Ilona Anniina

Pistetään nyt sitten jalalla koreasti, vaikka väsyttää. Sain nimittäin vihdoin nämä kauan kaipaamani kuvat pikku I:n nimiäisjuhlasta. Nimiäisiä vietettiin kesäkuun alussa kauniissa, joskin vähän vilpoisessa säässä. En suuria odotuksia ladannutkaan sään puolesta, joten kahvit katettiin sen enempää ihmettelemättä sisälle. Yllättäen sankari itse nukkui suurimman osan ajasta, mutta ei pahastunut sylistä syliin "heittelystä", joten kaikki luultavasti olivat tyytyväisiä.

Nimeä saivat vieraiden lisäksi myös vanhemmat taas jännittää ihan loppumetreille asti ja lopullinen valinta taidettiin tehdä kaksi päivä ennen juhlia. Niin myös iso A:n kohdalla. Vielä kakun päälle tulevaa nimeä askarellessani piti useampaan kertaan varmistaa, onko tämä nyt se. Olin myös tehnyt sokerimassaa varten sapluunat parille muulle nimivaihtoehdolle varmuuden vuoksi :D Mutta olemme olleet tyytyväisiä valintaan ja neiti on osoittanut olevansa nimensä veroinen, sellainen päivänpaiste hän päivisin on. Auringon laskiessa neidistä sitten kuoriutuukin melkoinen Gremlin. Ei uskoisi. Jotain paholaisen jälkeläisiä nämä ovat, kun isoveljenkin ensimmäinen suosikkikappale oli The Imperial March. Pitkä matka on tultu tuosta Cheekiin :D

Mutta itse asiaan, eli tarjolla oli laiskurin Bebe-leivoksia (rakastan näitä yli kaiken!), joiden päälle kuorrutin epätyylikkäästi kirjaimia. Jostain syystä saimme päähämme antaa vieraiden hetken arvuutella neidin nimeä. Pikku I:n kummisetä arvasikin toisen nimen oikein! Muilla vierailla ei sitten riittänytkään hahmotuskykyä arvata kaksitavuisia nimiä pidempiä vaihtoehtoja :) Suolaisena herkkuna oli hyydytetty lohivoileipäkakku, josta iso A:n kommentti oli: "pahaa" :) Tämä kakku leivottiin tehokkaasti juhlia edeltävän päivän aamuna  ja heti meni putkeen. Leipä oli unohtunut kauppaan, joten aamuseiskalta tämä rouva huristeli ABC:lle. Aikomus oli toki pyöräillä, matkaa kun on tosiaan hurjat puoli kilometriä tms., mutta totta kai pyörän kumi oli puhki. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Tuolloin olin myös viisas ja hyväksyin rajalliset voimavarani, joten delegoin anopille erikoisruokavalion leivonnaiset. Meidän juhlissa kun tosiaan aina täytyy olla myös maidoton, sokeriton ja viljaton vaihtoehto. Ei mitään hajua, mitä ne tällä kertaa olivat :D

Kakkuun valikoitui omasta mielestäni aivan huipputäytteet, mansikka- ja vaniljamousset. Ihanan raikas yhdistelmä ja tulee taatusti löytymään tulevaisuudessakin yhden jos toisen kakun sisältä. Siitä tuli kertaheitolla sellainen luottotäyte, joka kaivetaan esiin kun on hätä kädessä :) Yhtenä vaihtoehtona oli jo odotusaikana, ja jonka itse asiassa hylkäsin vasta viikkoa ennen juhlia, Red Velvet. Hyvä kakku, mutta koin sen liian tylsäksi tähän juhlaan. Se on kuitenkin ollut niin pitkään leipomishaaveissani, että luultavasti otan sen vielä uudestaan kokeiluun jossain yhteydessä ja yritän mahdollisesti keksiä jotain twistiä täytteeseen. Värikäs kakkupohja kiinnostaa siinä määrin, että todennäköisesti sellainen tullaan näkemään eräillä 1-vuotissynttäreillä, vaikka Red Velvetistä ei olekaan kyse ;) Kiitos muuten ystäville, jotka toimivat nimiäiskakkuvaihtoehtojen koemaistajina!

Perhoset meinasivat lähteä lentoon kesken kaiken, mutta sellaista elämä joskus on: vauhdikasta :)

Kaikki reseptit olivat tällä kertaa Kinuskikissalta ja lisään linkit myöhemmin, jos muistan. Nyt pitää ehkä mennä jo nukkumaan, jos vajaan kuuden tunnin päästä meinaa päästä ylös. Ja jaksaa herätä pari kertaa sitä ennen.

Hyvät olivat nämäkin pirskeet!

3-vuotias

Huh, mikä joulukuu! Jäi kaikki suunnitellut päivitykset tekemättä kaiken pyörityksen keskellä. Juhlat vei voimat ja tämä rouva nukahti aika monena iltana pikku I:n viereen neidin nukuttamisen jälkeen. Mutta juhlat saatiin juhlittua ja emäntä on melkein tyytyväinen ;) Onneksi pikku I:n synttäreihin on enää vajaa viisi kuukautta ja niiden juhlien tarjottavat ovatkin jo lähes suunniteltuna, kunnes muutan mieleni :)

