensimmäisen kuukauden aikana, ei 30 € ole ollenkaan paha hinta hyvistä housuista. Ketjuliikkeistä olen ostanut iso A:lle collareita hintaan 9,95-14,95 €, joten aika samoihin pääsee, kun vertaa käyttöikää.
Olen ollut todella kriittinen lasten merkkivaatteiden suhteen ja mielestäni on aivan älytöntä ostaa lapsille kalliita (ja epäkäytännöllisiä) vaatteita, joita sitten hetki pidetään. Etenkin vauvojen kohdalla tämä on mielestäni pönttöä. Käyttöikä on kuitenkin muutama kuukausi. Vielä älyttömämpää on ostaa merkkivaatteita merkin takia. Facebookin merkkivaatekirppareita seuranneena saan joskus päänsärkyä siitä, että ihmiset myyvät kulahtaneita vaatteita uusien ketjuliikevaatteiden hintaan ja kalliimmallakin. Kunto ei määrää hintaa, vaan niskalappu. Ei se "laatu" paljon lohduta, kun ulkonäkö on aivan järkyttävä. Ei sillä, että minulle olisi hirvittävän tärkeää, minkä näköisissä vaatteissa lapseni hyppivät kuralätäköissä. Elämä saa näkyä vaatteissakin, mutta pointti on siinä, että en halua maksaa kuluneesta vaatteesta 15 €. Samalla olen miettinyt, että haluanko maksaa uutena yli 20 €, jos parin kuukauden päästä vaate näyttää ihan samalta kuin se puolet halvempi paita. En ole niin kuosien perään, että alkaisin niistä maksaa. Etenkään, kun ei sitä rahaa siellä lompakossa nyt ihan liikaa ole.
Nyt sitten vielä siihen juuri hakemaani pakettiin. Olen todella iloinen, että iso A valitsi itselleen ne joogat! Aivan ihanat ja pirteän väriset! Juuri passelisti kasvuvaraa ja menevät varmasti pitkään. Materiaali on myös aivan ihana kesää ajatellen. Kissapöksytkin ovat aivan ihanat, mutta käyttöön pääsevät vasta myöhemmin keväällä aikaisintaan. Pikku I kun ei ole vielä edes siirtynyt 80 senttisiinkään :) Materiaalina molemmissa on italian fleece, eli ohut college. Materiaali ei ole minulle tuttu, joten tässä nyt jännätään, millaiseksi housut menevät. Iso A:n housuja en saanut vielä edes pestyä, kun ne ovat olleet koko ajan pojalla jalassa! Tänäkin aamuna erikseen pyysi saada ne :)
Me&I on siis saant myytyä minulle nuo perusvaatteet, lähinnä joogamalliset housut. Niihin tulen varmasti jatkossakin satsaamaan, ajatuksella yhdet per koko. Näitä voisin myös käytettynä ostaa vähän halpishousuja kalliimmalla. Niin kivat perushousut malliltaan ja parasta juuri se hehkuttamani käyttöikä.
Seuraavassa postauksessa luvassa sitten herkuttelua niin makean kuin suolaisenkin ystäville! Ja kuvia, jotka on otettu ihan oikealla kameralla! Tosin, edelleen minun ottamiani, joten älkää pidätelkö hengitystä ;)
maanantai 3. helmikuuta 2014
Ystävälle makeaa
Tässäpä teille tulevan Ystävänpäivän hengessä kehitelty resepti. Halusin jakaa tämän jo nyt, koska nämä ovat niin hyviä :) Muffini on mielestäni The Ystävänpäivä-leivos. Se on mutkaton ja rento, se ei turhia pröystäile ja sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. Makuparina on herkullinen päärynä ja kinuski. Päärynässä on keveyttä ja kepeyttä, ripaus pirskahtelevaa iloakin. Kinuskivaahto on runsas ja makea, joka tarvittaessa toimii myös lohtuna. Tässä teille siis ystävien ja läheisten kanssa jaettavaksi herkullinen leivos kaikkiin elämän hetkiin <3
Päärynämuffinit (12 kpl isoja muffineita)
150 g margariinia tai voita
1/2 dl Stevia-sokeria
3/4 dl fariinisokeria
2 munaa
3 1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 dl Perinteinen päärynä-vanilja jogurtti
1 kypsä päärynä
Vatkaa margariini ja sokerit vaahdoksi. Lisää munat yksitellen. Sekoita vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää margariini-sokerivaahtoon vuorotellen jogurtin kanssa. Kuori ja pilko päärynä. Sekoita lusikalla päärynäkuutiot taikinaan. Lusikoi taikina muffinivuokiin. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. Varmista kypsyys hammastikulla.
