Ajanpuute?

Onko olemassa ihmistä, joka ei käyttäisi arjessaan lauseita, kuten "ei ole aikaa" tai "en ehdi"? Jos on, veikkaampa heidän olevan jo keski-iän paremmalla puolella. Eikä kaikkea tietenkään voi ehtiä, ei pidäkään. Usein kuitenkin lauseiden takana on jotain muuta kuin varsinaisen ajanpuute, nimittäin ajankäytön hallinta.

Tämä on edellisen postauksen tapaan melkoinen ikuisuusaihe, mutta tällä kertaa aihe pulpahti mieleeni jostain muualta kuin itsestäni. Vaikka tämän tästä olen kyllä itsekin pienen avun tarpeessa ajankäyttöön liittyen... Oli miten oli, vanhemmllahan sitä aikaa ei tietenkään ole ja lapsettomilla taas on vaikka ja kuinka. Tämä(kin) vastakkainasettelu on yksi hedelmällisimmistä keskusteluaiheista netin keskustelupalstoilla. Törmäsin jälleen kerran erään urheiluintoisen (lapseton) avautumiseen siitä, kuinka vanhemmuus ei ole syy olla liikkumatta. Mikä toki on totta. Avautuminen perustui pitkälti siihen, kuinka kirjoittaja asiallisesti paheksui etenkin äitejä, jotka syyttivät ajanpuutetta liikkumisen vähyyteen, kysehän on vain ajan järjestämisestä. Mikä sekin on totta.

En ehkä itse kuulu heihin, mutta ainakin tiedän äitejä, jotka äitiydestään huolimatta ehtivät liikkumaan, toiset melko paljonkin. Tällaiset kirjoitukset kuitenkin tympivät itseäni. Ihan vähän. Koska me äidit, jotka väitämme liikkumattomuuden syyksi ajanpuutteen, emme vain osaa käyttää oikeita termejä. Kyllähän sitä aikaa on, ihan yhtä paljon kuin kaikilla muillakin. Kyse on siitä, kuinka me käytämme sen ajan. Kuinka me haluamme käyttää sen ajan.

Otan itseni esimerkiksi, koska en oikeastaan voi puhua kenenkään muun puolesta, vaikka niin väitänkin. Olen kotiäiti ja tällä hetkellä en edes opiskele samalla, joten aikaahan on. Olen niitä äitejä, joille äitiys ei tule vain ensimmäisenä, vaan myös toisena ja joskus jopa kolmantena. Kun minulle tarjoutuu hetki aikaa ilman lapsia ja kotitöitä, saatan hyvinkin askarrella jotain lapsiin liittyvää (tällä hetkellä tekeillä on viikkokalenteri esikoiselle), ommella heille vaatteita, etsiä nettikaupoista vaatteita/leluja tai suunnitella tulevia yhteisiä retkiä tms. En pidä itseäni minään superäitinä enkä toisaalta marttyyrinäkään, yksinkertaisesti nautin noiden asioiden tekemisestä. En aina itsekään tajua sitä, että ihan todella nuo listaamani asiat ovat minulle mieluisia ajanvietteitä. Sen sijaan valitan, kuinka aika ei riitä kaikkeen.

Voidaan oikeastaan unohtaa nuo lapsiin liittyvät harrastuksenikin. Peruspäiväänhän kuuluu melko paljon kotitöitä, ruuanlaitto yksistään haukkaa melko ison palan päivästä ja usein ne palat ovat lapsilta pois. Siitäkin huolimatta, että toisinaan iso-A haluaa auttaa. Siksi silloin, kun pakolliset hommat on tehty, olen mielummin lasten kanssa kuin lähden jumppaan tai lenkkipolulle. Ja juuri siitä on kyse aika monen muunkin kohdalla. Veikkaisin. Kun on päivän töissä ja saa ruuan lopulta pöytään, ei mielessä välttämättä pyöri ensimmäisenä lenkkipolku vaan ehkä lautapeli, jota olisi kiva pelata koko perheen kesken. Siksi äidit sanovat, ettei ole aikaa liikkua tarpeeksi.