Päivänsankari oli riemuissaan juhlista ja touhua riitti pikkuvieraiden kanssa. Omaan korvaani ei edes kantautunut sen kummempia tappeluitakaan, joilta ei yleensä vältytä kun serkkupojat ovat samassa tilassa. Iso A oli myös erittäin tyytyväinen kakkuunsa niin sisällön kuin ulkomuodonkin puolesta, joskin äiti tekisi täytteen nyt toisin. Iso A:han oli toivonut kakkuunsa "alle tuklaata, titten päälle vaniljaa, titten ten päälle toffea" :) Ratkaisin toiveen tekemällä suklaisen kakkupohjan, täytteeksi Kinuskikissan Dumle-täyte ja sokerimassan sekä kreemin maustoin vaniljalla. Dumle-täyte oli itselleni pettymys ja voisin vielä kerran kokeilla sitä sulattamalla suklaan paloittelun sijaan. Mutta luultavasti jatkossa toffeeta toivottaessa teen perus kinuskimoussen tms. Kakun päällä oli tarkoitus olla vielä pieni juna, vaunu ja veturikin oli jo valittu, mutta yllättäen se unohtui :)

Taustalla on kinkkupiirakka ja punajuuripiirakka. Lisäksi tarjolla oli erikoisruokavalioon sopivat viljattomat, maidottomat ja sokerittomat (siinä teille vähän haastetta) kasvispiirakka ja raparperi-mansikkapiirakka (näihin voin laittaa reseptit myöhemmin).

Appelsiinisuklaamuffinsit appelsiinikuorrutteella ja ihania suussasulavia sitruunakeksejä. Kuppikakkujen valitettavan kohalon sinetöi pakastus, jonka jälkeen pieni pintalämmitys ei riittänyt sulattamaan suklaasydäntä.

Appelsiinisuklaamuffinssien reseptin perusta löytyy täältä. Daim-suklaa on yllättäen korvattu appelsiinikrokantilla ja lisäksi taikinassa on hiukan appelsiininkuorta ja -mehua. Jälkimmäisiä saisi olla enemmänkin, vahvistamaan appelsiinin makua, mutta hyvä oli näinkin.

Tämän juhlapöydän luomiseen meni viikko ja kyllä tuo pakastaminen kaikessa kätevyydessään harmitti. Mielestäni osasta katosi jotain tärkeää uudelleenlämmittäessä ja erityisesti muffinssit jäivät harmittamaan, koska niiden ihanuus mielestäni on juuri suklaasydämessä ja se ei ollut enää yhtään sama leivonnainen kun suklaa olikin kovettunut alkuperäiseen muotoonsa. Nämä ovat parhaimmillaan makujen ilotulitusta, mutta sulan suklaasydämen puuttuessa, ne olivat vain muffinsseja. En kuitenkaan vielä luovuta, vaan kokeilen pakastimessa jäljellä olevien muffinssien kanssa pidempää uunilämmitystä, josko suklaa ehtisi sulaa uudelleen kuivattamatta muffinssia. Koska fakta on kuitenkin se, että en pysty haluamiani juhlia järjestämään ilman pakastettavia leivonnaisia, joten kaikki keinot on kokeiltava!

Ensimmäinen ihanuutemme on nyt siis 3-vuotias. Ihana touhukas, teräviä huomioita tekevä, sukkelasanainen metrimitta. Pieni iso poika. Paljon onnea rakas poikani!

N-Y-T NYT!

Olemme vihdoin ja viimein selvinneet perhettämme ravisuttaneesta taudista nimeltä flunssa. Ainakin melkein. Luulin jo reilu viikko sitten parantuneeni, kunnes poskiontelot muistuttivat olemassaolostaan tulehtumalla. Edelliseen postaukseen hyvin liittyen: onnistuin venyttämään seitsemän päivän antibioottikuurin yhdeksänpäiväiseksi ;)

Mutta nyt se on alkanut! Nimittäin joulukuu, mikä tarkoittaa tietysti joulukalenteria! Joulussa kun parasta on nimenomaan sen odotus. Tänään luukusta löytyi viesti tontulta, joka oli piilottanut jotain pikkukivaa olohuoneeseen, josta viestin mukaan voisi olla apua tämän päivän synttärijärjestelyissä. Pienen epäuskon jälkeen ("ei oo tonttu voinut olla") alkoi etsintä. Vihjeenä toimi pikku I, joka oli onnistunut ryömimään nojatuolin alle ja ei aikaakaan, kun nojatuolin päältä torkkupeiton alta paljastui ikioma leivontasetti! Iso A:lla on ennestään kaulin ja piparimuotteja, nyt tuli uusi kaulin, muffinsivuokia, kakkuvuoka, nuolija, suti ja leivonta-alusta. Kaikki tietysti silikonisia. Sitten pikku I pihalle päiväunille ja leivonta alkoi!

Joulukuun lisäksi eilen alkoi myös viralliset synttärijärjestelyt, joihin on enää viisi yötä. Puuhaa riittää jokaiselle päivälle aina juhlapäivän viimeistelyjä myöten. Olen etukäteen tehnyt tarkan suunnitelman, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Minulla kun on ärsyttävä pakkomielle tehdä kaikki itse ja apuahan ei huolita. Paitsi pieneltä apukokilta, joka tänäänkin avusti hienosti heti aamulla. Suunnittelu on myös siksi tärkeää, että juhlaa edeltävä viikko ei saa viedä äitiä niin mukanaan, että lapset unohtuvat. Onkin hyvä, että iso A on jo riittävän iso osallistuakseen leivontaan, niin äidin hyöriminen keittiössä ei ole oikeastaan yhtään pois yhdessäolosta.