Kinuskikuorrutus
2 dl fariinisokeria
2 dl kuohukermaa
Sekoita kerma ja sokeri kattilassa. Kiehauta, mutta älä keitä. Anna jäähtyä täysin kylmäksi. Vatkaa kylmä kinuskikastike vaahdoksi ja pursota vapaavalintaisella tyylillä muffinien päälle. Huomaa, että jäähdyttäminen kestää kauan ja onnistuneen vaahdon aikaansaamiseksi, kinuskinkastikkeen täytyy olla ihan kylmää. Valmista tämä siis mielellään jo edellisenä päivänä.
Nämä muffinit ovat meheviä, joten ovat todella herkullisia vielä seuraavanakin päivänä. Voit siis huoletta leipoa nämä jo etukäteen valmiiksi, mutta maistuvat myös tuoreeltaan!
Vaikka Ystävänpäivä on luonteeltaan lämpöinen ja pörröinen, tänä vuonna mielessäni pyörii myös toisenlainen teema. Kaiken kiireen ja "jeesjees"-toteamusten keskellä olisi tärkeää muistaa katsoa läheisiään vähän tarkemmin ja kysyä "mitä sinulle oikeasti kuuluu?" Tällä kertaa minut havahdutti tähän Brädi uudella kappaleellaan "Hätähuuto", johon suosittelen tutustumaan. Surullisia lauluja on maailma pullollaan, mutta tämä kappale on mielestäni jotain aivan muuta. Se on muistutus siitä, kuinka tärkeitä me ihmiset olemme toisillemme ja kuinka tärkeää meidän on myös kertoa se toisillemme. Pohjalta ei pääse pois muuta kuin omin jaloin, mutta vierelle tarvitaan joku ottamaan kiinni, jos askel pettää.
Rakkaudentäyteistä viikkoa teille ystävät ja kiitos teille, jotka olette ottaneet minut kiinni <3
Päärynämuffinit (12 kpl isoja muffineita)
150 g margariinia tai voita
1/2 dl Stevia-sokeria
3/4 dl fariinisokeria
2 munaa
3 1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 dl Perinteinen päärynä-vanilja jogurtti
1 kypsä päärynä
Vatkaa margariini ja sokerit vaahdoksi. Lisää munat yksitellen. Sekoita vehnäjauhot ja leivinjauhe. Lisää margariini-sokerivaahtoon vuorotellen jogurtin kanssa. Kuori ja pilko päärynä. Sekoita lusikalla päärynäkuutiot taikinaan. Lusikoi taikina muffinivuokiin. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. Varmista kypsyys hammastikulla.
Kinuskikuorrutus
2 dl fariinisokeria
2 dl kuohukermaa
Sekoita kerma ja sokeri kattilassa. Kiehauta, mutta älä keitä. Anna jäähtyä täysin kylmäksi. Vatkaa kylmä kinuskikastike vaahdoksi ja pursota vapaavalintaisella tyylillä muffinien päälle. Huomaa, että jäähdyttäminen kestää kauan ja onnistuneen vaahdon aikaansaamiseksi, kinuskinkastikkeen täytyy olla ihan kylmää. Valmista tämä siis mielellään jo edellisenä päivänä.
Nämä muffinit ovat meheviä, joten ovat todella herkullisia vielä seuraavanakin päivänä. Voit siis huoletta leipoa nämä jo etukäteen valmiiksi, mutta maistuvat myös tuoreeltaan!
 |
| Värikkäät nonparellit sopivat näihin kuin nenä päähän, mutta itse emme malttaneet moisia odotella ;) |
Rakkaudentäyteistä viikkoa teille ystävät ja kiitos teille, jotka olette ottaneet minut kiinni <3
perjantai 31. tammikuuta 2014
Yöeläin
Elän todella jännittävää elämää. Unissani. Suurin osa minut tuntevista tuntevat myös nämä tarinat, mutta jos on joku on vielä jäänyt paitsi yöllisistä seikkailuistani, tässä tulee.