Toki tuosta kaikesta huolimatta jokainen varmaan voisi nipistää edes kerran viikossa itselleen tunnin urheilulle ja todella moni varmasti haluaakin. Itsekin aloitin juuri (aivan ihanan) jumpan, joka on kerran viikossa. Yhtä todennäköisesti monen ajanpuute-syyn takana on laiskuus tai saamattomuus. Kuitenkin lapsiperhe-elämä on melko vauhdikasta rauhallisimmillaankin, että ei sitä aina edes tajua, että olisi voinut tehdä jotain terveytensäkin eteen. Tai ehkä ei yksinkertaisesti vain jaksa. Joka tapauksessa, asia ei ole niin mustavalkoinen saati yksinkertainen kuin voisi kuvitella. Liikunta on totta kai tärkeää ja vanhemmille se on tärkeää jo ihan vain sen oman ajankin takia. Tärkeintä on kuitenkin se, että voi itse olla tyytyväinen valintoihin, joita niiden 24 tunnin aikana päivittäin tekee.

Ja lopuksi vielä viisautta Bon Jovilta:

How you spend your minutes are what matters
All tomorrows come from yesterday's

Sosiaalinössöilijä rohkaistuu. Taas.

Kas siinä vasta sanahirviö, vaan silti niin osuva. Tämä kun ei suinkaan ole ensimmäinen blogini, eikä edes ainoa ylläpidettävä tällä hetkellä. Miksi ihmeessä olen aloittanut niin monesti ja aina lakannut päivittämästä? Ja miksi vain tämä yksi on julkinen, toinen piilotettu ja kolmas salasanan takana?

Pidän kirjoittamisesta. Se on terapiaa ja muistojen tallettamista. Joskus kirjoittamisella ei ole ilmiselvää tarkoitusta, yksinkertaisesti kirjoittaminen tekee minut iloiseksi. Jostain syystä itselleni kirjoittaminen ei aina kuitenkaan riitä. Itse asiassa ajattelen aina kirjoittaessani tekstin mahdollista lukijaa, vaikka tekstiä ei olisikaan tarkoitus antaa kenellekään luettavaksi. Joskus tuntuu, että ajatukseni ja mielipiteeni eivät ole olemassa, jos kukaan muu ei saa tietää niistä. Minulle on tärkeää tulla kuulluksi. Siksi ehkä olen valinnut bloggaamisen aina uudestaan ja uudestaan.

Olen toisaalta myös ihan hirveän arka. Nuorempana rakastin konflikteja ja mielelläni niitä aiheutinkin, en niinkään riidanhaluisesti, mutta halusin aina herättää kärkästä keskustelua. Sillä tavalla myös opin maailmasta, mikä onkaan parempi tapa oppia ymmärtämään kokonaisuutta kuin kuulla omastaan poikkeavia ajatuksia? Silloinkin kun se kirpaisee. Nykyään kuitenkin haluan välttää suoria konflikteja, vaikka edelleen olen kiinnostunut erilaisista tavoista ajatella. Hyväksyn sen, että olen joskus väärässä tai että muilla voi olla toimivampi/parempi/huolellisemmin harkittu idea jostakin. Mutta minua ahdistaa ajatus siitä, että sellaisessa tilanteessa muut pitäisivät minua typeränä. Yliopisto tarjoaa lukuisia hyviä esimerkkejä tästä, koska sieltä jos jostain löytyy aina joku itseä fiksumpi. Eikä siellä välttämättä aina tarjoudu tilaisuutta todeta "totta, en ajatellutkaan tuota" vaan saliin jää leijumaan oma idioottimainen möläytys ja haluaisin vain vajota pöydän alle. Voisi kuvitella, että kyse on todella isoista asioista, mutta ei todellakaan ole :) Nuo yliopisto-tilanteetkin ovat olleet upeita oppimishetkiä: olen ollut oikeilla jäljillä, mutta joku on ajatellut asiaa hieman pidemmälle ja saanut aikaiseksi ehjemmän palapelin.