Kaikessa stresisaavuudessaan rakastan lasten juhlien järjestämistä, etenkin tietysti sitä leivontaosuutta. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, mutta kuitenkin kohdallaan. Haluaisin kaikkia reseptejä testata etukäteen, jotta sankari ja vieraat saisivat parhaimman makukokemuksen. Tällä kertaa olen valitettavasti ehtinyt testata vain kahta reseptiä, mutta näillä mennään. Testaaminen on kuitenkin osoittautunut tässä parin vuoden aikana varsin hyväksi tavaksi, vaikka se sitten ehkä vaatii hiukan enemmän. Pikku I:n nimiäisisä varten taisin tehdä kolme erilaista kakkua ennen kuin suosikki löytyi. Iso A:n synttäreitä varten taas olen tehnyt kaksi satsia pikkumakeita ennen tätä varsinaista kolmatta ja matkalla reseptiä on muokattu paremmaksi. En ole ihan täysin tyytyväinen vieläkään, mutta tämänpäiväinen satsi pääsi kuitenkin läpi ja herkut ovat nyt pakastimessa odottamassa h-hetkeä.

Vähemmälläkin varmasti voisi selvitä, mutta tämä on minulle tärkeää. En halua, että synttärit ovat läpihuutojuttu ja vain yksi päivä muiden joukossa. En muista omista lapsuuteni synttäreistä oikeastaan mitään, johtuuko sitten siitä vai mistä, mutta nyt haluan kerätä unohtumattomia synttärimuistoja omien lasteni kanssa. Alkuun synttärit luultavasti muistetaan kakuista, mutta jo viime vuonna iso A:n synttäripäivästä tehtiin erityinen, oli mäenlaskua ja uintia koko perheen voimin ja tietysti herkuttelua. Lapseni ovat minulle tärkeintä koko maailmassa ja vaikka lapset varmasti saavat tämän tuntea ja kuulla joka päivä, haluan ainakin yhden päivän vuodessa olevan aivan poikkeuksellisen erityinen. Lasteni syntymät olivat uskomattomimpia päiviä elämässäni ja ne ovat painuneet syvälle mieleen, niin hyvässä kuin pahassakin. Joka vuosi haluan palata niihin hetkiin, kuinka nämä pienet ihmeeni tulivat tähän maailmaan ja juhlia, kuinka valtavasti he elämääni muuttivat ja tekivät siitä moninkertaisesti parempaa pelkällä olemassaolollaan.

Lisää synttäripostauksia epäilemättä luvassa, juhlahumu on virallisesti alkanut :)

Sekaisin lapsesta

Facebookissa nousi (taas) keskustelua äitiaivoista ja RIDe:sta (=raskaus- ja imetysajan dementia) ja pysähdyin itsekin miettimään, miten sekaisin olenkaan :) Heti alkuun on kyllä todettava, että kyllä ne isätkin osaa sekoilla vauvahuuruissaan! Mutta ei siitä sen enempää. Vauvan saaneiden päätä sekoittavat ilman muuta väsymys, mutta olen kuullut ja itsekin todennut, että sekoilua ilmenee, vaikka vauva antaisikin nukkua. Eli erittäin iso sekoilun selittäjä on myös hormonit, jotka heittävät kuperkeikkaa odotusaikana, heti synnytyksen jälkeen ja tietysti imetyksen aikana. Eli melko pitkä aika olla pihalla.

Yksi "moka", mikä ihan erityisesti on pistänyt silmään nyt aiheeseen taas enemmän tutustuneena (Hulvaton ketju väsyneiden äitien toilailuista), liittyy heti synnytyksen jälkeisiin päiviin/öihin. Tätä on toki monelle väsymyspäissään sattunut myöhemminkin, mutta yllättävän monella on tätä esiintynyt nimenomaan ensimmäisen viikon aikana kotiutumisen jälkeen. Kyseessä on tietysti "kadonnut vauva". Havahdut yöllä kesken unien paniikkiin, että vauva on hukassa, olet rusentanut vauvan allesi, vauva on pudonnut sängystä tai ehkä joku on jopa varastanut sen. Joka tapauksessa alat myllätä sänkyä hätääntyneenä, kunnes huomaat, että ah, vauva onkin omassa sängyssään ja nukkuu varsin tyytyväisenä. Tämän täytyy liittyä johonkin primitiiviseen vaistoon, joka totuttelee ajatukseen, että vauva on nyt vatsan ulkopuolella ja siitä on huolehdittava 24/7. Tämä sattuu nin monelle, että jotain tällaista siinä täytyy olla.

Itsekin olen siis molempien lasten kohdalla "kadottanut" heidät ja jo heti ensimmäisenä ja/tai toisena yönä kotona. Iso A:n kohdalla kokemus oli järkyttävä. Näin unta, että makasin juuri siinä missä oikeastikin ja iso A:n pää leijui naamani edessä kuin kauhuelokuvassa. Heräsin paniikissa ja nostelin peittoja herättäen isännänkin tähän sekoiluun. Sopersin puoliunissani "missä vauva on?!" ja ennen kuin isäntä ehti edes mitään vastata, tajusin iso A:n olevan omassa sängyssään. Sama toistui pikku I:n kanssa, mutta tällä kertaa pää ei leijunut, vaan näin ihan selvästi hänen nukkuvan vieressäni ja kun en puolivalveilla nähnytkään enää häntä, heräsin taas paniikkiin. Jälleen kerran kuitenkin todetakseni neidin nukkuvan sängyssään tyytyväisenä. Tiedä sitten, onko nämä kokemukset alitajuisesti myös vaikuttaneet siihen, miksi meillä ollaan ajauduttu perhepetiin :) En siis ole kertaakaan nähnyt painajaista, että olisin musertanut vauvat viereeni silloin, kun he oikeasti ovat vieressäni nukkuneet.