Ensinnäkin, käyn unissani todella paljon läpi pelkojani ja toisinaan myös toiveitani. Etenkin pelkojani selvittelen öisin, sillä niitä riittää. Lukiossa aloin ensi kerran kokea liiallisen työmäärän aiheuttamaa stressiä ja aloin nähdä kahta tiettyä unta aina stressin aallonharja-vaiheessa. Ensimmäisessä unessa olen koulumme auditorion takana. Olemme harjoittelemassa jotain näytelmää varten ja auditorion taka-aula on hämärä. Siellä täällä näkyy tuttuja naamoja koulusta, ystävien lisäksi myös pelkkiä kasvotuttuja. Hiukseni ovat kahdella letillä. Yhtäkkiä huomaan tilassa kaksi vierasta miestä, sellaisia Yksin kotona -elokuvan konnien oloisia tyyppejä. He näkevät minut ja lähden juoksemaan IB:läisten yleiseen hengailutilaan, "kakkosenaulaan". Miehet seuraavat minua ja piiloudun reunimmaiseen vessaan. Tämän kyseisen vessan vieressä on karkkiautomaatti. Miehet kaatavat automaatin, joka onkin myös vessan yksi seinä. Käsittämättömällä uniketteryydellä pääsen vilahtamaan miesten välistä ja juoksen alakerran kautta ulos koulurakennuksesta. Ensimmäisessä kerroksessa on kaksi uloskäyntiä ja joka kerta pakenen sivuovesta, josta yleensä myös koulun jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Maa on loskassa ja juoksen ilman takkia kohti bussipysäkille vievää polkua. Sitten herään. Näin tämän unen siis luultavasti toistakymmentä kertaa ja joka kerta se toistui täsmälleen samanlaisena. Jossain vaiheessa uni kävi niin tutuksi, että tajusin siellä unessakin näkeväni unta ja mieleni muuttui levolliseksi. Ulos päästessäni esimerkiksi lopetin juoksemisen heti ja jatkoin matkaani rauhassa kävellen, koska tiesin herääväni pian. Muistaakseni en ole nähnyt tätä unta enää lukion jälkeen.
Toisessa stressiunessani juoksen myös pakoon jotain, mutta en näe mitä ja unessa ei oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin pakoon juoksemista. Lopulta musta muodoton hahmo saa minut kiinni ja yritän taistella vastaan, mutta potkuissani ja lyönneissäni ei ole voimaa. Tuntuu kuin en hallitsisi raajojani ja ne ovat vain vetelää massaa. Sitten herään. Olo oli herätessäkin aina ahdistunut ja kesti oman aikansa päästä uudelleen uneen. Unen tapahtumapaikka vaihtui myös usein. Saatoin nähdä saman version unesta pari kertaa, mutta sitten paikka taas vaihtui. Nyt kun mietin näitä kahta unta, alan ymmärtää niitä paremmin. Ehkä tämä jälkimmäisenä kuvailemani uni kuvasi aina stressin keskivaihetta, kun tuntui että en selviä ja että muserrun työmäärän ja paineen alle. Ensimmäinen uni kuvaa ehkä sitten aikaansaamis-vaihetta. Kun otin härkää sarvista ja ryhdyin tekemään tehtävän kerrallaan.
Nämä ovat tällaisia ns. passiivisia painajaisia. Sitten on kokonaan toinen sarja unia, joihin eläydyn koko mielen ja kropan voimalla. Nämä alkoivat jo lapsena ja ensimmäinen, jonka muistan, tapahtui ollessani ala-asteella, 10-12-vuotias. Olin serkkuni ja isovanhempieni kanssa laivalla ja nukuin yläsängyssä. Näin unta siitä, että minut oli kidnapattu ja viety vieraaseen hyttiin. Sen enempää miettimättä päätin toimia ja lähteä pikimmiten takaisin omaan hyttiini. Siis oikeasti. Hytissä oli tietenkin pimeää, enkä löytänyt tikkaita. Kiire oli kova, koska kidnappaajiani ei näkynyt missään, joten päätin sitten hypätä sängystä alas. Oikeasti. Ryntäsin hytin ovelle ja yritin saada sitä auki, mutta siinä olikin turvaketju. Ropelsin sitä tärisevin käsin ja pääsin lopulta ulos. Pamautin oven kiinni valmiina juoksemaan omaan hyttiini, mutta oven pamahdus herätti minut. Katsoi hämmentyneenä hytin ovea ja totesin sen olevan meidän hyttimme. Ei muuta kuin hakkaamaan hullun lailla ovea, jotta joku hyttitovereistani heräisi ja avaisi oven. Voitte kuvitella isoäitini ilmeen hänen nähdessään minut yöpuvussa väärällä puolella ovea.