Olen siis pyöristänyt kulmiani ja värjännyt itseäni beigemmäksi, hiustenvärin vaihtelukin kertonee tästä muutoksesta ;) On kuitenkin yhä asioita, joihin suhtaudun intohimoisesti ja silloin tällöin tekee mieli älähtää. Ja tästä päästään varsinaiseen pointtiini: miksi olen niin arka bloggaaja. Tunnekuohuissa tulee ilmaistua itseään turhan harkitsemattomasti ja usein vastapuolen argumentit unohtuvat ja sitten jälkikäteen joutuu paikkailemaan itseään. Eikä sekään tietenkään ole pahasta, mutta en pidä siitä. Haluaisin aina ilmaista itseäni harkiten ja mieluiten myös tyhjentävästi. Tästä syystä olen useammin jättänyt älähtämästä ja vähintään älähdettyäni katunut niin, etten pysty edes katsomaan puhelinta/läppäriä.

Blogin kirjoittamisessa on juuri se ongelma, että aina joutuisi pyytelemään anteeksi joka toisessa lauseessa. "Siis tietenkin on myös se näkökanta, mutta minä nyt kärjistän tässä vähän..." Eihän sitä jaksaisi lukea. Toisaalta olisi tylsää kirjoittaa niin siististi ja mielipiteettömästi, ettei tarvitsisi aina vääntää lukijalle rautalangasta, että en minä ole itsekäs idiootti, joka ei pysty näkemään metsää puilta. Sitä paitsi, tällaiselta hölösuulta nämä tekstitkin paisuisivat ihan älyttömiin mittoihin jatkuvalla nöyristelyllä.

Olen siis nyt päättänyt olettaa mahdollisilta lukijoilta sen asteista älyä, että ei tarvitse aina sormella osoittaa, missä kärjistän korostaakseni omaa näkökulmaani. Mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan kestää ennen kuin murrun ja poistan tämänkin ;)

Laihduttamisesta elämäntaparemonttiin

"Kesäksi kuntoon!" "Eroon kesäkiloista!"

Mahtaakohan tämä aihe ikinä kulua niin loppuun, että se ei enää löytäisi tietään vähintään puolivuosittain naistenlehtien otsikoihin? Ja myönnettäköön, itsekin tulen useimmiten ainakin silmäilleeksi nuo artikkelit. Sen lisäksi kuulun niihin, jotka muistavat aina kahvipöydässä ennen pitkää sanoa, ettei näitä kyllä pitäisi syödä. Sen lisäksi, että se on ihan uskomattoman typerää (onko sitten pakko syödä, jos siitä tulee niin paha mieli?), niin olen etenkin nyt viimeisen puolentoista vuoden aikana miettinyt asiaa ihan eri näkökulmasta. Nimittäin kasvatuksen näkökulmasta. Voiko äiti olla laihdutuskuurilla?

Siitähän kuitenkin useimpien herkkulakoissa ja -voivotteluissa on kyse: painosta. Toki varmasti terveydestäkin ja yleisestä hyvinvoinnista, ehkä jopa mielen lujuudesta, mutta voisin kuvitella useimman vähintäänkin miettivän myös ulkoista olemustaan päättäessään jälleen ryhtyä herkkulakkoon. (Vai olenko se vain minä?) Mitä se siis kertoo lapsille, jos normaalipainoinen äiti sanoo kahvipöydässä "ei kyllä saisi syödä tätä"? Tai jos ihan jopa ääneen sanoo "pitäisi vähän tuota painoa pudottaa" tai "olen laihdutuskuurilla"?

Lapsille pitää ilman muuta opettaa terveellisiä elämäntapoja ja mikä sen parempi ja helpompi tapa opettaa sitä kuin olemalla itse esimerkkinä. Jokaisen vanhemman tulisikin sitten miettiä, mikä on se terveellinen esimerkki. Onko se herkkuja vain juhlissa, ei koskaan herkkuja, herkkuja kohtuudella, herkkuja syyllisyydellä kuorruttaen vai mikä, se tietysti on jokaisen perheen oma asia.