"Ketä me ollaan?" on myös yksi suosikeistani. Kenenkään nimiä et muista, et vanhojen tuttujen, uusien tuttujen, et omien lapsiesi, et puolisosi, etkä ainakaan omaasi. Itse sotken koko perheen nimet varsin ansiokkaasti, erityisesti iso A:n ja isännän nimet menevät keskenään sekaisin, myös pikku I ja iso A menevät sekaisin. Pikku I:n nimeä olen muutenkin usein joutunut miettimään ja kutsunkin häntä tämän tästä naapurin neidin nimellä. Sitten sokerina pohjalla: kuka ihme minä olen? Noudin toissa päivänä (en oikeasti muista, oliko se toissa päivänä vai viime viikolla, mutta en jaksa miettiä, tuskin muistaisin oikein kuitenkaan) pakettia ja minun piti allekirjoittaa luovutuspaperi tai mikä lie. Kirjoitin ihan sujuvasti etunimeni, mutta sitten löi tyhjää. Pidin kynän kärkeä paperissa ja yritin muistella, miltä allekirjoitukseni yleensä näyttää. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sanoin jo myyjällekin "mikähän se mun sukunimi olikaan?" ja sieltähän se onneksi löytyi, vastaanottaja-riviltä :) Eikä muuten ole ensimmäinen kerta! Iso A:n ollessa vauva, kävin usein ABC:llä täyttämässä jääkaappia ja maksoin toisinaan Bonus-kortilla, jolloin pitää allekirjoittaa kuitti. Kerran jos toisenkin olen töhertänyt jotain melko erikoista, koska en muistanut sukunimeäni. Silloin en osannut pistää sitä äitisekoilun piikkiin, koska menimme naimisiin, kun iso A oli n. 5-viikkoinen, joten kesti aikansa tottua uuteen nimeen.

"Kenelle sä puhut?". Kauppa on muutenkin erittäin hyvä paikka sekoilla, se on usein se ainoa paikka, missä jokainen käy säännöllisesti ja jossa pitäisi olla jotenkuten skarppi. Heijataan tyhjiä ostoskärryjä ja sitä rataa. Aika usein minulla on kaupassa jompi kumpi muksuista mukana, useimmiten iso A. Hän haluaa totta kai joka kerta autokärryn, toisinaan toki pikkukärrytkin on kivat, mutta yleensä siis haluaa ajella kaupan läpi. Tämäkin käy hermoon, koska iso A leikkii junaa ja kaupan lattialaatat ovat tietenkin junanraiteet. Sitten alkaa kauhea mesoaminen, kun äiti ei menekään SUORAAN ratoja pitkin. Mutta siis, poika istuu siellä kaukana alhaalla edessä, leikkii autoilua/junailua ja on omissa maailmoissaan. Mitä tekee äiti? Äiti tietenkin selostaa ostoksiaan, ei tarpeeksi kovaa, että lapsi jolle kommenttiraita on oikeasti tarkoitettu kuulisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että muut samalla tasolla ja lähietäisyydellä olevat kyllä kuulevat. Usein tajuan tämän itsekin, mutta en vain saa pidettyä suutani kiinni. Saatan sen sijaan korottaa ääntäni, jotta useampi kanssakaupustelija kuulisi minut, mutta iso A ei edelleenkään.

"Se oli toi!" Tavarat ovat totta kai koko ajan hukassa. Oli ne ennenkin, mutta nyt ne häviävät heti kun käsistäni jotain lasken. Kuljeskelen ajatuksissani ympäri taloa se ja se kädessäni, lasken tavaran alas, mutta en rekisteröi yhtään että mihin. Puhelimeni on joka päivä hukassa, yleensä myös monta kertaa. Pääsääntöisesti syytän totta kai aina puolisoani tavaroideni siirtelystä. Kyllähän minä nyt muistaisin, mihin olen tavarani laskenut puoli minuuttia sitten. Lompakon olen unohtanut todella monesti kotiin, onneksi vain harvoin olen ehtinyt kaupan parkkipaikalle asti, useammin kuin kerran kuitenkin. Viimeksi, kun näin kävi ja lompakko oli iso A:n pingviini-repussa (oma vika), joka oli siirretty (en oma vika) taisin rynnätä sisään kiukkua kiehuen ja pauhasin: "oliko pakko viedä se reppu tonne, vaikka siellä on tavaraa (totta kai olisin muistanut kaivaa lompakon sieltä, jos sitä ei olisi siirretty), olisit voinut edes tyhjentää sen ensin (kyllä se on muiden tehtävä huolehtia tavaroistani)".

"Nyt tai ei koskaan -sääntö" on tärkeä sääntö. Jos et tee jotain asiaa heti, kun sen tekeminen juolahtaa mieleesi, unohdat sen aivan varmasti. Joskus lyhyemmäksi ja joskus pidemmäksi aikaa. Jos päätät viedä roskat autolla samalla, kun lähdet kauppaan, luultavasti autoilutat roskapussia kauppareissun ajan, kunnes kotimatkalla tajuat oudon hajun tulevan kartturistasi, bioroskiksesta. En nykyään enää vie roskia autolla yksin. Ostoslistaa on syytä kirjoittaa sitä mukaa, kun jotain loppuu. Et taatusti muistaa kirjoittaa kaikkea varttia ennen kuin lähdet kauppaan. Tosin, et kuitenkaan muista tuoda kaikkea siltä listaltakaan, joten mitä väliä oikeastaan?