Seuraava muisto on jokunen vuosi myöhemmin kotoa. Olen lievästi ahtaanpaikankammoinen, joten se on usein teema myös painajaisissani. Tällä kertaa näin unta, että minut on lukittu laatikkoon. Nousin seisomaan sängylleni. Oikeasti. Muistan vieläkin sen omituisen tunteen, kun mietin näenkö unta vai tapahtuuko tämä oikeasti. Varovasti päätin kokeilla käsillä ympäristöäni, jotta voisin päätellä olenko oikeasti laatikossa vai omassa huoneessani nukkumassa. Kuinka ollakaan, osun seinään ja kattoon. Vakuutun siis laatikossa olosta ja alan huutaa. Huidon käsillä kuin mielipuoli ja verhokappa tarttuu käteeni vetäen alas koko verhotangon. Herään taas kolahdukseen ja tajuan näkeväni unta. Tunnen itseni idiootiksi ja tajuan huutoni mahdollisesti herättäneen muut, joten menen takaisin peiton alle ja jatkan uniani. Vastaavan unen näin monta vuotta myöhemmin appivanhempieni luona. Tunsin olevani jossain pimeässä putkessa (olin jotenkin onnistunut kietoutumaan peittoon). Huusin miehelleni "auta mua, vedät mut pois täältä, mä en pääse täältä pois!!" Aamulla appiukkoni kysyi, oliko yöllä kaikki hyvin.
Vaikka nämä pääsääntöisesti ovat aina lopulta hauskoja sattumuksia, niin silti sitä toivoisi pystyvänsä hallitsemaan niiden esiintyvyyttä. Esimerkiksi kun uusi poikaystäväsi on ensimmäistä kertaa luonasi yötä, olisi kiva pystyä nukkumaan ihan normaalisti. Mutta ei. Illan mittaa tämä kyseinen poikaystävä, nykyinen mieheni, tivasi haluavansa nähdä ajokorttikuvani. En tietenkään olisi halunnut sitä näyttää, lopulta taisin kyllä taipua. Tämä jäi kummittelemaan mieleeni vielä yöksikin ja jossain vaiheessa aamuyötä havahdun ja "tajuan" ajokorttini olevan hukassa. Ja se olisi löydettävä nyt heti, koska olen menossa aamulla töihin. Istun sängylläni ja herätän vieressä nukkuvan poikaystäväni ja kysyn sattuuko hän tietämään ajokortistani. Miesparka ei vielä tiedä näistä yöllisistä touhuistani ja yrittää selvittää tilannetta ja vakuuttaa ajokortin olevan tallessa lompakossani. Varmistan useaan otteeseen "ootko ihan varma? Se on siis siellä lompakossa? Ihan varmasti?" Aamulla en muista tapausta, kunnes lähteissäni poikaystäväni huutaa perääni "onko ajokortti mukana?" Yöllinen huoli palaa mieleeni samaa tahtia nolouden kanssa.
Tämän jälkeen yöelämääni tuli vakituiseksi (mutta ei uudeksi) teemaksi erilaiset ötökät ja ylipäätään paniikinomaiset painajaiset vähenivät. Olen todella ötökkä- ja matelijakammoinen ja tätä on vain pahentanut se, että lapsuudenkodissani eräänä kesänä sängyssäni oli juhannuskuoriainen. Siis oikeasti. En pystynyt viikkoon nukkumaan huoneessani. Olen nähnyt todella monta kertaa sen jälkeen unta erilaisista otuksista sängyssäni. Mieheni on pitänyt joka kerta tarkistaa, siis ihan oikeasti myllätä petivaatteet kunnolla, onko sängyssä heinäsirkkaa, koppakuoriaista ja milloin mitäkin, ennen kuin olen voinut (sittenkin vielä epäuskoisena) palata takaisin nukkumaan. Eräs ikimuistoinen tapaus sattui kesällä odottaessani iso A:ta. Näin unta pienistä sammakoista ja samalla poskeani kutitti oikeastikin. Pyyhin poskea kädelläni ja koska olin vielä puoliksi sammakkounessani, tunsin ihan varmasti pienen sammakon poskellani, joka pyyhkäistessäni loikki tyynyjemme väliin. Tarrasin miestäni jalasta ja kerroin näkemästäni. Mieheni oli tuolloin jo varsin kokenut näissä hommissa ja huvittuneena (ehkä minua vähän pilkatenkin) kävi jälleen sängyn läpi ja vakuutti, ettei siellä mitään ole. Pari päivää myöhemmin olin kuokkimassa kukkapenkkiäni ja arvaatkaa mikä siellä oli? Pieni sammakko! Kyllä siinä tuli vähän outo olo ja hetken jo mietin, että ehkä en ihan oikeasti nähnytkään unta.