Meillä ei voida edes pyrkiä herkuttomuuteen tai herkkuja vain juhlissa -linjaan. Vanhemmat ovat siinä määrin persoja makealle, että sitten pitäisi järjestää juhlia tämän tästä :) Mikä ei sekään tietenkään olisi väärin, oikeastaan aika mukavaa. Toinen este on oma intohimoni leipomista kohtaan. Kenelle minä leipoisin, jos en omalle perheelleni? Ja pitäähän itsekin maistaa, että tietää mitä tarjoaa. Jonkinlainen kohtuus siis sopisi meille. Luulisin, että olemmekin jo melko kohtuullisia, ehkä kuitenkin voisi vielä jättää sen santsaamisen pois ;)

Eniten haluaisin kiinnittää huomiota kuitenkin siihen, miten meillä puhutaan herkuttelusta (ja liikunnasta). Olen itse normaalipainoinen ja vaikka elämä on jättänyt senttejä sinne ja tänne, omasta mielestäni tietenkin ylimääräisiä sellaisia, niin en halua lasteni luulevan, että en ole kelvollinen tai tarpeeksi hyvä sentteineni. Tai että on väärin olla olematta langanlaiha. Enkä etenkään halua heidän huolehtivan omista senteistään ja kiloistaan.

Tein muuten tänään ihan älyttömän hyvää omenapiirakkaa! ;)

Aamuaskartelu

Pikku-I on pääsääntöisesti aamuvirkku ja useimmiten aamumme alkaa jo kuudelta. Poikkeuksia toki on, onhan neidillä ikää vasta vajaat neljä kuukautta. Iso-A:kin herää nykyään melko aikaisin, mutta useimmiten nousen pikku-I:n kanssa ihan kahden. Aamulla onkin aikaa pohtia yhtä jos toista ja aika usein mielessä pyörii "mitä tänään tehtäisiin". Iso-A on jo iso poika, joka kaipaa virikkeitä eri tavalla kuin vaikkapa vuosi sitten. Olen myös pistänyt merkille, että hän kaipaa jonkinlaista tavoitteellista touhua, vai miksikä sitä nyt kutsuisi. Vaikka kekseliäs poika onkin, äidiltä on viime aikoina vaadittu melkoista mielen notkeutta ja sitähän ei kyllä luonnostaan ole :)

Tänä aamuna mieleeni muistui eräs lelu tai aktiviteettihärpäke, jota jo kauan sitten himoitsin iso-A:lle, mutta se ei vielä silloin ollut oikein ajankohtainen ja unohtui sitten. Kyseessä siis Pujotteluhelmet. (Aivan ihana verkkokauppa, josta varmasti kotiutuu meille yhtä sun toista, vähintäänkin askarteluideoita). Siitä se ajatus sitten lähti. Askeleet johtivat askartelulaatikolle ja sieltä mukaan kontaktimuovia, erivärisiä papereita ja sakset. Siksak ja kohta olikin pojalla kasa neliöitä, ympyröitä ja kolmioita.

Kuvasta puuttuu osa, sillä ne ovat iso-A:n taskussa päiväunikavereina :)

Ensin ehdotin pojalle, että voisi vaikka pinota kaikki samanväriset muodot yhteen kasaan, mutta pian huomasin olevani vain hidaste iso-A:n touhuille. Hän alkoi välittömästi itse keksiä erilaisia "sääntöjä" joiden mukaan lajitella muodot omiin pinoihinsa järjestelmällisesti. Iso-A:n kommentti lopuksi oli "minä näittä tykkään" :)

Tällä kertaa siis osui ja upposi.

P.S.Minä Itse -verkkokaupan omistajat pitävät myös äärimmäisen mielenkiintoista blogia!