"Monta rautaa tulessa" liittyy hyvin paljon edelliseen. Suosittelisin tekemään yhden asian kerralla loppuun, koska muuten sinulla on kymmeniä keskeneräisiä tehtäviä, joista puolet olet jo unohtanut joka tapauksessa. Jos päätät antaa vauvalle ilmakylpyjä ja sillä aikaa "nopeasti" käydä tekemässä jotain, jonka unohdat matkalla, mutta keksitkin jonkin muun jutun, josta tulee mieleen kolmas asia, jonka myötä päädyt takaisin olohuoneeseen toteamaan, että vauva on kierinyt pyyhkeen päältä lattialle, pissannut ja kierinyt varmuuden vuoksi vielä pissan yli sotkien myös puhtaan bodyn, jonka äsken vaihdoit eritevahingon jäljiltä. Niin ja vaikka pitkään haudutettu tee voi olla monen mieleen, tunteja hautunut kylmä tee on enää harvan mielestä hyvää.

"Tyyli ennen kaikkea". Olet lähdössä kauppaan nopean aamupalan/lounaan jälkeen. Lapsilla on jokseenkin puhtaat vaatteet päällä, kasvotkin on ehkä pesty ruokailun jäljiltä ja sitten katkeaa filmi. Oliko vielä joku, jonka naama piti pestä? Oliko vielä joku, jonka pyjamanpaita piti vaihtaa? Yksi lapsi, kaksi lapsi, kaikki on koossa. Ei, nyt ei kyllä tule ketään mieleen. Sinä! Se olet SINÄ! Kaupan lasiovien peilikuva saa sinut muistamaan: tukka on kuin harakanpesä, koska nukut joka yö hiukset nutturalla, mutta harvemmin aamulla muistat harjata ja siistiä sitä. Paidassa on kaikki mahdollinen sotku, mitä keksiä voit, koska käytät sitä yleisrättinä hukattuasi kaikki miljoona varsinaista rättiä. Naamassasi on jotain tuntematonta ja on ehkä parempikin, ettet tiedä mitä se on. Mutta hyvä, jos sinulla on kuitenkin ihan oikeat ulkoiluun tarkoitetut kengät jalassa. Sillä niitä sinulla ei varmasti ollut, kun kärryttelit vauvaa päiväunille pitkin naapurustoa. Ne olivat aamutossut. Nykyään aamutossuni ovat ulkoilukäytössä ihan virallisesti.

Loppuun vielä bonustarina, kun taannoin soitin pankin asiakaspalveluun varatakseni ajan pikku I:n tilinavausta varten. Puhelu oli melkoista sirkusta alusta loppuun, iso A kun totta kai halusi osallistua siihen mm. tällä kuolemattomalla lauseella "tuli pissa! Tuli PISSA!" Asiakaspalvelijakin oli oikein iloinen pissasta. No, aika saatiin varattua ja virkailija sanoi lopuksi tarkistavansa vielä kenelle tämä aika nyt on varattuna. Olen soittanut vastaavia puheluita useamman ja tiedän kyllä tämän rutiinin, mutta silti jostain syystä, liekö johtunut väsymyksestä vai ympärillä pomppivasta leikki-ikäisestä, ajattelin virkailijan nyt tarkistavan, että minun nimeni tuli varaukseen oikein. Hän sanoi sitten jonkun minulle tuntemattoman naisen nimen ja vastasin painokkaasti "ei". Virkailija meni aivan hämilleen ja toisti "ei? Siis teille ei käy X X?" Sitten repesin nauramaan ja selitin, miten olin ymmärtänyt kysymyksen ja ettei minulla ole mitään X X:ää vastaan, tulen mielelläni asioimaan hänen kanssaan.

Ajatus katkeaa kesken lauseen ja vaikka kuuntelet tarkkaavaisesti toisten juttuja, et ymmärrä sanaakaan. En enää hirveästi kiinnitä huomiota toilailuihini, koska kädet ovat niin täynnä työtä, että mitä sitä turhaan itkemään kaatuneen maidon perään. En oikeastaan edes hirveästi huomaa näitä juttuja enkä ainakaan häpeile niitä hirveästi, ne ovat jo osa minua. Etenkin nyt kun pikku I vielä nukkuu useat päiväunet ja iso A ei ollenkaan, on paletti aika valmis. Päivät ovat yhtä sinkoilua ja haastetta luo yllättävän paljon se, että lapsilla on erilaiset tarpeet samaan aikaan. Vaikka toki yritän edes ruokailut saada osumaan samaan aikaan. Pää menee kuitenkin todella sekaisin ja toisaalta olen iloinen, että iso A:n päiväunet ovat jääneet aika lailla kokonaan pois, koska olisin luultavasti joka tapauksessa kaikessa vauvahärdellissä unohtanut nukuttaa hänetkin.
Näin itse asiassa kävikin kesällä.

Hyvää Isänpäivää!

Meillä on ollut jo aika pitkään tapana juhlia heti aamupalalla merkkipäiviä. Ennen lapsia paistoin usein syntymäpäiväaamuina lettuja tai amerikkalaisia pannukakkuja. Yleensä päivänsankari on myös saanut nauttia rauhallisesta aamusta ja syödä aamupalansa sängyssä. Joskin aamupalan nauttiminen sängyssä on ollut melko haastavaa iso A:n synnyttyä, joten niistä on vähitellen luovuttu. Toinen muutos lasten myötä on ollut myös se, että letut ovat saaneet väistyä ja tilalle on tullut kakut ja muffinssit.