Tämän hetkinen kuningassattumus tapahtui viime viikolla. Pikku I:n yöt ovat toisinaan olleet aika risaisia ja vaikka tilanne on nyt hiukan parantunut, todella levottomia öitä mahtuu edelleen sekaan säännöllisesti. Ja kuten pikkulasten vanhemmat yleensä, minäkään en läheskään aina yöllä herää kunnolla, vaan toimin pienessä horroksessa. Pikku I parahti joskus puolenyön aikoihin, eikä siis edes ensimmäistä kertaa ja ehkä näin asiaan liittyvää unta juuri ennen herätystä, koska olin vakuuttunut, että pikku I:llä on jokin "laite", jolla hän rauhoittuu helposti. Kun pikku I ei rauhoittunut heti pelkälle tutille ja pupulle, ajatettelin, etten enää hukkaa aikaani vaan nyt tämä "ihmelaite" heti käyttöön. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten loikkasin vauhdilla mieheni huoneeseen ja toivoin, ettei pikku I ehtisi hätääntyä liiaksi. Mieheni luokse päästyäni, sopersin "missä se on?" Mieheni yllättäen pyysi vähän tarkennusta, että mikähän mahtaa olla hukassa. Tajusin, etten yhtään muista, miksi tätä "laitetta" kutsutaan ja yritin selittää, että sellainen asia, mitä tarvitaan nukkumiseen, mitä pikku I tarvitsee. Mies alkoi sitten luetella onko ehkä tutti hukassa tai pupu vai mikä ihme. Pudistin päätäni "ei ei ei, se sellanen, nukkumiseen...miks sitä sanotaankaan...sellanen...niinku tyyny" Viimeistään tässä vaiheessa mieheni tajusi, että rouva on kyllä nyt siellä unimaailmassaan ja itsekin aloin epäillä asian todellisuutta. Olin kuitenkin aika varma, että kyllä me olemme pikku I:n rauhoitteluun käyttäneet jotain erityistä juttua, vaikka samalla tajusin itsekin kuulostavani aivan pässiltä. Yritin vielä "sellainen erikoistyyny!" Mieheni leikki mukana ja ehdotti imetystyynyä, mutta lisäksi kehoitti minua palaamaan makuuhuoneeseen ennen kuin pikku I herää. Kohotin pisteitäni vielä entisestään ja tiuskaisin mennessäni "no se on jo hereillä!"
Tällainen yötouhuilu on niin uskomatonta. Sitä on mielestään aivan hereillä ja uni tuntuu täysin todelta. Jopa se sammakko poskella, en luultavasti ikinä unohda sitä möykkyä, jonka tunsin käteni ja poskeni välissä, vaikka oikeasti siinä ei sitten ilmeisesti ollutkaan mitään. Ihmeellistä on myös se, että en ole ikinä loukannut itseäni. En edes hypätessäni ahtaassa laivahytissä yläsängyltä. Enkä panikoidessani seisten 80 cm leveällä sängyllä. Jonkinlainen juopon tuuri ilmeisesti pätee myös unissakävelijöihin. Parasta on myös se, että en enää häpeile näitä, koska olen sittemmin kuullut joidenkin ystävienikin tekevän ihan samaa. Mieheni osaa myös suhtautua näihin temppuihin yllättävän hyvin. Hän leikkii sen verran mukana, että suostun menemään nukkumaan, eikä ole kertaakaan edes hermostunut kun pakotan kääntämään melkein petauspatjankin ympäri.