Tällä kertaa kakun valinta lähti liikkeelle koristelusta. Olisin halunnut painaa lasten kädenjäljet valkosuklaaseen ja siirtää ne kakun päälle. Kuitenkin miettiessäni mitä kakun sisältä sitten löytyisi, Koko Suomi leipoo -ohjelma muutti tämän suunnitelman. Kilpailijoiden tehtävänä oli tehdä keikauskakku ja Hannan kakun makuja (banaani, suklaa, kinuski ja suolapähkinä) listatessa mietin vain, että huhhuh, kuulostaapa ällömakealta. Ja banaania nyt en voi edes sietää leivonnassa! Itse asiassa banaani on varmasti varsin hyvä raaka-aine makeutensa vuoksi, mutta itselleni tulee heti mieleen lapsuuden kermakakut, joiden välissä oli A-I-N-A banaania, enkä tykännyt siitä. Takaisin keikauskakkuun: tuomarit kehuivat sitä vallan valtavasti, eikä sanaakaan liiasta makeudesta. Ja koska isäntä tämän tästä kertoo haluavansa jotain banaanijälkiruokaa, ajattelin tämän olevan oiva isänpäiväkakku.

Resepti muuten löytyy täältä ja Hanna itse suositteli kakun nauttimista tuoreeltaan, joten tällä kertaa kakku ei ihan ehtinyt aamupalalle, mutta aamukahveille sentään. Päädyin tekemään kakun sydänvuokaan, kuten yleensä isän- ja äitienpäiväkakut, ja alkuperäisen ohjeen ainemäärät riittävät siihenkin vallan mainiosti. Banaanien asettelu oli kyllä vikatikki ja seuraavalla kerralla laittaisin myös sydänvuoassa banaanit samalla tyylillä mitä suorakaiteen muotoisessa. Mutta onneksi kinuskilla ja pähkinöillä sai hiukan peiteltyä pikku kauneusvirhettä. Ulkonäöllisesti sanoisin, että tämä kakku ei tällaisenaan välttämättä ole juhlien kaunistus, ainakaan minun mielestäni, mutta kakku on niin taivaallisen täyteläinen ja yhtä makujen ilotulitusta, että kukaan ei pian enää muista miltä kakku näytti.

Ja tältä kakku näytti, kun meidän kolmihenkinen kahvipöytäseurue oli ottanut osansa...

Vaikka kakku ei ollutkaan lopulta niin äkkimakea kuin olin kuvitellut, niin kyllä se kolmannen palan kohdalla alkoi jo aika makealta tuntua :)

Hyvää Isänpäivää!

Arvoisensa äiti

Jokin aika sitten kirjoitin leikkimielisen opinto-oppaan vanhemmuuteen ja silloin jo minulla oli mielessäni yksi kantava ajatus, joka kuitenkin jäi sanomatta, koska yllättäen sitä juttua tulee ihan riittämiin vaikka vessapaperista ;) Nyt aion palata siihen, nimittäin ehkä tärkeimpään lapselta oppimaani asiaan tähän mennessä.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde on kovin kiehtova, siinä on paljon biologiaa, mutta se ei tietenkäänn ole ainoa vanhemman ja lapsen siteen muodostava tekijä. Eikä se ole edes olennaisin. Vanhemman on joskus vaikea muistaa tätä, koska yleensä vanhemman rakkaus lapseen syntyy itsestään ja juuri siitä biologisesta tarpeesta ja halusta suojella ja hoitaa lasta. Myös lapsen rakkaus vanhempaan on helposti syttyvä, koska pieni vauva automaattisesti tukeutuu ja luottaa häntä hoitavaan aikuiseen. Tämä siteen pysyvä muodostuminen ei kuitenkaan ole täysin mutkaton. Voisin nyt alkaa selostaa seikkaperäisesti kiintymyssuhteen muodostumisen teoriasta, se tuli jokseenkin tutuksi kandityöni yhteydessä, mutta sen sijaan kerron asiasta omakohtaisen kokemuksen.

Iso A:n syntymänjälkeinen aika oli kaoottista, pian kotiutumisen jälkeen minulla alkoi voimakkaat tulehdusoireet ja tilanne vaati lopulta sairaalahoitoa. Kotona oireet ja synnytyksen jälkeiset kivut veivät kaikki mehut ja olin todella pihalla. Esikoiseen totuttelu ei helpottanut tilannetta. Toipumisen jälkeenkin olin jatkuvasti stressaantunut ja pian alkoivat myös iso A:n univaikeudet. Meidän lapsemme eivät ole luontaisia nukkujia, vaan ovat vaatineet (pikku I edelleen) paljon opetusta, jota en silloin vielä osannut tarjota iso A:lle. En saanut levättyä öisin, enkä päivisin. Iso A alkoi myös oireilla vähäisestä nukkumisesta ja oli etenkin aamuisin todella kiukkuinen. Olin todella uupunut valtavasta väsymyksestä, jollaista en ollut osannut edes kuvitella ennen äidiksi tuloa. Hermot olivat kireällä, koska myös päiväunille nukuttaminen oli haastavaa ja vaati uskomattomia temppuja jopa rattaissa.

Koko vuoden kruunasi syksyinen soitto minut leikánneelta kirurgilta. Jo raskausaikana löysin kaulaltani kyhmyn, joka tutkimuksissa paljastui laadultaan selittämättömäksi. Tämä on yleistä ja minua hoitavat asiantuntijat olivat optimistisia, koska useimmiten nämä ovat vääriä hälytyksiä. Leikkaus olisi kuitenkin tarpeen, koska se olisi ainoa tapa selvittää kyhmyn todellinen luonne. Minut leikattiin iso A:n ollessa 9-kuinen. Jouduin odottamaan patologin vastausta yli kuukauden ja muistan sen päivän vieläkin. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paisteli ja iso A oli juuri nukkumassa. Kirurgi kertoi rauhallisesti, että huolimatta leikkauksen yhteydessä tehdystä jääleikkeestä (joka oli siis puhdas), kyhmy oli kuitenkin pahalaatuinen. Edessä olisi toinen leikkaus niin pian kuin mahdollista, jossa poistettaisiin varmuuden vuoksi myös terve kilpirauhaskudos ja sen jälkeen syöpätautien erikoislääkärin konsultaatio, jossa päätettäisiin vielä radiojodihoidosta. Tuona päivänä iso A poikkeuksellisesti nukkui kolmenvartin sijaan yli kaksi tuntia.