Toivotaan kaikille muillekin unissakävelijöille onnea retkillenne, ettei mitään vakavia loukkaantumisia sattuisi. Ja kanssaeläjille ymmärrystä meitä kohtaan, jotka emme yöksikään malta rauhoittua :)
Ensinnäkin, käyn unissani todella paljon läpi pelkojani ja toisinaan myös toiveitani. Etenkin pelkojani selvittelen öisin, sillä niitä riittää. Lukiossa aloin ensi kerran kokea liiallisen työmäärän aiheuttamaa stressiä ja aloin nähdä kahta tiettyä unta aina stressin aallonharja-vaiheessa. Ensimmäisessä unessa olen koulumme auditorion takana. Olemme harjoittelemassa jotain näytelmää varten ja auditorion taka-aula on hämärä. Siellä täällä näkyy tuttuja naamoja koulusta, ystävien lisäksi myös pelkkiä kasvotuttuja. Hiukseni ovat kahdella letillä. Yhtäkkiä huomaan tilassa kaksi vierasta miestä, sellaisia Yksin kotona -elokuvan konnien oloisia tyyppejä. He näkevät minut ja lähden juoksemaan IB:läisten yleiseen hengailutilaan, "kakkosenaulaan". Miehet seuraavat minua ja piiloudun reunimmaiseen vessaan. Tämän kyseisen vessan vieressä on karkkiautomaatti. Miehet kaatavat automaatin, joka onkin myös vessan yksi seinä. Käsittämättömällä uniketteryydellä pääsen vilahtamaan miesten välistä ja juoksen alakerran kautta ulos koulurakennuksesta. Ensimmäisessä kerroksessa on kaksi uloskäyntiä ja joka kerta pakenen sivuovesta, josta yleensä myös koulun jälkeen lähdimme kohti bussipysäkkiä. Maa on loskassa ja juoksen ilman takkia kohti bussipysäkille vievää polkua. Sitten herään. Näin tämän unen siis luultavasti toistakymmentä kertaa ja joka kerta se toistui täsmälleen samanlaisena. Jossain vaiheessa uni kävi niin tutuksi, että tajusin siellä unessakin näkeväni unta ja mieleni muuttui levolliseksi. Ulos päästessäni esimerkiksi lopetin juoksemisen heti ja jatkoin matkaani rauhassa kävellen, koska tiesin herääväni pian. Muistaakseni en ole nähnyt tätä unta enää lukion jälkeen.
Toisessa stressiunessani juoksen myös pakoon jotain, mutta en näe mitä ja unessa ei oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin pakoon juoksemista. Lopulta musta muodoton hahmo saa minut kiinni ja yritän taistella vastaan, mutta potkuissani ja lyönneissäni ei ole voimaa. Tuntuu kuin en hallitsisi raajojani ja ne ovat vain vetelää massaa. Sitten herään. Olo oli herätessäkin aina ahdistunut ja kesti oman aikansa päästä uudelleen uneen. Unen tapahtumapaikka vaihtui myös usein. Saatoin nähdä saman version unesta pari kertaa, mutta sitten paikka taas vaihtui. Nyt kun mietin näitä kahta unta, alan ymmärtää niitä paremmin. Ehkä tämä jälkimmäisenä kuvailemani uni kuvasi aina stressin keskivaihetta, kun tuntui että en selviä ja että muserrun työmäärän ja paineen alle. Ensimmäinen uni kuvaa ehkä sitten aikaansaamis-vaihetta. Kun otin härkää sarvista ja ryhdyin tekemään tehtävän kerrallaan.
Nämä ovat tällaisia ns. passiivisia painajaisia. Sitten on kokonaan toinen sarja unia, joihin eläydyn koko mielen ja kropan voimalla. Nämä alkoivat jo lapsena ja ensimmäinen, jonka muistan, tapahtui ollessani ala-asteella, 10-12-vuotias. Olin serkkuni ja isovanhempieni kanssa laivalla ja nukuin yläsängyssä. Näin unta siitä, että minut oli kidnapattu ja viety vieraaseen hyttiin. Sen enempää miettimättä päätin toimia ja lähteä pikimmiten takaisin omaan hyttiini. Siis oikeasti. Hytissä oli tietenkin pimeää, enkä löytänyt tikkaita. Kiire oli kova, koska kidnappaajiani ei näkynyt missään, joten päätin sitten hypätä sängystä alas. Oikeasti. Ryntäsin hytin ovelle ja yritin saada sitä auki, mutta siinä olikin turvaketju. Ropelsin sitä tärisevin käsin ja pääsin lopulta ulos. Pamautin oven kiinni valmiina juoksemaan omaan hyttiini, mutta oven pamahdus herätti minut. Katsoi hämmentyneenä hytin ovea ja totesin sen olevan meidän hyttimme. Ei muuta kuin hakkaamaan hullun lailla ovea, jotta joku hyttitovereistani heräisi ja avaisi oven. Voitte kuvitella isoäitini ilmeen hänen nähdessään minut yöpuvussa väärällä puolella ovea.
Seuraava muisto on jokunen vuosi myöhemmin kotoa. Olen lievästi ahtaanpaikankammoinen, joten se on usein teema myös painajaisissani. Tällä kertaa näin unta, että minut on lukittu laatikkoon. Nousin seisomaan sängylleni. Oikeasti. Muistan vieläkin sen omituisen tunteen, kun mietin näenkö unta vai tapahtuuko tämä oikeasti. Varovasti päätin kokeilla käsillä ympäristöäni, jotta voisin päätellä olenko oikeasti laatikossa vai omassa huoneessani nukkumassa. Kuinka ollakaan, osun seinään ja kattoon. Vakuutun siis laatikossa olosta ja alan huutaa. Huidon käsillä kuin mielipuoli ja verhokappa tarttuu käteeni vetäen alas koko verhotangon. Herään taas kolahdukseen ja tajuan näkeväni unta. Tunnen itseni idiootiksi ja tajuan huutoni mahdollisesti herättäneen muut, joten menen takaisin peiton alle ja jatkan uniani. Vastaavan unen näin monta vuotta myöhemmin appivanhempieni luona. Tunsin olevani jossain pimeässä putkessa (olin jotenkin onnistunut kietoutumaan peittoon). Huusin miehelleni "auta mua, vedät mut pois täältä, mä en pääse täältä pois!!" Aamulla appiukkoni kysyi, oliko yöllä kaikki hyvin.
Vaikka nämä pääsääntöisesti ovat aina lopulta hauskoja sattumuksia, niin silti sitä toivoisi pystyvänsä hallitsemaan niiden esiintyvyyttä. Esimerkiksi kun uusi poikaystäväsi on ensimmäistä kertaa luonasi yötä, olisi kiva pystyä nukkumaan ihan normaalisti. Mutta ei. Illan mittaa tämä kyseinen poikaystävä, nykyinen mieheni, tivasi haluavansa nähdä ajokorttikuvani. En tietenkään olisi halunnut sitä näyttää, lopulta taisin kyllä taipua. Tämä jäi kummittelemaan mieleeni vielä yöksikin ja jossain vaiheessa aamuyötä havahdun ja "tajuan" ajokorttini olevan hukassa. Ja se olisi löydettävä nyt heti, koska olen menossa aamulla töihin. Istun sängylläni ja herätän vieressä nukkuvan poikaystäväni ja kysyn sattuuko hän tietämään ajokortistani. Miesparka ei vielä tiedä näistä yöllisistä touhuistani ja yrittää selvittää tilannetta ja vakuuttaa ajokortin olevan tallessa lompakossani. Varmistan useaan otteeseen "ootko ihan varma? Se on siis siellä lompakossa? Ihan varmasti?" Aamulla en muista tapausta, kunnes lähteissäni poikaystäväni huutaa perääni "onko ajokortti mukana?" Yöllinen huoli palaa mieleeni samaa tahtia nolouden kanssa.
Tämän jälkeen yöelämääni tuli vakituiseksi (mutta ei uudeksi) teemaksi erilaiset ötökät ja ylipäätään paniikinomaiset painajaiset vähenivät. Olen todella ötökkä- ja matelijakammoinen ja tätä on vain pahentanut se, että lapsuudenkodissani eräänä kesänä sängyssäni oli juhannuskuoriainen. Siis oikeasti. En pystynyt viikkoon nukkumaan huoneessani. Olen nähnyt todella monta kertaa sen jälkeen unta erilaisista otuksista sängyssäni. Mieheni on pitänyt joka kerta tarkistaa, siis ihan oikeasti myllätä petivaatteet kunnolla, onko sängyssä heinäsirkkaa, koppakuoriaista ja milloin mitäkin, ennen kuin olen voinut (sittenkin vielä epäuskoisena) palata takaisin nukkumaan. Eräs ikimuistoinen tapaus sattui kesällä odottaessani iso A:ta. Näin unta pienistä sammakoista ja samalla poskeani kutitti oikeastikin. Pyyhin poskea kädelläni ja koska olin vielä puoliksi sammakkounessani, tunsin ihan varmasti pienen sammakon poskellani, joka pyyhkäistessäni loikki tyynyjemme väliin. Tarrasin miestäni jalasta ja kerroin näkemästäni. Mieheni oli tuolloin jo varsin kokenut näissä hommissa ja huvittuneena (ehkä minua vähän pilkatenkin) kävi jälleen sängyn läpi ja vakuutti, ettei siellä mitään ole. Pari päivää myöhemmin olin kuokkimassa kukkapenkkiäni ja arvaatkaa mikä siellä oli? Pieni sammakko! Kyllä siinä tuli vähän outo olo ja hetken jo mietin, että ehkä en ihan oikeasti nähnytkään unta.