Syöpädiagnoosin sulattelu oli vaikeaa, lähes mahdotonta. Energiani meni läheisten rauhoitteluun ja päivistä selviytymiseen. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut suoraan ja rehellisesti puhua peloistani, ja minä olin todella peloissani. Minua ei auttanut tyhjät lauseet "kaikki menee hyvin" ja "kyllä se siitä". Yksi ystäväni lopulta oli onnekseni tarpeeksi vahva kuullakseen tämän ja hän oli myös se, joka toisen leikkauksen jälkeen tuli tapaamaan minua sairaalaan. Kiitos. Tällaisissa asioissa todennäköisyydet eivät kerro mitään, koska kukaan ei voi tietää, kenelle on arvottu parantumisen kortit ja kenelle ei. Leikkauksen jälkeen jouduin vielä tyroksiintauolle, mikä tarkoitti henkistä ja fyysistä väsymistä ja viimeisinä lääkkeettöminä viikkoina myös lihasheikkous oli huomattavaa. Radiojodihoito jännitti valtavasti, koska iso A oli vielä kovin riippuvainen rinnasta ja joutuisin olemaan kolme vuorokautta eristyksissä sairaalassa. Lopulta tämä osoittautui onneksi onnettomuudessa, koska sain ensimmäistä kertaa vuoteen oikeasti levätä. Ensimmäisen illan itkin helpotuksesta.

Vuosi oli uskomattoman raskas ja on vieläkin vaikea uskoa, että olen elänyt sen. Itselleni tapahtui niin paljon henkilökohtaisella tasolla, että valitettavasti suhteeni iso A:han kärsi merkittävästi. En jaksanut olla hänelle se äiti, jonka hän olisi ansainnut. Onneksi hänellä kuitenkin on hyvä isä, josta tuli seuraavaksi reiluksi vuodeksi todella tärkeä. Iso A alkoi hylkiä minua paljon, jos isä oli saatavilla, hänet myös haluttiin. Äiti ei kelvannut edes päivisin rauhoittelemaan kiukkua, vaan mielummin itki lohduttomana lattialla. Ette arvaa, kuinka kipeää tämä teki. Aluksi luulimme tämän olevan normaali kehitysvaihe, koska olimme kuulleet muissakin perheissä olevan "suosikkivanhemman" vaihtelua. Tilanne kuitenkin kesti ja kesti, ja oli kaikille raskas. Minä tunsin itseni hylätyksi ja huonoksi äidiksi, isä taas väsyi siihen, että hänen oli kotona ollessaan tehtävä aika lailla kaikki pojan kanssa. Minä tein ruoan ja huolehdin rytmin ylläpitämisestä, mutta en saanut kunnon kontaktia poikaani.

Kun aloin odottaa pikku I:tä ja olin selvinnyt alun väsymyksestä, aloin tajuta tilanteen. Näin yhtäkkiä itseni kuin ulkopuolisen silmin ja otin tärkeimmäksi tavoitteeksi luoda kiintymyssuhde poikaani. Tämän vuoden kevättalvella aloin huomata jo isompia muutoksia suhteessamme ja iso A:n suhtautumisessa minuun. Iso A alkoi pyytää minua iltaisin nukuttamaan, vaikka sitten lopulta halusikin vaihtaa isään. Sain kuitenkin kunnian lukea iltasatua. Muutenkin kevään mittaa iso A alkoi pyytää minua enemmän milloin mihinkin asiaan, leikkimään, kylpyyn, hammaspesulle jne. Luulen, että tilannetta alkoi loppukeväästä vauhdittaa vielä pikku I:n syntymä, kun iso A näki millainen äiti olin uudelle vauvalle, luottamus kasvoi entisestään. Tällä hetkellä uskon olevani tasavertainen vanhempi isän kanssa ja kuulen olevani kiva, rakas ja kultanen. Iso A valitsee minut entistä useammin leikkikaveriksi ja haluaa tehdä asioita juuri minun kanssani. On jopa pari kertaa halunnut nukkua yön vieressäni. Isäkin kuulee vähintään yhtä usein kuin minä sanat "tinä pois!" On uskomattoman hienoa kokea sekä oikeasti tuntea tämä side ja pidän sitä suuressa arvossa. Se on ilman muuta tärkein ihmissuhteeni, suhde lapsiini.

Lyhyestä virsi kaunis ei todella ole minun juttuni :D Yritän nyt siis sanoa, että vaikka vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehdotonta (poikkeuksia lukuunottamatta) ja syntyy kuin itsestään vain lapsen kanssa olemalla, niin lapsen rakkaus vanhempaan ei missään nimessä ole itsestään selvä. Lapselta ei voi olettaa rakkautta ja kunnioitusta, se pitää ansaita. Sinun on oltava lapsesi arvoinen, jos haluat hänen rakastavan ja arvostavan sinua. Siihen eivät lahjat ja herkut auta, lapsi näkee niiden läpi. Ei myöskään riitä, että olet paikalla, sinun on oltava läsnä. Kiintymyssuhde on niitä asioita, joita ei yleensä näe ja useimmat eivät tule edes tietoisesti ajatelleeksi. Tuskin minäkään olisin, jos suhteemme olisi muodostunut jo heti alusta sellaiseksi kuin olisi kuulunut. Tai ehkä koulutus olisi "pakottanut" hiukan asiaa pohtimaan ;) Olen kuitenkin koko sydämestäni kiitollinen, että iso A antoi minulle mahdollisuuden korjata tilanne ja että vielä ei ollut liian myöhäistä. Kadun todennäköisesti ikuisesti sitä, että menetimme ensimmäisen vuoden, mutta onneksi se oli vain yksi vuosi. Toivottavasti meillä on vielä monta edessä ja vaalin jokaista yhteistä päiväämme kuin kultakimpaletta. Nyt kiinnitän joka päivä huomiota siihen, miten huolehdin suhteestani lapsiini, en halua menettää saamaani arvostusta enkä halua joutua samaan korjausoperaatioon pikku I:n kanssa.