Tämän hetkinen kuningassattumus tapahtui viime viikolla. Pikku I:n yöt ovat toisinaan olleet aika risaisia ja vaikka tilanne on nyt hiukan parantunut, todella levottomia öitä mahtuu edelleen sekaan säännöllisesti. Ja kuten pikkulasten vanhemmat yleensä, minäkään en läheskään aina yöllä herää kunnolla, vaan toimin pienessä horroksessa. Pikku I parahti joskus puolenyön aikoihin, eikä siis edes ensimmäistä kertaa ja ehkä näin asiaan liittyvää unta juuri ennen herätystä, koska olin vakuuttunut, että pikku I:llä on jokin "laite", jolla hän rauhoittuu helposti. Kun pikku I ei rauhoittunut heti pelkälle tutille ja pupulle, ajatettelin, etten enää hukkaa aikaani vaan nyt tämä "ihmelaite" heti käyttöön. En kuitenkaan löytänyt sitä, joten loikkasin vauhdilla mieheni huoneeseen ja toivoin, ettei pikku I ehtisi hätääntyä liiaksi. Mieheni luokse päästyäni, sopersin "missä se on?" Mieheni yllättäen pyysi vähän tarkennusta, että mikähän mahtaa olla hukassa. Tajusin, etten yhtään muista, miksi tätä "laitetta" kutsutaan ja yritin selittää, että sellainen asia, mitä tarvitaan nukkumiseen, mitä pikku I tarvitsee. Mies alkoi sitten luetella onko ehkä tutti hukassa tai pupu vai mikä ihme. Pudistin päätäni "ei ei ei, se sellanen, nukkumiseen...miks sitä sanotaankaan...sellanen...niinku tyyny" Viimeistään tässä vaiheessa mieheni tajusi, että rouva on kyllä nyt siellä unimaailmassaan ja itsekin aloin epäillä asian todellisuutta. Olin kuitenkin aika varma, että kyllä me olemme pikku I:n rauhoitteluun käyttäneet jotain erityistä juttua, vaikka samalla tajusin itsekin kuulostavani aivan pässiltä. Yritin vielä "sellainen erikoistyyny!" Mieheni leikki mukana ja ehdotti imetystyynyä, mutta lisäksi kehoitti minua palaamaan makuuhuoneeseen ennen kuin pikku I herää. Kohotin pisteitäni vielä entisestään ja tiuskaisin mennessäni "no se on jo hereillä!"
Tällainen yötouhuilu on niin uskomatonta. Sitä on mielestään aivan hereillä ja uni tuntuu täysin todelta. Jopa se sammakko poskella, en luultavasti ikinä unohda sitä möykkyä, jonka tunsin käteni ja poskeni välissä, vaikka oikeasti siinä ei sitten ilmeisesti ollutkaan mitään. Ihmeellistä on myös se, että en ole ikinä loukannut itseäni. En edes hypätessäni ahtaassa laivahytissä yläsängyltä. Enkä panikoidessani seisten 80 cm leveällä sängyllä. Jonkinlainen juopon tuuri ilmeisesti pätee myös unissakävelijöihin. Parasta on myös se, että en enää häpeile näitä, koska olen sittemmin kuullut joidenkin ystävienikin tekevän ihan samaa. Mieheni osaa myös suhtautua näihin temppuihin yllättävän hyvin. Hän leikkii sen verran mukana, että suostun menemään nukkumaan, eikä ole kertaakaan edes hermostunut kun pakotan kääntämään melkein petauspatjankin ympäri.
Toivotaan kaikille muillekin unissakävelijöille onnea retkillenne, ettei mitään vakavia loukkaantumisia sattuisi. Ja kanssaeläjille ymmärrystä meitä kohtaan, jotka emme yöksikään malta rauhoittua :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)