Kuinka usein kuulemmekaan, että puolisoa ei saa pitää itsestäänselvyytenä, mutta vanhemmat hoi! Sama pätee lapsiin!

Lastenhuone

Meillä oli "pieni" projekti viime viikonloppuna, vihdoin ja viimein ryhdyimme tuumasta toimeen ja laitoimme iso A:n huoneen kuntoon. Kaikki meillä kyläilleet (siis ennen tätä projektia) arvanevat, ettei kyse ollut ihan pienestä huonekalujen uudelleenjärjestelemisestä vaan huone sai aika lailla täysin uuden ilmeen. Tähän astihan huone on ollut sekä iso A:n huone että meidän rojuvarasto. Edelleen kaapeissa on muutamia sinne kuulumattomia asioita, mutta hei, ei kaikkeen nyt kerralla pysty. Vaikka viime lauantaisen perusteella melkein pystyykin ;)

Kun muutimme tänne, jätimme tarkoituksella keskimmäisen makuuhuoneen tapetoimatta. Vähän katseltiin lastentapetteja, mutta koska vielä ei ollut vauvaa edes tiedossa, oli aika vaikea miettiä minkälaisen lastenhuoneen sitä haluaisikaan. Kaikki nämä vuodet siellä on siis ollut sellaiset aivan järkyttävät tapetit, jotka muista makuuhuoneista tapetoimme äkkiä piiloon. Meidän makkarissa taisi kyllä olla vielä hirveämmät.  Ei siis todellakaan olisi tapettien perusteella uskonut, että talo on rakennettu 2007 ja että täällä asui lapsiperhe. Anteeksi tämä vuodatus, meillä ei oikein maku kohdannut edellisen asukkaan kanssa. Kosteiden tilojen laatoitus ansaitseekin ihan oman postauksensa...

Nyt siis vihdoin ja viimein päätimme laittaa tapetit uusiksi ja tulimme siihen tulokseen, että itse tapetti voisi olla suhteellisen neutraali. Tuskin pystymme täällä asumaan ihan hirveän montaa vuotta enää tai ainakaan emme voi molempia vesseleitä sulloa samaan huoneeseen loputtomiin, mutta ajattelimme silti yksinkertaisen tapetin olevan varmuuden vuoksi paras valinta. Myös koska huone on todella pieni, liian kirkas ja kuviorikas tapetti todennäköisesti saisi seinät kaatumaan päälle. Lapsekkuutta ja leikkisyyttä lisäisimme sitten sisustustarroilla.

Kuvat ovat ihan tavattoman surkeita, en jaksa vaivautua ottamaan oikealla kameralla, koska kuvien siirtämisen kanssa olisi hirveää säätöä, perheemme kuvausvälineet kun yllättäen kuuluvat sille, joka valokuvausta harrastaa. Aurinkokin teki katoamistempun juuri ennen kuvaamista, mutta ehkä tästä vähän pääsee tunnelmaan. Pitemmittä pölinöittä, astutaanpa iso A:n huoneeseen.

Kirjain on jotain tiivistä vaahtomuovin kaltaista materiaalia. Tämä ja huoneen muut puputarrat on tilattu Hattentatista

Tapetti on kuvioimaton vaaleanvihreä kuitutapetti K-Raudasta.

Hylly ja uskomattoman tilavat säilytyskorit ovat Ikeasta. Hyllyn toinen reuna on hassusti rajattu pois kuvasta, koska huoneen asukki ei suostunut väistämään enempää ;)

Tarroiksi valitsimme iki-ihanan Guess how much I love you -setin, johon ihastui heti niin äiti kuin poikakin.

Nämä tarrat ehkä joutuvat uudelleenjärjestäytymään, kun saadaan päiväjärjestys-kellotaulu seinälle asti.

Tässä nyt suurin osa seinillä seikkailevista pupuista, ei ihan kaikkea pidä paljastaa ;) Omasta mielestäni onnistuimme luomaan lapsenomaisen, mutta lastemme luonteisiin sopivan rauhallisen tunnelman huoneeseen. Olen ikionnellinen, että nyt iso A:llakin on tilaa leikkiä omassa huoneessa, eikä isompiakaan leikkejä tarvitse enää raahata olohuoneeseen. Nyt saatiin myös oma pieni keittiönurkkauskin kokkausintoiselle pojalle. Noista kuvista ei tosiaan näekään, kuinka paljon sinne tulikaan tilaa. Iso A aiheutti vähän haastetta kuvaamiselle, koska olisi halunnut olla joka kuvassa mukana ja vielä toistaiseksi pidän kiinni linjastani, eli ei lasten kuvia yleiseen jakoon nettiin. Vaikka vähän jo tekisi mieli jakaa hauskoja videonpätkiä ja muita otoksia, kun ovat niin vallattoman söpöjä nassikoita! :)

Näihin herkkiin pupustelu-tunnelmiin päätän tämän päivityksen ja jatkan harvinaisen hiljaisuuden nauttimisesta: molemmat mussukat SAMAAN AIKAAN päiväunilla!